Lue keskustelun säännöt.
Rakastunut, pitkässä parisuhteessa, mutta pakko(ko?) erota?
17.07.2017 |
Olen ollut useita vuosia kestävässä pitkässä parisuhteessa, mikä on jo vuosia sitten muuttunut avoliitoksi. Rakastan miestä ihmisenä ja meillä on yhdessä hauskaa. Nyt olemme kuitenkin muuttaneet erilleen minun aloitteestani, sillä olen alkanut kyseenalaistaa elämänsuunnitelmiamme ja tuntuu että suhteemme on jollain tapaa läheisriippuvainen. Minä olisin melko valmis perhe-elämään ja olen alkanut arvioida miestä potentiaalisena isänä, mutta en pysty kuvittelemaan suhdettamme onnellisena tilanteessa, missä meillä olisi lapsia. Mies on aloitekyvytön eikä osaa kovin hyvin ennakoida asioita (esimerkkeinä: ulkona sataa, mutta mies lähtee rantasandaaleissa ja t-paidassa liikenteeseen, tai hän lähtee viikonloppureissuun mutta unohtaa mm. kännykän laturin, hammasharjan, jne.) ja tämän vuoksi tunnen joutuvani huolehtimaan hänestä tavalla, mikä ei mielestäni kuulu kahden aikuisen väliseen suhteeseen. Hän itse ei osaa havainnoida tapaansa olla piittaamaton ympäristöstään, tai suunnitelmallisuuden puutettaan, vaan omasta mielestään pärjää elämässä ihan hyvin. Olen pohtinut välillä, että ehkä hänellä on jokin lievä hahmotushäiriö tai ADD, sillä vaikka hän on fiksu ja ystävällinen ja on ollut ihan normaaleissa toimistotöissä, tuntuu että jotkin muille ihmisille itsestäänselvät asiat eivät tule häneltä luonnostaan. Tämä tosin voi johtua vaikeasta lapsuudestakin, mihin ei ole todellakaan liittynyt mitään käytännön elämäntaitojen oppimista vanhemmilta. Olen itse tuntenut oloni ajoittain todella rasittuneeksi suhteemme aikana enkä tunne saavani mieheltä samanlaista tukea kuin mitä itse annan hänelle, ja nyt lapsiasioita sekä ajoittain keskusteluun mukaan lipsahtaneita avioliittoharkintoja pohtiessani olen alkanut kyseenalaistaa suhteemme jatkuvuuden. En halua päätyä huolehtimaan sekä lapsesta että miehestä, tai opettamaan miestäni isän rooliin. En osaa kuvitella häntä lukemassa aineistoa lapsen kasvatuksesta tai kehityksestä, puhumattakaan raskaudesta. Hän kun luottaa siihen että "kyllä kaikki hoituu" (varmasti hoituukin, kun minä hoidan).
Kuitenkin rakkaus miestä kohtaan on syvää ja kestävää, muilta osin hän on ajattelevainen ja syvällinen sekä miellyttävää seuraa. Vain tuo huolenpidon puute sekä elämän suunnitelmattomuus on minulle kynnyskysymys - nytkin mies suunnittelee päivätyönsä lopettamista ja osa-aikaisten urheilualan hommien aloittamista ja/tai osa-aikaista opiskelua avoimessa yliopistossa. Pelkään miehen tuhoavan uransa, hän on ollut 6 vuotta ihan hyvässä työssä ja hänellä olisi mahdollisuus hakea samalla alalla parempiin paikkoihin, mutta ei jaksa ns. "oravanpyörää" vaan haluaa osa-aikatöihin alalle, millä ei ole työmahdollisuuksia. Itse olen turvallisuudenhakuinen ja koko asia pelottaa minua, etenkin kun itsekin haaveilen ihan toisesta alasta tulevaisuudessa, mutta työn tekeminen on minulle silti tärkeää enkä sitä lopettaisi edes opiskelujen vuoksi. En myöskään osaa kuvitella miten lasten hankkiminen sopisi miehen valitsemaan elämäntapaan, vaikka hän lapsia kyllä kanssani haluaisikin.
Onko meillä vielä mahdollisuuksia? Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?
