Miehen käytös alkaa olla niin sietämätöntä, että minun on varmaan pakko erota

Vierailija kirjoitti:

Oletko puhunut miehesi kanssa hänen käytöksestään ja kertonut, että se kiusaa ja ahdistaa sinua ja vie jopa elämänilosi? Onko miehellä ollut aiemmin mielenterveysongelmia? Vaikuttaa siltä, että hän ei ole sinut itsensä kanssa.

Olen sanonut tällä tavalla: huomaatko, että olet koko ajan todella kiukkuinen. En tiedä kuinka kauan enää jaksan sitä, että minut haukutaan vähintään kerran päivässä jostain asiasta. 

Ei hänellä käsittääkseni ole ollut mielenterveysongelmia. Tämän hetkisiä masennustiloja tai ahdistuksia en edes jaksa lähteä miettimään, minulla on täysi työ pitää itseni henkisesti kasassa ja olla läsnä lapsilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Oli sama tilanne, erosimme. Meillä tosin jo isommat lapset, toinen teini ja nuorempi kuudesluokkalainen. Olen tyytyväinen ja voin ihan rehellisesti sanoa, etten ole kertakaan eron jälkeen kaivannut miestä hetkeäkään. 

 

Olen ajatellut, että jäisin kunnes lapset ovat hiukan isompia. Kulississa on vaikea elää, mutta toisaalta ero voisi olla vähän helpompi sitten, kun lapset tosiaan isompia. 

Voin kuvitella tunteesi! Joskus mietin, kuinka ihanaa olisi tulla kotiin ja hengittää vapaasti tietäen, etten voi edes vahingossa ärsyttää ketään :) Ja kuinka upeaa olisi suunnitella omaa elämää koko ajan varomatta jonkun toisen pimahteluja että mitä sä nyt TAAS tollasta mietit!!?? 

Miten te järjestitte lastenhoidon? Onko teillä yhteishuoltajuus? Viikko-viikko?

Vierailija kirjoitti:

Työstressi voi aiheuttaa tuon tyyppisiä ongelmia. Onko miehesi työ kovin stressaavaa? Jos on muutenkin vähän omaa aikaa niin ei jaksa vierailluja epäkiinnostavien ihmisten luona. Oletteko puolisoina samantasoisia, esim. Kotitausta ja koulutus. Pitkässä parisuhteessa ovat tärkeitä asioita.

Miehen työ on vaativaa ja varmasti myös stressaavaa. Mutta niin on omanikin, enkä minä pimahtele hänelle tuon tuosta. Koulutustaustamme on sama (korkeakoulu) ja perhetaustat nyt niin samanlaiset kuin ne voi olla (sama sosioekonominen tausta nyt ainakin).

The thrill is gone.

Tunteet väljähtyneet, lapsiperhearki tympäisee, tuntee olevansa vanki omasa elämässään. Seuraavaksi alkaa kuntoilla, ostaa uusia vaatteita, jää ylitöihin. Arvaatko, minkä takia?

Nää parisuhdekiemurat ovat oikeaa rakettitiedettä.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä lasten ja kodinhoidon lisäksi mitään yhteistä? Käyttekö henkeviä keskusteluja? Osaatko keskustella muustakin kuin lastenhoidosta? Miksi kanssasi kannattaa olla parisuhteessa? Uskallatko arvioida omaa osuuttasi vaikeuksissa rehellisesti. Saatan kuullostaa kovalta mutta parisuhde on aina kahden kauppa.

Yritän virittää keskusteluja, välillä keskustelemme ja välillä mies keskeyttää minut tokaisemalla; ei ole kiinnostava aihe, en jaksa puhua. Lapsista toki puhumme, he kiinnostavat meitä kumpaakin. 

Miksi minun kanssani kannattaa olla? Olen älykäs, hauska, toimelias ja vastuuntuntoinen. Tykkään hemmotella perhettäni ja keksin mielelläni kaikenlaista mukavaa tekemistä meille kaikille. Olen hyvä äiti lapsille. 

