Lue keskustelun säännöt.
Rakastunut, pitkässä parisuhteessa, mutta pakko(ko?) erota?
17.07.2017 |
Olen ollut useita vuosia kestävässä pitkässä parisuhteessa, mikä on jo vuosia sitten muuttunut avoliitoksi. Rakastan miestä ihmisenä ja meillä on yhdessä hauskaa. Nyt olemme kuitenkin muuttaneet erilleen minun aloitteestani, sillä olen alkanut kyseenalaistaa elämänsuunnitelmiamme ja tuntuu että suhteemme on jollain tapaa läheisriippuvainen. Minä olisin melko valmis perhe-elämään ja olen alkanut arvioida miestä potentiaalisena isänä, mutta en pysty kuvittelemaan suhdettamme onnellisena tilanteessa, missä meillä olisi lapsia. Mies on aloitekyvytön eikä osaa kovin hyvin ennakoida asioita (esimerkkeinä: ulkona sataa, mutta mies lähtee rantasandaaleissa ja t-paidassa liikenteeseen, tai hän lähtee viikonloppureissuun mutta unohtaa mm. kännykän laturin, hammasharjan, jne.) ja tämän vuoksi tunnen joutuvani huolehtimaan hänestä tavalla, mikä ei mielestäni kuulu kahden aikuisen väliseen suhteeseen. Hän itse ei osaa havainnoida tapaansa olla piittaamaton ympäristöstään, tai suunnitelmallisuuden puutettaan, vaan omasta mielestään pärjää elämässä ihan hyvin. Olen pohtinut välillä, että ehkä hänellä on jokin lievä hahmotushäiriö tai ADD, sillä vaikka hän on fiksu ja ystävällinen ja on ollut ihan normaaleissa toimistotöissä, tuntuu että jotkin muille ihmisille itsestäänselvät asiat eivät tule häneltä luonnostaan. Tämä tosin voi johtua vaikeasta lapsuudestakin, mihin ei ole todellakaan liittynyt mitään käytännön elämäntaitojen oppimista vanhemmilta. Olen itse tuntenut oloni ajoittain todella rasittuneeksi suhteemme aikana enkä tunne saavani mieheltä samanlaista tukea kuin mitä itse annan hänelle, ja nyt lapsiasioita sekä ajoittain keskusteluun mukaan lipsahtaneita avioliittoharkintoja pohtiessani olen alkanut kyseenalaistaa suhteemme jatkuvuuden. En halua päätyä huolehtimaan sekä lapsesta että miehestä, tai opettamaan miestäni isän rooliin. En osaa kuvitella häntä lukemassa aineistoa lapsen kasvatuksesta tai kehityksestä, puhumattakaan raskaudesta. Hän kun luottaa siihen että "kyllä kaikki hoituu" (varmasti hoituukin, kun minä hoidan).
Kuitenkin rakkaus miestä kohtaan on syvää ja kestävää, muilta osin hän on ajattelevainen ja syvällinen sekä miellyttävää seuraa. Vain tuo huolenpidon puute sekä elämän suunnitelmattomuus on minulle kynnyskysymys - nytkin mies suunnittelee päivätyönsä lopettamista ja osa-aikaisten urheilualan hommien aloittamista ja/tai osa-aikaista opiskelua avoimessa yliopistossa. Pelkään miehen tuhoavan uransa, hän on ollut 6 vuotta ihan hyvässä työssä ja hänellä olisi mahdollisuus hakea samalla alalla parempiin paikkoihin, mutta ei jaksa ns. "oravanpyörää" vaan haluaa osa-aikatöihin alalle, millä ei ole työmahdollisuuksia. Itse olen turvallisuudenhakuinen ja koko asia pelottaa minua, etenkin kun itsekin haaveilen ihan toisesta alasta tulevaisuudessa, mutta työn tekeminen on minulle silti tärkeää enkä sitä lopettaisi edes opiskelujen vuoksi. En myöskään osaa kuvitella miten lasten hankkiminen sopisi miehen valitsemaan elämäntapaan, vaikka hän lapsia kyllä kanssani haluaisikin.
