Lue keskustelun säännöt.
Sohvaperunamies ja perhe
18.07.2017 |
Palstalla on säännöllisesti aloituksia, joissa äiti valittaa kyllästymistään miehensä, joka ei hoida lastaan ja yhteistä kotia riittävästi tai ei lainkaan. Nämä aloitukset saavat aina muutaman ensimmäisen vastauksen joukossa vastauksen "no et sitten ottanut selvää miehestä ennen lapsia" ja "tuliko muka yllätyksenä". Aloittaja haukutaan tyhmäksi ja klassinen ratkaisu tilanteeseen on tietysti ero.
Mietin aina kun näitä luen - mitähän sanoisitte minulle? Olen tällainen typerän naisen perikuva. Olen vakituisessa suhteessa sohvaperunamiehen kanssa. Rakastan häntä, mutta suhteemme aikana olemme riidelleet lukemattomia kertoja kotitöistä. Kolmen vuoden yhteiselon jälkeen löysimme viimein sävelen, jolla hän hoitaa määrätyn tonttinsa ja minä teen lähes tulkoon valittamatta valtaosan kotitöistä. Tähän pääseminen oli vaavan pitkän vääntämisen tulos.
Olen 100% varma että tästä miehestä tulee lasteni isä. Olen myös 100% varma että tulemme riitelemään kotitöistä ja lasten hoidosta vielä lukemattomia kertoja. Olen myös 100% varma että tulen tästä aiheesta ääneen valittamaan, mielestäni oikeutetusti, koska sellaisista asioista kuin imuroiminen kun lattia on likainen ei pitäisi joutua erikseen aikuiselle sanomaan.
Niin, minä aion tehdä tällaisen valinnan tietoisesti. Entä sitten? Poistaako se oikeuteni sanoa että tilanne on epäreilu?
Vai pitäisikö minun luopua lapsista, koska elämä olisi liian hankalaa?
Vai pitäisikö minun heittää hyvä mies pois ja toivoa että löydän paremman?
Kommentit (26)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä aloituksia.Jos siivouskäsitykset eroavat toisistaan,niin silloin ei asuta yhdessä. Ei riitoja siitä aiheesta. Nykyään yhä useampi pari asuu omassa asunnossa,vaikka onkin parisuhteessa.
Minä taas en käsitä sitä miksi suhteen pitäisi kaatua yhteen ristiriitaan. Jos suhde on muilta osin täysin kunnossa ja puolisot rakastavat toisiaan ei yksi riidan aihe voi tappaa koko suhdetta. Ja mitä perhe-elämää erillään asuminen olisi? Onnettomaksihan siinä vain tulee. Puolison kanssa jaetaan arki, ilot ja surut.
Luuletko sinä ettei parisuhteissa ole koskaan ongelmia?
Tällainen totaaliyksinhuoltaja jaksaa vuodesta toiseen ihmetellä sitä, miten perheissä, joissa on kaksi tervettä aikuista ja yksi terve lapsi, ei saada töitä ja kotitöitä hoidettua tai miten vanhemmilla ei ole koskaan omaa aikaa ja mitä näitä nyt on.
Tietenkään en minäkään pysty kaikkeen yksin. Onneksi on isovanhemmat, jotka ottavat lasta hoitoon niin, että saan kotiasiat hoidetuksi mutta joka tapauksessa saan ne hoidetuksi - koska minun on pakko ne hoitaa. Kun on yksin, se vaatii paitsi niitä apujoukkoja ennen kaikkea hyvää organistointitaitoa. Tässä samalla opetan koko ajan myös lasta laittamaan omat tavarat paikalleen.
Tunnistan kyllä ap:n tilanteen. En tiedä, lohduttaako se yhtään, että kotityöt on yksi yleisimmista asioista, joista perheissä riidellään. Toinen on raha ja kolmas seksi. Ja kaikki ne on sellaisia asioita, jotka eivät lapsen myötä ainakaan helpotu. Tyypillisesti äiti vastaa kodista niin kauan kuin on kotona ja mies tottuu siihen. Sitten kun äiti palaa töihin, kotityöt ovat edelleen yksin äidin vastuulla. Plus kaikki, mikä liittyy lapseen, kuten kurahousujen ja päiväkodin joulujuhlien muistaminen.
Näiden yksin elettyjen vuosien jälkeen olisi ihan mahdoton ajatus ottaa tähän mies, joka ei vastaisi omasta osuudestaan vapaaehtoisesti, mutta ymmärrän, että tilanne on toinen, jos suhde on kestänyt pitkään ennen lasta.
Neuvoni on, että asioista pitää pysyä a) puhumaan ja b) sopimaan ja c) tekemään kompromisseja. Mutta se vaatii kahta aikuista ja usein näyttää siltä, että kaksi keskenkasvuista teiniä riitelee kotona siitä, kuka tyhjentää tiskikoneen ja mitä syödään. Itse en jaksaisi käyttää energiaani sellaiseen yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä aloituksia.Jos siivouskäsitykset eroavat toisistaan,niin silloin ei asuta yhdessä. Ei riitoja siitä aiheesta. Nykyään yhä useampi pari asuu omassa asunnossa,vaikka onkin parisuhteessa.
