Jaksatteko sellaista ystävää, joka ei koskaan vastaa puheluihin. Soittaa takaisin pitkällä viiveellä, vaikka hänelle laittaisi viestin että on tärkeää asiaa.

En tiedä miksi sitä kutsuisin, mutta sanotaan nyt vaikka että minä kärsin jonkinlaisesta puhelinneuroosista.

Ahdistun puhelimen soittoäänet, eikä vastaaminen suju minulle mitenkään kepeästi ja ohimennen vaan vaatii keskittymistä ja voimavaroja.

Inhoan asioiden hoitamista pelkän äänet varassa, näkemättä puhekumppaniani.

Pakollisiin soittoihin joudun joskus keräämään itseäni tunti- tai jopa päivätolkulla.

Olen tämän puutteena nöyrästi ja anteeksipyynnön selvittänyt koko lähipiirissäni, perheelle ja ystäville. Myös osa kaveripiiristäni tietää, ne joiden on syytä.

Olen toivonutkin lyhyttä viestiä sellaisten soittojen yhteyteen joihin en syystä tai toisesta ole pystynyt vastaamaan. Ja siihen viestiin parilla sanalla se asia.

Vaikka se olisi vain se "mitä sinulle kuuluu?".

Lisätietoja vaikeusasteeseen on tuonut hiljattain diagnosoitu vaikea-asteinen masennus: voin jähmettyä tuijottamaan soivaa puhelinta, yksinkertaisesti kykenemättä vastaamaan.

Vaikka se "järkevä minä" ajattelisin rationaalisesti, jostain alitajunnasta puskee suoranainen pelko tai kauhu tai ahdistus - en osaa sitä nimetä - että se puhelu tuo huonoja uutisia. Vähintäänkin joku lähimmäistäsi on kuollut tai joutunut onnettomuuteen...

Jos huomaan aamulla että joku on yrittänyt minua tavoitella illalla myöhään, ehdin velloa näissä tuskaisissa kuvitelmissa tuntikausia ennenkuin kykenen soittamaan takaisinpäin..

(nytkin hävettää ja ahdistaa näistä kertoa)

Olen kuitenkin löytänyt tavan reagoida heti ihanien ystävieni (jotka sitkeästi jaksavat minua tukea ja kannustaa vaikka olen tällainen @itsekäs-p*ska™)

yhteydenottoihin: hymiöt.

Jo yhdellä sydämen kuvalla pystyn vastaamaan heti, näyttämään että viesti on tullut perille - ja että arvostan ja välitän.

En usko että olen ainoa näin kokeva. Ilman masennuslisääkin nyky-puhelinkulttuuri on kaltaisilleni vähintäänkin..no, *haasteellista*.

Toivon sydämestäni muidenkin ystäville kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.

...ja sama puhelinneurootikko täsmentää vielä: en siis sillä hymiöllä kuittaa koko yhteydenottoa, vaan vastaanottaja tietää että vastaan niin pian kuin suinkin pystyn.

Mutta hän näkee että siihen reagoin.

(pahoittelut myös edellisen viestin unohtuneesta oikoluvusta, ei tämä pää ole oikein vielä ennallaan)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tuollainen kaveri. Saattaa soittaa monta kertaa päivässä ja jauhaa omia ongelmiaan. Sitten kun hänellä on asiat hyvin, ei edes vastaa viesteihin, jos yritän ottaa yhteyttä. Itsekkyyttä se on. Toisaalta kuuntelen mielelläni hänen edesottamuksistaan, ne viihdyttävät minua. Omia murheitani en hänelle kerro. Kannattaa ottaa ihmiset sellaisina kuin he ovat eikä dramatisoida niin kauheasti. Ainakin minulle kaverit ovat vain kavereita ja perhe on tärkeämpi.

surullista ettei sinulla ja muilla kaltaisillasi ole oikeita ystäviä. Mikä ystävyyden merkitys sitten mielestännne on jos ei ole jutella ja pitää seuraa toisilleen? Sitähän se hyvä ystävyys juuri on. Vaatisi moraalista selkärankaa sinultakin sitten sanoa tuolle kaverillesi että et ole hänen oikea ystävä, niin hän voi olla ystävä jonkun muun kanssa. Mulla oli ennen sun kaltainen "paras ystävä". Totuus paljastui mulle ikävällä tavalla vasta vuosien jälkeen, oli pimittänyt multa salaisuuksia elämästään. Siihen loppui se hyötysuhde. Hän vain hyödynsi minun ystäyyttäni silloin kun sai siitä mitä halusi, mutta ei itse ottanutkaan minua oikeasti läheisekseen, se kävi ilmi. Sai minulta niin paljon aikaani, ja esim. lahjoja ja kortteja, niin ei itse tuntenut oloaan yksinäiseksi tai erakoksi, kun edes joku muisti häntä synttäreinään ja jouluisin ym. Lopetin tuon valheystävyyden. Hän vain hyötyi minusta, muttei todellisuudessa sydämestään ollut  ystäväni. 

Sinä teet väärin kun kerran avoimesti noin sanot hänestä täällä, mutta et uskalla sanoa hänelle päin naamaa, tai lopettaa ottamasta vastaan niitä asioita joita hän antaa sinulle silloin kun sinä haluatkin ystävyyttä muilta! Säälittävä olet sinä, ei hän!

Mä ymmärsin ton tekstin ihan eri tavalla. Kyseessä ei mun mielestä ollut mistään ystävyydestä kyse, vaan lähinnä tuttavallisesta terapia suhteesta, mistä molemmat saa jotain. Kirjottaja saa viihdettä vastineeksi ja kirjoittajan tuttu saa purkaa elämäänsä, minkä jälkeen ei ole enää kirjoittajan kanssa tekemisessä, ennen kuin tulee jotain uutta draamaa. Eli jos tässä suhteessa jotain käytettäisiin hyväksi olisi kirjoittaja itse, koska suhde on yksipuolista kirjoittajan tuttavan ottaessa pelkästään yhteyksiä, kun on pakko purkaa omaa draamaa kirjoittajalle. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole missään uhrin asemassa, koska ei ole sinisilmäinen, vaan tiedostaa tuttavansa käytöksen, joten mitä väärää siinä on, että kirjoittaja tiedostaa tuttunsa käytöksen ja ymmärtää olevansa joku terapeutti taimuuvastaava? Kysehän olisi silloin riistosuhteesta (kuten sinulla näyttää olleen) jos kirjoittaja olisi sinisilmäisesti naiivi. Ja se mitä kirjoittaja, kirjoitti, että kannattaa ottaa ihmiset sellaisena kuin ne on, pitää minusta paikkansa. Sillä silloinhan me hyväksytään ihmiset sellaisina mitä ne on, eikö sitä kaikki halua? Vai tuliko oikeasti yllätyksenä että ihmisten hyväksyntään kuuluu myös välinpitämättömyyttä ihmissuhteissa?