Onko meillä vielä mahdollisuuksia? Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?
Tiedän että saisin kyllä halutessani uuden kivan miehen, mutta ongelmana on, että haluaisin nimenomaan tuon miehen, jos hän vain osaisi aikuistua ja hyväksyä sen, ettei elämässä aina voi mennä eteenpäin hetken mielijohteen mukaan. Meillä on jo 6 vuotta yhteistä taivalta takana ja suru olisi suuri jos erostamme tulisi lopullinen. Mies on hyväsydäminen ja rakastava, ongelmana vain ja ainoastaan tuo hänen älytön elämäntapansa ja suunnitelmattomuuden sekä huomioinnin puutteensa, mikä kuormittaa minua.
Kommentit (59)
Erilaiset tavat elää. Mutta onko toisen (miehen) huono tai väärä...Ei. Miksi alkaa miehelle äidiksi. Anna unohtaa avaimet, kännykät, laturit, ehkä oppii ehkä ei. Ei sinunkaan perässäsi kukaan joudu kulkemaan muistuttamassa miksi siis sinä sen teet. Joo, varmasti menee hermot ja ärsyttää. Anna aikuisen miehen ihmetellä ihan itse elämäänsä. Jos menee varvastossut jalassa hankeen niin menköön. Ihan itse joutuu kukin ihminen opettelemaan pyykinpesun ja kaupassa käynnin. Siinä kun ihmettelee nälissään likaisissa vaatteissa oven takana kun avain ja känny on kotona niin saattaapi valaistuminen iskeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, joku muu kyselikin jo samaa: mitä sinä voisit itsessäsi muuttaa? Listaat vaan asioita, joihin miehesi tulisi sopeutua/ myöntyä / oppia, mutta entä sinä itse? Höllää nutturaa, katso peiliin. Toki lasten kanssa eläessä on hieman pakkokin suunnitella ja ennakoida, mutta ei kaikessa tarvitse nipottaa. Elämä ei kaadu siihen, jos hammasharja jää kotiin tai sateenvarjo unohtuu, ne voi hankkia reissusta. Lataamaton ppuhelinkin tekee joskus vaan hyvää.
Tilanteenne on toki vähän vaikea, sillä selvästi tarpeenne ovat hyvin erilaisia. Mutta, jos oikeasti rakastat miestäsi, olet myös itse valmis muuttumaan. Jos pyrit "muuttamaan" ainostaan miehesi käytöstä, olet kontroloiva, itsekäs ja takakireä, ei miehesi sellaista jaksa katsella koko ikäänsä. Eli muuta myös itseäsi, jos haluat elää rakkaasi kanssa.
Sinulla on hyviä pointteja ja jossain määrin kontrolloivaksi olen varmasti tullut, sehän on selvä, sillä kuten sanoin, suhteessamme on läheisriippuvaisia piirteitä. Olen kuitenkin jo paljon muuttunut suhteemme aikana, tavatessamme mieheni olin yhtäläisen ulalla elämästä ja jaoin hänen käsityksensä elämän ennakoimattomuudesta. Siinä välissä olen itse kouluttautunut, vaihtanut useasti työpaikkaa ja kestänyt ajoittaista työttömyyttä, mikä on saanut tajuamaan pitkän tähtäimen suunnitelmien ja tukiverkon tärkeyden. Meillä siis nimenomaan on ongelmana se, että minä olen jo muuttunut, mies taas on pysynyt samanlaisena. Hän on myös vanhempi kuin minä, eli uskon että hänen kohdallaan suuret persoonallisuuden muutokset on jo koettu.