Tiedän että saisin kyllä halutessani uuden kivan miehen, mutta ongelmana on, että haluaisin nimenomaan tuon miehen, jos hän vain osaisi aikuistua ja hyväksyä sen, ettei elämässä aina voi mennä eteenpäin hetken mielijohteen mukaan. Meillä on jo 6 vuotta yhteistä taivalta takana ja suru olisi suuri jos erostamme tulisi lopullinen. Mies on hyväsydäminen ja rakastava, ongelmana vain ja ainoastaan tuo hänen älytön elämäntapansa ja suunnitelmattomuuden sekä huomioinnin puutteensa, mikä kuormittaa minua.
Kommentit (59)
En halua olla ilkeä, mutta miten sain susta vähän sellaisen "mä oon vähän parempi" vaikutelman.
Jos teidän suhde kaatuu yksiin sandaaleihin ja hammasharjaan, niin onkohan hieman pinnallista.
Mies näkee ilmeisesti elämänsä ihan mukavana ja ihmettelenkin, että miksi sinä haluat vetää maton hänen jalkojensa alta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on pitkään jatkunut työuupumus. Haaveilen eniten pois oravan pyörästä pääsemisestä. Isoa asuntolainaa en halua koska ahdistaa olla looun elämää uuvuttavan työn orja. Olin 25-vuotiaana ihan kuin ap. Nyt 10 vuotta myöhemmin, joista puolet vaativassa työssä ihan uupuneena ja pari läheistä ihmistä kuolemalle menettäneenä olen kuin ap:n mies. Läheisen kuolemakin muuttaa elämän arvoja kauemmaksi materiasta.
N35
Tässä ei nyt hyvät ihmiset ja ap mukaan lukien ole selkeästi kyse hammasharjoista, materiasta tai sandaaleista. Vaan ihmissuhteesta missä ilmeisesti yksi on saanut burnoutin kun on hoitanut toisen asioita. Voisiko mies kuitenkin lähteä pariterapiaan vielä jos asiaa käsiteltäisi siellä?
Vierailija kirjoitti:
Oli niin pitkä naisellista vatvontaa sisältävä tajunnanvirtaoksennus etten jaksanut lukea kokonaan.
Vastaan eron läpi käyneenä miehenä, että rakkaus kestää kaiken. Jos rakastaisit miestäsi oikeasti, niin et olisi päätynyt asumuseroon. Olisi ollut rehellisempää selkeästi erota.
Jokaisessa naisessa asuu pieni psykologi :D
Kommentissasi ja aloituksessa näkyy hyvin erot sukupuolten välillä, miten asioita mietitään. Jossain siinä keskivälillä on varmaan totuus, eikö? en ole ap
Jos mies unohtaa hammasharjan tai panee jalkaansa väärät kengät niin so what. Hän on aikuinen joka on itse vastuussa siitä. Miksi ihmeessä ap on alkanut holhoamaan miestä ja leikkimään tämän äitiä? Oma vika jos on uuvuttanut itsensä sillä. Mopeta ap miehen holhoaminen ja ala elää hänen kanssaan kuin tasaveroinen aikuinen. Nyt olet asettanut miehen alapuolellesi ja väheksyt häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette ihan erilaisia perusluonteelta ja ap:n viesteistä paistaa se, ettei kunnioita miestään. Suhteessa ei ole mitään järkeä olla, jos on noin perustuvalaatuisia näkemyseroja asioista. Kannattaa molempien etsiä itselleen kumppani, joka jakaa maailmankatsomuksen paremmin.
Vaikka teillä olisi ihan kivaa yhdessä, ei suhde ole tarpeeksi tasapainoinen perheen perustamiselle. Haluatte elää eri tavoilla. Kumpikaan ei ole toista parempi tapa, mutta hyvin erilaiset, siksi homma ei toimi pitemmän päälle. Ap:lle tulee hermoromahdus ja katkeruus ennen pitkää, koska miehen ei voi odottaa muuttuvan, enkä usko ap:nkaan olevan halukas muuttamaan itseään väkisin.
Ellei pariskunta siis itse halua työstää suhdetta siten, että se toimii ja se vaatii molemmilta tai toiselta tosi paljon joustoa. Jos ei jaksa nähdä kamalaa vaivaa, kannattaa vaan luovuttaa ja etsiä sopivampi kumppani.