Minä taas en käsitä sitä miksi suhteen pitäisi kaatua yhteen ristiriitaan. Jos suhde on muilta osin täysin kunnossa ja puolisot rakastavat toisiaan ei yksi riidan aihe voi tappaa koko suhdetta. Ja mitä perhe-elämää erillään asuminen olisi? Onnettomaksihan siinä vain tulee. Puolison kanssa jaetaan arki, ilot ja surut.
Luuletko sinä ettei parisuhteissa ole koskaan ongelmia?
Tätä palstaa lukiessa tosiaan parisuhde monesti kaatuu "yhteen pieneen ristiriitaan". Eli mies taantuu mieslapseksi kun muutetaan yhteen. Toki on näitä "masennusäitejä" myös,ketkä eivät jaksa siivota kotia. Joten asia on paljon suurempi kuin ajatellaan.
Vierailija kirjoitti:
Tällainen totaaliyksinhuoltaja jaksaa vuodesta toiseen ihmetellä sitä, miten perheissä, joissa on kaksi tervettä aikuista ja yksi terve lapsi, ei saada töitä ja kotitöitä hoidettua tai miten vanhemmilla ei ole koskaan omaa aikaa ja mitä näitä nyt on.
Tietenkään en minäkään pysty kaikkeen yksin. Onneksi on isovanhemmat, jotka ottavat lasta hoitoon niin, että saan kotiasiat hoidetuksi mutta joka tapauksessa saan ne hoidetuksi - koska minun on pakko ne hoitaa. Kun on yksin, se vaatii paitsi niitä apujoukkoja ennen kaikkea hyvää organistointitaitoa. Tässä samalla opetan koko ajan myös lasta laittamaan omat tavarat paikalleen.
Tunnistan kyllä ap:n tilanteen. En tiedä, lohduttaako se yhtään, että kotityöt on yksi yleisimmista asioista, joista perheissä riidellään. Toinen on raha ja kolmas seksi. Ja kaikki ne on sellaisia asioita, jotka eivät lapsen myötä ainakaan helpotu. Tyypillisesti äiti vastaa kodista niin kauan kuin on kotona ja mies tottuu siihen. Sitten kun äiti palaa töihin, kotityöt ovat edelleen yksin äidin vastuulla. Plus kaikki, mikä liittyy lapseen, kuten kurahousujen ja päiväkodin joulujuhlien muistaminen.
Näiden yksin elettyjen vuosien jälkeen olisi ihan mahdoton ajatus ottaa tähän mies, joka ei vastaisi omasta osuudestaan vapaaehtoisesti, mutta ymmärrän, että tilanne on toinen, jos suhde on kestänyt pitkään ennen lasta.
Neuvoni on, että asioista pitää pysyä a) puhumaan ja b) sopimaan ja c) tekemään kompromisseja. Mutta se vaatii kahta aikuista ja usein näyttää siltä, että kaksi keskenkasvuista teiniä riitelee kotona siitä, kuka tyhjentää tiskikoneen ja mitä syödään. Itse en jaksaisi käyttää energiaani sellaiseen yhtään.
Hah, ihana kommentti kaikessa realistisuudessaan! Mietin itsekin varsinkin yhdessä asumisemme alkuvaiheessa että olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa asua yksin. Kuitenkin, pitkän väännön jälkeen tilanne saatiin siihen pisteeseen että olemme molemmat tyytyväisiä.
Tuo lapsen saaminen varmasti keikauttaa asian päälaelleen, lähinnä siksi että miehen on vaikea nähdä oma-aloitteisesti mitä kaikkea pitää tehdä että arki rullaa, ja minulla tulee olemaan yleistä stressiä ja väsymystä. Se puolestaan vaikeuttaa keskinäistä kommunikaatiota. Mutta - olemme näitä asioista ennenkin (myös valtavan stressin keskellä) vääntäneet ja niistä selvinneet. Ihan varmasti pikkulapsiaika tulee olemaan vaikeaa, mutta ihan varmasti siitä myös selvitään ja lopulta löydetään nuo omat keinomme pyörittää arkea. Niiden keinojen löytäminen voi vaatia sitä että valitetaan tilanteesta kavereille - tai miksei palstalle - jotta löytäisi uusia näkökulmia.
Tuo mies on kuitenkin se jota rakastan. En antaisi sitä mistään hinnasta pois. :) Toivottavasti sekään ei mua vaikka välillä v*tuttaiskin.
Niin, pointtina se että vaikka teinimäinen taistelu itsestäänselyyksistä onkin toisinaan todellisuutta, niin minulle ne miehen plussat voittaa heittämällä miinukset. En kai minä muuten häntä lasteni isäksi tahtoisikaan.
ap
Voisitte kaikki pitää suunne kiinni. Lapsen teko täysin vapaaehtoinen ja omavalintainen teko, mitä siitä täällä niin helvetisti valitetaan??!