Minua itseäni ei haittaisi tuo oravanpyörävastaisuus ja turvallisista työkuvioista luopuminen, jos se tekisi mieheni onnelliseksi. Mutta tuollainen arjen avuttomuus ja selkeät hahmottamisen ongelmat, joita kuvailit, häiritsisivät enemmän. Olen elänyt diagnosoimattoman mutta aivan selkeän adhd- tai vastaavan ihmisen kanssa, ja se ajan ja ylipäätään kokonaisuuksien kontrolloinnin ja hahmottamisen puute söi luottamusta toiseen arjessa ja elämässä yleensä. Ei toinen tahallaan ollut epäluotettava, mutta se tuntui oikeastaan pahentavalta seikalta - eihän hänelle sitten tositilanteissakaan voisi luottaa vastuuta, kun arkikaan ei pysynyt hallussa.
Liian erilaiset elämänarvot ja tapa suhtautua asioihin. En näe suhteella tulevaisuutta. Tuhlaatte toistenne aikaa, käyttäkää yksi elämänne järkevästi.
Itse lähdin suhteesta, jossa en ollut tyytyväinen miehen pariin perusominaisuuteen. Tuollaisia luonteenpiirreasioita juurikin. Suhde oli ihan ok ja eron hetkellä suru oli valtava, mutta en ole katunut.
Nyt yhdessä itselleni sopivamman kumppanin kanssa, toivottavasti myös exä on löytänyt itselleen paremman naisen.
Ap, mä voin ottaa sun (tulevan ex) miehen. :) Kuulostaa älykkäältä, intuitiiviselta ja itsensä tuntevalta, syvälliseltä ja herkältä tyypiltä. Vaihdossa voin antaa vaikka meidän kissan. Se on helppo, ongelmaton oikeastaan.
Neuvo sinulle: Hyväksy tai rakasta sellaisenaan, tai anna olla. Joskus toisen vapaaksi laskeminen on sitä suurinta rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, mä voin ottaa sun (tulevan ex) miehen. :) Kuulostaa älykkäältä, intuitiiviselta ja itsensä tuntevalta, syvälliseltä ja herkältä tyypiltä. Vaihdossa voin antaa vaikka meidän kissan. Se on helppo, ongelmaton oikeastaan.
Neuvo sinulle: Hyväksy tai rakasta sellaisenaan, tai anna olla. Joskus toisen vapaaksi laskeminen on sitä suurinta rakkautta.
Et tainnut yhtään ymmärtää ap:n ja miehensä tilannetta. Se, että puoliso on älykäs, syvällinen jne. on (ainakin minun mielestäni) todella hyvä juttu, itseasiassa oikeastaan välttämätöntä, MUTTA myös arjen on sujuttava, varsinkin lapsiperheessä, eikä mielestäni ole yhtään kummallista, ettei ap halua olla yksin vastuussa kaikesta, saati kun puoliso ei edes anna sinne arvoa.
Juuri siksihän parisuhde onkin niin hieno asia, ettei tarvitse olla kaikesta yksin vastuussa, ei käytännön asioista, lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmista ja eikä taloudellisesti; ymmärrän hyvin, että ap haluaa aikuisen puolison, ei aikuista, vastuutonta, vaikkakin ihanaa, lasta.
Olen itse 53-vuotias nainen, jolla on lieväksi sanottu ADD, mutta joka kuitenkin hankaloittaa ihan riittävästi elämääni ja aiheuttaa huolta, ihmetystä ja toisinaan ärtymystäkin lähipiirissäni. En ikinä voisi kuvitella ottavani tähän puolisoa, saati lasta, vaikka olen sentään paljon käytännöllisempi, suunnitelmallisempi ja turvallisuushakuisempi kuin ap:n mies.
Kuvitteletteko te naiset olevanne täydellisiä kumppaneita tai valmiita äitejä?
Kuulostaa siltä, että ap:nkin kannattaisi oikeasti miettiä onko elämässä tärkeää pukeutua kunnolla ulos vai tuntea itsensä rakastetuksi.
Olen sitä mieltä että kyvykkyys vanhemmuuteen punnitaan vasta kun ollaan vanhempia . Eikä ole jotain tiettyä moodia olla vanhempi ja hyvä vanhempi.
