Terapeutti, vaitiolovelvollisuus ym.

Vierailija kirjoitti:

Kuten kerroin jo aikasemmin, ed.lasu ei johtanut mihinkään. Tietenkin asiat selvitettiin ja todettiin, ettei avun tarvetta ole. Hyvä niin, se on heidän tehtävänsä.

Ja kyllä kerroin loppuvuodesta, että olen loppu ja mueheni pyörittää arkea. Itse en jaksanut kuin itkeä ja nukkua. Ymmärtäisin ison huolen, jos olisin joku alkoholisti/narkkari tai muuten epätasapaonossa oleva, mutta kyse oli isäni traagisesta kuolemasta, jota en heti käsitellyt, vaan pidin mm.äitiäni kasassa.

Jos et jaksa kuin itkeä ja nukkua, eikö kodinhoitaja olisi ollut juuri tarpeen, jotta miehesikin olisi jaksanut paremmin? En ymmärrä, miksi haluat torjua lastensuojelun avun, jos tilanne oli noinkin rankka. Ja oikeasti, avun tarve ei ole moite.

Sitä en ymmärrä, miksi haluat uuden terapeutin, jos kaikki on kerran nyt hyvin. Miksi et vain ilmoita, että lopetat käynnit?

Vierailija kirjoitti:

No en koe olevani terapeutin tarpeessa enää, mutta käyn mielelläni juttelemassa (tekee hyvää), mutta en nykyisen ihmisen kanssa.

Minulle ei ole kukaan maininnut, että tuolla pitäisi käydä, jottei lasuja tehdä. Menin itse vapaaehtoisesti, koska koin elämäni mustaksi ja olin toivoton. Kaikki romahti isäni kuoltua - äitini, sisareni ym.kaikki mitä siitä seurasi.

Meillä on täällä toinen aikuinen, ei-terapiassa kävijä ja ns.normaali niin tämä oikeasti tuntuu oudolta.

Minulla ei ole diagnoosia sinällään. Aluksi oli joku stressiperäinen juttu ja sitten masennus.

Mutta jos jokaisesta joskus masennusta sairastaneesta ihmisestä tehtaillaan lasuja ja niin, miten ns.oikeat tapaukset saadaan hoidettua.

Kuten sanoin, olen ammatissa, jossa minullakin velvollisuus tietyin perustein ilmoittaa, joten tiedän kuviot ja miten honna toimii.

Pointti enempi siinä, toimiiko terapeuttini oikeasti oikein?

Miksi pidät lasua noin negatiivisena asiana? Mitä pahaa siinä on?

Juu, ei ollut tarvetta avulle ja tukiverkosto on hyvä. Nyt vielä vähemmän tarvetta tukitoimille, muttaennään prosessi läpi.

En kyllä itse ihan helpolla hakeudu hoitoon, jos joskus uudemmin sairastun. Puhun perheelle, ystävilleni ja teen mukavia asioita.

Kynnys hakea apua kasvoi entisestään.

En vouhkaa niinkään ilmoituksesta vaan sen psyk.shn toiminnasta. En ole pakkohoidossa eikä ole mitään ehtoja mihinkään käynneille. Olen parantunut ja kasvanut ihmisenä, niin tää tuntuu oikeasti pikkasen liioitellulta..

Vierailija kirjoitti:

No en koe olevani terapeutin tarpeessa enää, mutta käyn mielelläni juttelemassa (tekee hyvää), mutta en nykyisen ihmisen kanssa.

Minulle ei ole kukaan maininnut, että tuolla pitäisi käydä, jottei lasuja tehdä. Menin itse vapaaehtoisesti, koska koin elämäni mustaksi ja olin toivoton. Kaikki romahti isäni kuoltua - äitini, sisareni ym.kaikki mitä siitä seurasi.

Meillä on täällä toinen aikuinen, ei-terapiassa kävijä ja ns.normaali niin tämä oikeasti tuntuu oudolta.

Minulla ei ole diagnoosia sinällään. Aluksi oli joku stressiperäinen juttu ja sitten masennus.

Mutta jos jokaisesta joskus masennusta sairastaneesta ihmisestä tehtaillaan lasuja ja niin, miten ns.oikeat tapaukset saadaan hoidettua.