T. Itsekin itselleni sopimattoman ihmisen kanssa seurustellut ja suhteesta lähtenyt, nyt onnellinen.
Olette liian erilaisia. Sanotaan, että vastakohdat sopivat toisilleen, mutta olet jo nyt sitä mieltä ettei lapsiarki tulisi onnistumaan. Luota vaistoosi, olet luultavasti oikeassa. Toinen on taivaanrannanmaalari ja sinä järjestyksen ihminen. Toista ihmistä ei voi muuttaa joten mieti voitko itse muuttaa itseäsi juurikin tuohon kaikkeen mitä mainitsit eli hoitamaan kaiken ilman katkeruutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi erilaista ihmistä voi hyvin olla onnellisia yhdessä, JOS hyväksyy että toinen on erilainen kuin itse olen. Ap vaatii että mies on samanlainen kuin ap itse eikä hyväksy miehen erilaisuutta vaan halveksii miestä erilaisuuden takia.
Luulen, että ap:n tyytymättömyys miehen toimintaan (luonteeseen?) selittyy ainakin osittain sillä, että ap tekee jo mielessään eroa miehestä. Olin ihan samanlainen, kun vähän alle 30-vuotiaana tein eroa ensimmäisestä pitkästä suhteesta. Ajattelin, että kunhan mies muuttuisi sellaiseksi kuin minä haluan, kaikki olisi hyvin. Ulkoistin siis suhteemme ongelmat miehen syyksi.
Vasta erosta toivuttuani tajusin, että miehellä olisi ollut vähintään yhtä paljon syytä valittaa minusta kuin minulla hänestä. Niin käy, kun toisilleen sopimattomat ihmiset yrittävät elää yhdessä. Pidemmän päälle siitä syntyy vain konflikteja konfliktin perään. Teet ap teille molemmille palveluksen, jos päätät tämän toimimattoman suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse rakastunut mieheen, joka on ollut avovaimonsa kanssa lähes 20 vuotta ja heillä on kaksi alakouluikäistä lasta.
Mies on pitkälti kuin puolisosi. Vaimo on selvästi alusta alkaen tehnyt tietoisen valinnan: todellinen vastuu kaatuu lasten suhteen hänelle. Kyllä mies hoitaa lapsia niinä kahtena päivänä viikossa, kun on "hänen päivänsä", mutta muuten pää liitelee jossain ihan yläilmoissa. On minullekin myöntänyt, että on yli neljäkymppisenäkin täysin keskenkasvuinen, unohtelee tärkeitä asioita ja aikatauluja eikä mitä luultavimmin tule koskaan muuttumaankaan.
Eli: kyllä sellaisten kanssa silti lapsia tehdään. Itse mietin, että olisin hänen puolisonsa tilanteessa tullut varmasti sekopäiseksi. Puoliso tuntuu kuitenkin olevan ihan tyytyväinen, hän tietää että päävastuu lapsista on hänellä ja suunnittelee oman elämänsä sen mukaan.
Njaah, minä olen samanhenkisen miehen kanssa yhdessä. Tiedän että lapsiperhe-elämä tulee olemaan todella haastavaa hänen kanssaan, mutta koen kuitenkin että olemme päässeet yhdessä niin monen asian yli, että opitaan kyllä perhe-elämäkin. Sillä ehdolla että molemmat sitä todella haluavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, muista, että et välttämättä koskaan tule löytämään miestä, joka vastaisi kaikkia odotuksiasi. Mieti tarkkaan mitä teet. Toisessa on toinen asia vikana ja toisessa toinen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis sehän kuulostaa hyvälle, että isukilla aikaa sit olla lasten kans kun osa-aika duuni. Äippä tekee rahulii ja isukki hoitaa kodin. Kännätte nyt vaan vähän toisipäi nää perinteiset roolit ja miehet kasvaa vastuullisuuteen usein vasta lasten myötä. Sanoisin, että jatkakaa jos rakkautta on.
Kuulostaa siltä, elämä on kuin suunniteltu projekti ap:lle. Hankitaan omakotitalo, matkustetaan kerran vuodessa etelään, tehdään kaksi lasta, mies lukee kasvatusoppaita, jotta osaa kasvattaa lapsen oikein ja sitten tämä elämäprojekti on ap:n mielestä onnellinen elämä.
Ap entä jos sinä et voikaan saada lapsia ikinä? Entä jos joudut onnettomuuteen ja menetät työkykysi? Entä jos lastesi isä kuolee onnettomuudessa? Entä jos sinulla ei ikinä ole rahaa omakotitaloon?