Lapsi kokee sitten asiat omassa perheessään tavallaan eikä sitä voi ennustaa. Niin kuin ei elämää yleensäkkään.
Vaikka tällä palstalla on huomannut että ihmiset on muuttuneet aivan kummallisiksi.
Vieraantuneet elämästä. Jossain pumpulihötössä mennään ja kuvitellaan hallitsevamme kaiken.
Heti jos joku piirre ei miellytä toisessa tai jostain on vaivaa ollaan valmiita lyömään hanskat tiskiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sanokaa mitä on se että arki on hallussa?!!
Mä nään niin punasta ku täällä on näitä naisia ketkä kuvittelevat olevansa niin hyviä joka asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Ja sanokaa mitä on se että arki on hallussa?!!
Mä nään niin punasta ku täällä on näitä naisia ketkä kuvittelevat olevansa niin hyviä joka asiassa.
Sitä, että osaa edes jotenkuten varautua säähän, tulee mieleen ottaa puhelimen laturi mukaan kun lähtee matkalle, ymmärtää että jos menee jonnekin bussilla, niin tarvitsee rahaa menolipun lisäksi myös päästäkseen takaisin, ei pidä jatkuvaa työpaikalta myöhästymistä pikkuasiana ja potkut antavaa pomoa nipottavana, osaa jonkin verran ajatella asioita muidenkin kannalta. Ei jätä kaatunutta vesisankoa päiväksi siivoamatta, kun ei tule mieleen, että lattia menee kosteudesta pilalle. Jne jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Googlaa parisuhdetestit tai testejä. Niistä suuntaa ainakin mille tielle voisi kääntyä ja miten toimia. Testejä löytyy ja hyviä mm väestöliitosta.
Vierailija kirjoitti:
Kuvitteletteko te naiset olevanne täydellisiä kumppaneita tai valmiita äitejä?
Kuulostaa siltä, että ap:nkin kannattaisi oikeasti miettiä onko elämässä tärkeää pukeutua kunnolla ulos vai tuntea itsensä rakastetuksi.Olen sitä mieltä että kyvykkyys vanhemmuuteen punnitaan vasta kun ollaan vanhempia . Eikä ole jotain tiettyä moodia olla vanhempi ja hyvä vanhempi.
Lapsi kokee sitten asiat omassa perheessään tavallaan eikä sitä voi ennustaa. Niin kuin ei elämää yleensäkkään.
Vaikka tällä palstalla on huomannut että ihmiset on muuttuneet aivan kummallisiksi.
Vieraantuneet elämästä. Jossain pumpulihötössä mennään ja kuvitellaan hallitsevamme kaiken.Heti jos joku piirre ei miellytä toisessa tai jostain on vaivaa ollaan valmiita lyömään hanskat tiskiin.
Tuntea olonsa rakastetuksi? Tiedän toki että mies minua rakastaa, vaikka voin muuten sanoa että hän ei sitä millään teoilla minulle näytä. Se ei kuitenkaan ole kriisimme taustalla niinkään, vaan se, että mies ei ole ottanut otetta ihan omasta elämästään ja siten todistamaan minulle että kykenisi ottamaan vastuuta myös perhe-elämässä. Onhan paljon naisia jotka lähtevät lastenhankintaan siitä huolimatta - tälläkin palstalla - mutta itse en halua tehdä sitä virhettä, vaan haluan että mies on ihan yhtä kykeneväinen aikuisen ihmisen vastuulliseen elämään kuin minäkin ennen kuin lapsia aletaan miettiä. Mielestäni se ei ole mitään pumpulihötössä elämistä. Enkä ole myöskään heti lyömässä hanskoja tiskiin kun ongelmia ilmenee, olemmehan olleet jo 6 vuotta yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Inhottava asenne minusta ap:lla. Tekstistä paistaa se, että vaikka he ovat miehen kanssa vaan erilaisia ihmisiä, niin mies on ainut josta ap löytää vikaa ja jonka pitäisi muuttua. Minusta tuossa on yksi taivaanrannan maalari ja yksi kontrollifriikki. Lapsiperhe-elämää on kyllä todella hankala vetää jos molemmat elävät ap:n miehen tyylillä, mutta se ei todellakaan edellytä kaikkien ap:n vaatimusten täyttämistä. Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy jostain sieltä väliltä. Ei minunkaan mieheni ole lukenut yhtäkään lastenkasvatusopusta, ja silti hän on loistava isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies kuulostaa joo huonolta hoitamaan asioitaan, mutta miksi sitten hoidat hänen asiansa? Huomaatko sen esimerkiksi siinä, miten haluat että hän hoitaa ura-asiansa niin kuin sinä haluaisit hänen tekevän?
