Minkä ikäisenä ymmärsit omat elämänarvosi ja aloit totuttaa niiden mukaista elämää, joka johtaa kestävään onnellisuuteen?

saako utelias kysyä, millaisia ne haluamanne asiat ja omat elämänarvot teidän kohdallanne ovat ja miten muutos näkyi elämässänne?

-näitä asioita pohdiskeleva

About 25-26 vuotiaana. Pyrin tähän tilaan aina mutta en vain nuorena pystynyt ulkoistamaan esim turhaa draamaa ja olin ihan liian levoton. Nyt kun ei enää tarvitse kadehtia ketään tai välittää mitä muut ihmiset ajattelet, olen löytänyt sisäisen rauhan ja elän elämääni niinkuin itse haluan.

Vierailija kirjoitti:

Kumma kyllä ole aina elänyt onnellista elämää, se on ollut sisään rakennettu minuun jo lapsuudessa.

Tämä ei tarkoita ettei elämässäni olisi ollut vastoinkäymisiä.

Elämää ei voi suunnitella listojen kanssa, elämässä pitää olla keinot, joilla tietää selviytyvänsä niistäkin tilanteista kun kaikki viedään, eikä mikään onnistu.

Sellaisissa tilanteissa olen ollut, mutta aina olen tiennyt selviytyväni.

Elämässä voi suunnitella hyvin vähän, harvoin asiat menevät niinkuin suunnittelee.

Miten olisin voinut suunnitella vuosi sitten että menetän rakkaan ihmisen, makaan kipujen kourissa kauniina kesäpäivänä (sateisinakin) taloudellinen tilanne tulee varmasti huononemaan.

Kuitenkin tiedän että ratkaisut löytyvät, ei muuta kuin nöyränä eteenpäin.

Hyvä teksti. Minäkin olen aina elänyt onnellista elämää, Vaikka on ollut sairautta ja menetystä. Jos niihin jää piehtaroimaan ja miettimään miksi minä, en niistä voi päästä ikinä yli. On lopulta vain kohautettava olkia ja katsottava taas eteenpäin.

Jo joskus 15-vuotiaana huomasin että omat elämänarvoni poikkesivat aika radikaalisti vanhempieni arvoista ja niistä arvoista joihin minut oli opetettu uskomaan. Vanhempani ja koko sukuni on helluntalaisia.  Joskus 18-vuotiaana päätin että tärkeintä elämässä on olla onnellinen ja siinä itseasiassa kaikkein rankimmassa elämänvaiheessani lähdin pikkuhiljaa kasaamaan itseäni arvojani ja minäkuvaani. Nyt olen 24-vuotias ja opiskelupaikkaa lukuunottamatta mun elämästä ei puutu yhtään mitään. Tosin elämä on jatkuva prosessi ja odotan mielenkiinnolla milloin asetun kaikenkattavaan tyytyväisyyden tilaan, ihmisellä (tai ainakin minulla) on nimittäin luontainen taipumus olla tyytymätön. :) Mutta koen että olen aika hyvällä tiellä ja hyvässä paikassa, ainakaan mun ei tarvitse miellyttää ketään muuta kuin itseäni jotta voisin olla onnellinen. :) 

Minä tiesin jo mitkä asiat ovat intohimoni 6-vuotiaana. Mutta minua latistettiin niin että en sitten päätynyt täysillä sille tielle. Nyt 42-vuotiaana olen kokenut burn outin, masennuksen, ahdistuksen, sairaslomat ja käynyt todella pohjalla. Ja vieläkin minua latistetaan. Ja toisaalta vaaditaan tietyn tyyppistä elämää.

Minulla on nyt työn alla terapia, ja mm. konmari-prosessi. Olen muovaamassa elämästäni juuri sellaista kuin haluan. Aikaa ja tilaa merkityksellisille asioille(intohimoni kohteena olevat harrastukset joissa pyrin kehittymään jatkuvasti, liittyy taiteen alaan). Pois energiasyöpöt ihmiset ja turhat asiat, kuten "hienon elämän tavoittelu" akateemisine tutkintoineen ja urineen. Tilalle yksinkertainen koti, perusduuni jotta jää aikaa ja varaa panostaa intohimooni.

Ajattelen usein että mitä katuisin kuolinvuoteellani minä olisin jättänyt tekemättä. Juuri niitä asioita kannattaa tehdä vaikka se olisikin muiden, ahdasmielisten mielestä "erikoista" ja tavatonta.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen usein että mitä katuisin kuolinvuoteellani minä olisin jättänyt tekemättä. Juuri niitä asioita kannattaa tehdä vaikka se olisikin muiden, ahdasmielisten mielestä "erikoista" ja tavatonta.

Hyvä periaate.