Kuten sanoin, olen ammatissa, jossa minullakin velvollisuus tietyin perustein ilmoittaa, joten tiedän kuviot ja miten honna toimii.

Pointti enempi siinä, toimiiko terapeuttini oikeasti oikein?

Kaikki masentuneet eivät herätä huolta, joka johtaisi lastensuojeluilmoitukseen. Sinun kohdallasi huoli on kuitenkin herännyt.

Lasu on hyvä juttu, en pidä sitä pahana. Ei ole sellainen juttu kuin ennen ja tosiaan auttaa monrlla tavalla. Tutustunut työni kautta asiaa.

Tarkoitin, että jos minun jostain kumman syystä pitäisi jatkaa terapiassa käyntiä niin ok, mutten samalla. Syytä ei enää ole.

Kirjoitan tätä luurilla ja en ole koskaan osannut asioita turhab selkeästi kirjoittaa.

Silloin, kun oli vaikeinta niin äitini oli täällä. Mieheni sanoi pärjäävänsä, jos minä pärjään. Kyse ei pitkästä ajasta, pahin jakso kesti noin kuukauden.. Akuksi vaan pusjin eteenpäin, lopulta flunssa vei sänkyyn ja sitä kautta kaikki kaatui päälle.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä kerran.. Muksut ihan raivona, olivat jo ed.kerralla. Tietävät, että kävin terapiassa puhumassa isäni traagisesta kuolemasta ja, että olin loppu. Tietävät myös, että terapeuttini on hanurista. Olen valmis käymään puhumassa, jos saan uuden terapeutin. Tämä nykyinen ilmoitti, että ovat ryhmässään/tiimissä päättäneet näin.

Moni kertonut, että terapiasuhde kantava juttu. Tämä ei ole kiinnostunut minusta, viivyn max.15min (menen 10min myöhässä ja pääsen etuajassa), kysyy vaan, mitä kuuluu. Joo, hyvää. Eikö terapeutin pitäisi haastaa ihmistä ajattelemaan ja tukea??

Tuo ei ole terapeutti vaan joku mt-toimiston liibalaaba psykiatrinen sairaanhoitaja tai psykologi. Olettaisin että lasu saattaa seurata, jos siellä puhut itsetuhoisia ajatuksia ja heillä on tiedossa perhetilanteesi. Siis heillä herää huoli lastesi turvallisuudesta? Aika graavit konstit heillä kuitenkin on. Eiköhän yleensä ensin vinkata  tukitoimia perheneuvolan tai vastaavan puolelta?

Saahan ihminen olla poissa tolaltaan ja masentunutkin perheenjäsenen kuoleman vuoksi. Niin moni muukin on, ja toipuminen kestää kuukausia. Jos lastensuojelu puuttuisi jokaiseen perheeseen jossa toinen vanhemmista on voimakkaan surun kourissa menetettyään vanhempansa, valtiolla ei riittäisi rahaa mihinkään muuhun. 

Jopa yksinhuoltajaperheessä on erittäin tavallista ja normaalia että iäkäs vanhempi kuolee ja perheen elämä muuttuu sen seurauksena erilaiseksi kunnes surut on surtu. Jokaiselta meistä kuolee vanhemmat joskus ja sen näkeminen että suru on osa elämää ja siitä selvitään on tärkeää lapsillekin. Lapset eivät traumatisoidu jos toinen vanhemmista on muutaman kuukauden vähän poissaoleva, kunhan perusturvallisuus on sitä ennen kehittynyt normaaliksi.

Meillä ei tietenkään ole tapahtumista kuin ap:n kertomus, mutta kuulostaa siltä että psyk. hoitaja ei kykene suhtautumaan potilaaseensa täysin ammattimaisesti ja on ehkä loukkaantunut kun potilas on toivonut hoitajan vaihtoa. Tätä sitten purkaa olemalla hyvin hyvin huolissaan vanhempansa menetystä surevasta, tavallisen perheen äidistä.

Olin terapiassa ehkä turhan rehellinen. Kerroin itkeväni, nukkuvani 14-18h ja olevani toivoton. Kaikki liittyi isäni kuolemaan.