Aika usein on kyllä peiliin katsomista kun toisen toiminta häiritsee. Kummankin pitäisi pitää omista asioistaan huoli, myös sinun.
Sinuna keskustelisin huolenaiheista miehen kanssa, ehkä hänellä on jotakin sanottavaa siihen ja voitte päätyä johonkin ratkaisuun. Oli se sitten ero tai yhdessä pysyminen.
Minä olen nainen mutta kai vähän samanlainen kuin ap:n mies. Saatan lähteä ulos sateella sandaaleissa ja ilman sateenvarjoa, koska sade ei haittaa minua. En välitä siitä että sataa, jos kastuu niin eiköhän ennen pitkää kuivu. Lapseni silti pukisin sadevaatteisiin, koska tietän että monia haittaa sade. Saatam lähteä tunnin varoitusajalla reissuun ja pakata mukaan jotain ja varmasti aina unohtuu jotain. Mutta ei se minua haittaa jos jotain unohtuu, kunhan rahaa ja kännykkä on mukana, aina olen selvinnyt hyvin, laturinkin usein saa lainaksi vaikka respasta ja sitten vain en selaa nettiä kännykällä niin akku riittää. En ymmärrä miksi pikkuasioista pitäisi niuhottaa niin kamalan paljon kuin ap tekee. Ihan oikeasti elämää ei voi suunnitella, aina voi sattua mitä vain, mutta ei se niin vakavaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Inhottava asenne minusta ap:lla. Tekstistä paistaa se, että vaikka he ovat miehen kanssa vaan erilaisia ihmisiä, niin mies on ainut josta ap löytää vikaa ja jonka pitäisi muuttua. Minusta tuossa on yksi taivaanrannan maalari ja yksi kontrollifriikki. Lapsiperhe-elämää on kyllä todella hankala vetää jos molemmat elävät ap:n miehen tyylillä, mutta se ei todellakaan edellytä kaikkien ap:n vaatimusten täyttämistä. Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy jostain sieltä väliltä. Ei minunkaan mieheni ole lukenut yhtäkään lastenkasvatusopusta, ja silti hän on loistava isä.
Vai niin, no kiitos mielipiteestäsi. Oliko sinunkin miehesi ainoa konkreettinen elämänsuunnitelma se, että hän aikoo lopettaa työnsä heti kun asuntolainan paperit on allekirjoitettu? Jos on, voit puolestani kaikin mokomin syyttää minua huonosta asenteesta ja kertoa minulle lisää siitä, miten saitte tässä tilanteessa asianne setvittyä. Ihan oikeasti, mielelläni kuulisin kokemuksia.
Tokihan meillä on ollut muitakin ongelmia, tämän vuoksi ehkä katkeruus paistaa läpi. Mutta se, mihin tämä suhde lopulta näyttää kaatuvan, on juurikin tuo mieheni elämänsuunnitelmien puute eikä mikään sen dramaattisempi juttu.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nainen mutta kai vähän samanlainen kuin ap:n mies. Saatan lähteä ulos sateella sandaaleissa ja ilman sateenvarjoa, koska sade ei haittaa minua. En välitä siitä että sataa, jos kastuu niin eiköhän ennen pitkää kuivu. Lapseni silti pukisin sadevaatteisiin, koska tietän että monia haittaa sade. Saatam lähteä tunnin varoitusajalla reissuun ja pakata mukaan jotain ja varmasti aina unohtuu jotain. Mutta ei se minua haittaa jos jotain unohtuu, kunhan rahaa ja kännykkä on mukana, aina olen selvinnyt hyvin, laturinkin usein saa lainaksi vaikka respasta ja sitten vain en selaa nettiä kännykällä niin akku riittää. En ymmärrä miksi pikkuasioista pitäisi niuhottaa niin kamalan paljon kuin ap tekee. Ihan oikeasti elämää ei voi suunnitella, aina voi sattua mitä vain, mutta ei se niin vakavaa ole.