Ei elämä on asia jonka voi käsikirjoittaa etukäteen. Eikä lapsien kanssa eläminen välttämättä vaadi, että mies lukee kasvatusoppaita.
Ap tavoittelet kuuta taivaalta. Täydellistä miestä ei ole olemassa. Muista, että ne jotka vaatii sen kuun taivaalta jää lopulta yksin.
Te, joiden mielestä ei pitäisi vaatia liikoja, mikä teidän mielestä on minimi, mikä puolisolla tulee olla omassa elämässään kunnossa? Missä menee se raja, mikä on vielä sosiaalisesti hyväksyttävää hömelyyttä ja mikä on elämänhallinnan puutetta?
Ottaisitteko itse täydellisen vastuun perhe-elämän sujumisesta vai vaaditteko puolisoltanne osallistumista talouden hoitoon?
Vierailija kirjoitti:
Jos mies unohtaa hammasharjan tai panee jalkaansa väärät kengät niin so what. Hän on aikuinen joka on itse vastuussa siitä. Miksi ihmeessä ap on alkanut holhoamaan miestä ja leikkimään tämän äitiä? Oma vika jos on uuvuttanut itsensä sillä. Mopeta ap miehen holhoaminen ja ala elää hänen kanssaan kuin tasaveroinen aikuinen. Nyt olet asettanut miehen alapuolellesi ja väheksyt häntä.
Minä holhosin miestäni pitkään, koska hän kuitenkin oikeasti kärsi ja tuli surulliseksi oman huolimattomuutensa seurauksena. Reissu oli pilalla, kun puhelimesta loppui akku ja sitten mies syytti itseään huonoksi ihmiseksi, murehti... Lopetin holhoamisen siinä vaiheessa, kun huomasin, että miehen tavat ja huolellisuus eivät siitä kummene, samanlainen huolettomuus ja häsläys jatkui. Voin sanoa, että väheksyn miestäni, koska jos aikuinen ihminen ei ota neuvosta vaaria ja sanoo, että ihan sama, mutta kuitenkin myöhemmin itkee samojen typerien valintojensa seurauksia, niin jokin siinä on vialla.
Niin, tuossa on paljon perää. Meillä tosiaan on ollut aika läheisriippuvainen suhde. Olen hoitanut miehen asioita koska olen kasvanut dysfunktionaalisessa perheessä ja totuin lapsena ottamaan vastuuta moniongelmaisesta isästäni. Siksi en ole aiemmin tajunnut meidän dynamiikassa olevan mitään sen kummallisempaa. Tavatessamme mies oli työtön ja ajelehti elämässään, oli jo tuolloin kummankaan sitä tajuamatta masentunut. Minä tietysti omaksuin tyypillisen läheisriippuvaisen auttajan roolin ja luotsasin miehen töihin ja kiinni normaalielämään. Tavallaan meidän suhde meni sellaiseksi, että päädyin tekemään kaiken miehen puolesta, jotta hän olisi selvinnyt masennuksensa kanssa ilman takaisin pohjalle valahtamista. Ulkopuolisista varmaan vaikuttikin siltä, että mies veti itsensä kokoon, mutta oikeasti se mitä tapahtui oli, että minä valvoin miehen nukkumaanmenoaikoja, katsoin ettei hän mennyt töihin likaisissa verskoissa ja 6 päivän sängen kanssa, jne. Olin siis äitinä hänelle. Vasta vastikään mies on itse löytänyt elämänilonsa, mutta valitettavasti varsinaista elämänsuuntaa hänelle ei ole koskaan muodostunut, enkä tiedä muodostuukaan. Ei varmaan ainakaan minun kanssani, koska itselläni on voimavarat loppu ja olen havahtunut siihen että en ole itse pitänyt itsestäni huolta kun olen aina katsonut miehen perään. Lisäksi tuntuu yksinkertaisesti että meidän suhde on ollut niin vääristyneellä pohjalla, että tästä on vaikea rakentaa mitään tervettä, vaikka rakkautta riittäisikin. Vähintään miehen itsensä pitäisi motivoitua, muuten teen samaa kuin aina: koitan luotsia suhdetta eteenpäin ja korjata, yksinäni.