Toki minussakin on huonot puoleni. En esimerkiksi kestä ahdistavaa ilmapiiriä ja kireyttä oikeastaan ollenkaan. Haluan puhua asiat halki poikki ja pinoon. En kertakaikkiaan siedä mykkäkoulua enkä murjottamista, surullinen saa tietysti olla ja väsynyt, tunteet saa näyttää. Mutta jos on jotain ns. hampaankolossa niin se pitää käsitellä! 

Ei ole kovin monimutkaista kirjoitti:

Mies kärsii vähintään keskivaikeasta masennuksesta. Ongelma korjaantuu n. kuukaudessa sopivalla SSRI-lääkityksellä (essitalopraami 20mg/päivä). Esim. Cipralex, joka ei ole stimulantti tai relaksantti. Vaikuttava aineosa korjaa välittäjäaineiden takasinoton kestoa. Konsultoikaa lääkäriänne, asia on korjattavissa.

Meillä taisi/taitaa kärsiä persoonallisuushäiriöstä. Ap:n mies muistuttaa erittäin paljon exääni. Erosimme, mutta lasten takia joudun olemaan hänen kanssaan päivittäin yhteydessä ja kuulemma en saa tavata ketään muuta miestäkään tai kiristys alkaa heti. Mies myös kontrolloi edelleen kaikkia tekemisiäni, raha-asioitani, työkuvioitani, sukulaosuus- ja kaverisuhteitani jne.

Voi ap, eroa. Vaikka se on raskasta ja vaikuttaa tällä hetkellä mahdottomaltakin, tee se silti. Älä anna natsin hallita sinua ja lapsia, ankeuttaa elämäänne enää yhtään. Elämä on kevyttä ilman persoonallisuushäiriöistä, lupaan sen ja kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Huomaan usein miettiväni mikä häntä ärsyttäisi vähiten ja miten saisin arjen asiat junailtua siten, ettei häntä ärsyttäisi. Hän voi pimahtaa jostain arkisesta tilanteesta yhtäkkiä ja arvaamatta (suuttua, huutaa, kiroilla).

Kuinka tämä haukkuminen käytännössä ilmenee? Onko mies tietoinen siitä että hän haukkuu sinua, vai voiko kyseessä olla eroista kommunikaatiotavoissa? Kysyn tätä siksi, koska meidän suhteessa vaimo kokee herkästi haukkumiseksi asiat jotka tuntuvat minusta normaaleilta, esim. jos illalla kysyn että onko vauva ollut ulkona tänään. Jos tilanne ei aivan sietämätön ole, niin pariterapiassa saa keinoja kehittää molemminpuolista ymmärrystä, on auttanut meillä.

Min mies oli samanlainen. Erosin kun lapsi vähän päälle vuoden. Mahtava ratkaisu!!!! Nyt mietin vain miksi kestin sitä hullua niinkin pitkään.

Miehellä tietääkseni ei ole elo muuttunut sen auvoisammaksi, tiedä sitten miksi..

Ihanaa kun voi tarjota lapsille kodin missä hyvä ilmapiiri!

Vaikka itse kestäisitkin vielä x vuotta, lapsille voisi olla hyväksi viettää ainakin puolet ajastaan kodissa, jossa ei pimahdella arkisista asioista, huudeta ja kirota.

Tule sitten palstalle kertomaan yh;n auvolasta.

Hyvä ap. Ikävä kyllä en usko että tilanne korjaantuu. Itse erosin vastaavassa tilanteessa. Ero oli raskas henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti. Mies manipuloi osan lähipiiristämme minua vastaan ja vaati lasten huoltajuutta itselleen. Nykyisin kuitenkin tilanne että lapset ovat minulla n 80% ajasta. Elatusmaksuja en saa vieläkään, mutta lakimiehen avulla sain miehen maksamaan osan lasten kuluista. En ole katunut sekuntiakaan, ahdistun jos tulee avioliitossa olo mieleen.

Ero ja Tinderralli alkaa. 😀 sitten voikin ulista heikosta tarjonnasta.