Niin samaa mieltä. Ne niuhot tuntuvat kuvittelevan, että taivas jotenkin tippuu niskaan jos elämässä erehtyy ottamaan rennosti. Tuollaisista ap:n mainitsemista pikkujutuista ei kuitenkaan seuraa mitään vakavampaa. Sandaalit jalassa sadekelillä, so what? Mitä pahaa tapahtuu jos terveellä aikuisella kastuu jalat?
Olen nainen, puoliso ja perheenäiti jolla on adhd/add. Surullista luettavaa, että ap harkitsee tällaisten piirteiden takia puolisonsa jättämistä! Pyydä miestäsi tekemään adhd-testi netissä. Hakekaa tukea. Minä olen varmaati välillä todella rasittava puoliso ad(h)d-ni takia, mutta on puolisollanikin muita, minua ärsyttäviä piirteitä. Luovitaan ja jaetaan töitä ja velvollisuuksia. Kyllä perheen voi hankkia, vaikka toinen tai molemmatkin ja vielä lapsetkin olisivat keskittymisongelmaisia. Kaikilla on omat ongelmansa. Niiden kanssa oppii elämään ja tekemään niistä voimavaran. Ja luovimaan.
Vierailija kirjoitti:
Ja sanokaa mitä on se että arki on hallussa?!!
Mä nään niin punasta ku täällä on näitä naisia ketkä kuvittelevat olevansa niin hyviä joka asiassa.
No oman miehen kohdalla arjen hallitsemattomuus näkyy mm. pikavipeistä kertyneenä velkana, jota ei huvita lyhentää, vaikka mahdollisuus olisi. Konkreettisten suunnitelmien puuttumisena ja lyhytjännitteisyytenä mm. koulutuksen valitsemisen ja loppuun saattamisen suhteen. Aikuinen mies ei osaa/viitsi/halua huolehtia omista asioistaan.
Ja joo, mieheni syyttää mua samasta kuin sinäkin, ylimielisydestä, kun omat asiani ovat aina jotenkin tosi mystisesti olleet mallillaan.
- Aikaisemmin ketjuun kirjoittanut
Kiitos samoin. Itsekin olen kokenut olevani äidin roolissa, tätä käsittelimme aikanaan jo pariterapiassakin. Valitettavasti parisuhteessa usein käy niin, että kun toinen on passiivinen ja suunnitelmaton, toinen ottaa puoliväkisin assertiivisen ja kontrolloivamman roolin. En usko miehenkään tästä nauttivan, vaikka se on aikanaan ollut välttämätöntä, mieheni masennuksen vuoksi, joka esti häntä hoitamasta asioitaan kunnolla. Nyt kun hän ei ole enää masentunut, tuo dynamiikka on jo vakiintunut ja sitä on vaikea muuttaa. Valitettavasti mies on myös tuona aikana oppinut että kyllä elämä kannattelee, varmasti siksi että olen omalla aktiivisuudellani pitkälti mahdollistanut hänen elämänsä toimivuuden, sen sijaan että hän olisi joutunut kantamaan seurauksia omasta laiminlyövästä toiminnastaan. Kyllä harmittaa etten jo vuosia sitten täysin ymmärtänyt että mies oli masentunut. Mutta olin tosi nuori kun tapasimme, mies jo vanhempi. Valitettavasti elämä tuntuu muovanneen meitä eri suuntiin. -Ap