Tuttavani kanssa tästä puhunut ja hän oli yh ilman tukiverkkoa ja jopa masentuneempi kuin minä (mietti itsemurhaa), jos voi jotenkin verrata. Kukaan ei tehnyt lasua ja sai puhua ahdistuksestaan ilman tuollaista.

Ehkä mä ylireagoin, mutta ei ole musta ihan asiallista, mutta työllistetään taas sitten sos.työntekijöitä hetki.

No ihan ulkopuolisen silmin ja korvin, onhan sekin jo potentiaalinen lasun paikka, että elämä on omien sanojesi mukaan täysin romahtanut isän kuoleman jälkeen ja olet joutunut oman äitisi tukijaksi. Tähänhän voi liittyä kaikenlaista muuta kyseenalaista, lapsuudenperhedynamiikkasi kuulostaa vähän erikoiselta ja et varmaankaan jaksanut olla lasten elämässä osana tuona aikana. Tai ehkäpä sekava, sinusta emotionaalisesti riippuvainen äitisi on hillunut sohvallanne viikkotolkulla, samalla kun itse olet "maannut sängyssä itkemässä".  Olet myös omien sanojesi mukaan haluton käymään sh:lla, myöhästelet ym. - toki omasta mielestäsi olet tähän oikeutettu, mutta ehkä sh:n silmissä annat itsestäsi piittaamattoman ja vaikean kuvan. Vetoat lapsiisi tässäkin keskustelussa, "lapsetkin pyörittelevät silmiään", ehkäpä teet tätä laajemmassakin mittakaavassa ja vedät lapsiasi omien ajatustesi tukijoiksi. Pointti on, että me emme täällä av:lla voi tietää mitä siellä kotonasi on oikeasti tapahtunut, mutta sh on varmaan saanut enemmän tietoa tilanteesta ja on tehnyt ratkaisun minkä koki jostain syystä aiheelliseksi. Mitään järkevää syytä sille, että sh olisi tehnyt väärin, ei kukaan meistä pysty sinulle antamaan. Kannattaa kysyä sh:lta itseltään.

No onhan tuo törkeää muutamastakin syystä:

1. Ap itse ymmärtää, että tarvitsee apua ja on aktiivisesti hakenut sitä lääkäriltä sekä tältä terapeutilta.

2. On kyse ohimenevästä kriisistä, jonka on laukaissut tunnistettavissa oleva tekijä, eikä esimerkiksi henkilöllä pitkään jatkuneista, toistuvista mielenterveys/päihdeongelmista. Erilaiset vaikeudet ja surut kuuluvat valitettavasti elämään. Se, että ihmistä on kohdannut tragedia ei tee hänestä hullua tai huonoa äitiä.

3. Ap:n lapset ovat jo isoja eivätkä tarvitse äidin hoivaa ja valvontaa jatkuvasti. Ja perheessä on myös isä, joka pitää huolta lapsista ja kodista.

4. Kuka tahansa ihan tavallinen terve työssäkäyvä ihminen voi unohtaa labra-ajan. Sitä sattuu ja sekin kuuluu elämään.

5. Jos ap:n lisäksi lääkäri sekä myös ap:n mies on ollut sitä mieltä, että lasten suhteen syytä huoleen ei ole, niin en oikein usko, että tilanne kotona on niin katastrofaalinen, että lasu on tarpeellinen. Mielestäni terapeutin teko vaikuttaa tahalliselta kiusanteolta, ainakin siinä tapauksessa jos tämä ei ole tarkemmin kysellyt lapsista ja kotioloista ja näissä keskusteluissa ei ole käynyt ilmi mitään hälyttävää. Kyllähän hän itsekin varmasti käsittää, että hoitosuhde oli tässä, koska ei tuollaisen jälkeen saa enää asiakasta luottamaan itseensä. Valitettavasti hoitoalallakin on töissä kiusaajia ja ikäviä ihmisiä.

Olette oikeassa, asioihin pitää puuttua, mutta en ole koskaan uhkaillut itsemurhalla tms. Olin loppu ja väsynyt, en surrut itse. Keskityin auttamaan.äitiäni, pyörittämään omaa arkea ja en ollut päivääkään poissa isäni kuoltua ennen tuota flunssaa ja sitä seurannutta romahdusta.