Mulla oli hermoromahdus, työuupumus ja masennus, olin tuollainen yhtä vihainen kun miehesi. Ensin räjähdin jostain, aina väsyneenä tuli monesti karjaistua pahasti ja sen jälkeen mökötin itku kurkussa masentuneena siitä että olin taas vihainen. Sellainen negatiivisuuden kierre oli päällä koko ajan. Onneksi puoliso tajusi mistä asia johtuu ja kävin puhumassa ongelmistani. Nyt kaikki on paljon paremmin.

Keskustele miehesi kanssa varovaisesti olisiko kyse jostain tällaisesta.

No on todellakin sama tilanne! Toki siinä mielessä erilainen, että suhteemme on ns. uusiosuhde eli olemme saaneet lapsemme ensimmäisten puolisoidemme kanssa. Nuorimmat kohta 16.

Minä en voinut enää muuta kuin muuttaa miehestä erilleen. Siltikin haikailin perään, koska rakastan niin kovin. Hyvät hetket on niin hyviä. Ja miehessä on monia, monia hyviä puolia - on reilu, ahkera, puuhakas, tekemistä järjestävä, ei lainkaan nuuka, on antelias, perhekeskeinen, USKOLLINEN, asioistaan huolen pitävä - ja on mitä tarjota naiselle ja tarjoaa kanssa, materiaakin. Mutta. On lyhytpinnainen, ilkeä kun suuttuu, alkoon taipuvainen, vihaisena pelottava, huutaa ja mesoo, syyllistää, haukkuu, paukuttaa nyrkillä pöytää, saattaa heitellä tavaroita. Mutta ei ole väkivaltainen.

Tosiaan erosimme koska en jaksanut enää jatkuvaa kireää ilmapiiriä. Minun ilmeet, eleet, tekemiset ei kelvanneet - eikä etenkään lapseni. Silti jatkettiin seurustelua, koska tosiaan hyvät hetket niin hyviä. Tykätään harrastaa yhdessä, meillä on samat mielenkiinnon kohteet jne. Nyt äskettäin saatiin olla kahden, kun nuorimmat lapset toisilla vanhemmillaan. Vietettiin öitä yhdessä. Kaikki oli hyvin ja luulin jo että kaikki alkaa sujua.

Kunnes taas räjähti. Minun pitää herätä töihin 45 min aiemmin. Olen aamuntorkku, en aina osaa herätä eka kellonsoittoon. Niin kävi kohtalokkaana tiistaiaamuna, herätyskello kerkesi pirahtaa 2 tai 3 torkkua ennen kuin tajusin nousta. Iltapäivällä töistä kotiutuessa kaikki ensin ok mutta sitten mies avasi sanaisen arkkunsa. Haukkui minut perinpohjin ja teki selväksi että minun TÄYTYY herätä myöhemmin että hän saa nukkua. No, menin lukkoon. Tuumin että en voi tehdä niin ja että on varmaan parasta että menen omalle asunnolle. No niin on, tuumi mies. Sitten seuraavana päivänä mieheltä tuli ilkeäsävyinen viesti. Samoin seuraavana, ja sitten kysyi että tuunko hänen luo syömään yhdessä ostettuja ruokia. Vastasin vaan että ei kiitos, niin eikös mies innostunut - olen kuulemma "ihmeellinen". Ei v..tu, kumpi meistä oikein on sekopäinen.

Että oikein minun pitää herätä myöhemmin että hän saa nukkua... Sillä lailla en pääse töihin ajoissa.

Joo, suhde on poikki. Nyt. Vasta nyt. Koska MINÄ olen idiootti kun en tajunnut lähteä aiemmin.

Mietin samaa, vaikka itse vielä jaksaisitkin (en ymmärrä kyllä miten), ymmärräthän kuinka kamalaa tuo on lapsen näkökulmasta? Kokemuksesta tiedän että on aika kurjaa kun pienestä lähtien joutuu katsomaan äidin pahaa mieltä ja kärsimistä ja jo pienenä suurin toive on että vanhemmat eroais. Tää on sun lastesi lapsuus ja lapsuusmuistot, ole kiltti ja tee loppu tuosta ennen kuin henkinen väkivalta paisuu fyysiseksi..