Kuten kirjoitin aikasemmin, ymmärtäisin, jos minulla olisi joku riippuvuus, olisi joku henkinen sairaus tai olisin tukiverkoton.

Ja on kirjattu, että voin hyvin. Miksi silloin tehdään lasu? Pakkohan siihen on oltava pätevä syy? Sos.työntekijä ihmetteli koko ilmoitusta, kuten kerroin aikasemmin. Näki sieltä myös psykiatrin kommentin alkukesästä.

Poika kysyi, että saadaanko me leffalippuja tai Lintsille lippuja, jos pyydetään. Koulussa kuulemma joku saa, kun sossutädit antaa. Että semmoista. Tuskin saadaan, vaikka pyytäisinkin. ;)

Vierailija kirjoitti:

Olin terapiassa ehkä turhan rehellinen. Kerroin itkeväni, nukkuvani 14-18h ja olevani toivoton. Kaikki liittyi isäni kuolemaan.

Tuttavani kanssa tästä puhunut ja hän oli yh ilman tukiverkkoa ja jopa masentuneempi kuin minä (mietti itsemurhaa), jos voi jotenkin verrata. Kukaan ei tehnyt lasua ja sai puhua ahdistuksestaan ilman tuollaista.

Ehkä mä ylireagoin, mutta ei ole musta ihan asiallista, mutta työllistetään taas sitten sos.työntekijöitä hetki.

Olen itse yh, ja kun lapseni olivat alle kouluikäisiä olin pitkällä sairaslomalla masennuksen vuoksi. Kävin psykiatrilla paikallisella mielenterveyspolilla ja söin masennuslääkkeitä. Lisäksi kävin intensiivisessä psykoterapiassa 1-2 kertaa viikossa. Kukaan ei tehnyt lapsistani lastensuojeluilmoitusta, eikä siihen suoraan sanottuna olisi ollut mitään syytäkään. Hoidin lapseni hyvin niillä voimavaroilla, jotka minulla oli ja tein kaikkeni parantumiseni eteen. Ihmettelen miten ydinperheen masentunut äiti voi muka olla lapsilleen suurempi riski kuin minä aikoinani.

Tee kantelu aluehallintovirastoon.

Niin, lapseni tosian kaikki muuttavat pois vuoden parin sisään.

Olen puhunut olostani avoimesti jälkeen päin. Kysellyt lasten fiiliksiä ym, koska itsellä oli huono omatunto siitä, että olin hetken aivan voimaton.

Äitini ja isäni olivat yhdessä 50v ja isäni yllättäen tappoi itsensä, joten kun kaikki on hyvin sinällään niin tommonen teko sotkee kaikkien mielen hetkeksi. Ymmärrettävästi olin äitini tukena parhaani mukaan.

Kyllä terapiassa on käaitelty lapsuuttani. Olen suorittaja, pikkutarkka perfektionisti, joka varmaa juontaa juurensa lapsuudestani.

En halunnut näin paljon avautua, mutta ehkä nyt joku ymmärtää enemmän.

Painotan, etten ole ollut itsetuhoinen, en juo, en polta, en käytä huumeita, olen täsmällinen ja hoidan asiat alusta loppuun aina. En ole leväperäinen, huoleton, joka jättää tahallaan tapaamisiin menemättä. Käyn töissä.

Mutta valitettavasti isäni kuolema oli niin kova paikka, että olin hetkellisesti mustissa maailmoissani. Tosin en yksin lasten kanssa.

Ekan lasun ymmärsin paremmin, olin loppu. Silloinkin terapeutin olisi siitä minulle pitänyt ilmoittaa. Tätä lasua en ymmärrä sitten millään.

Niin, sitä tässä oon miettinyt, kelle olen uhka? Noille pian täysi-ikäisille lapsilleni, miehelleni vai itselleni? En vain oikeasti ymmärrä tätä koko juttua.

Ekan lasun jälkeen tosiaan sos.työntekijäpari kävi täällä. Jutteli mun, miehen ja lasten kanssa. Kyselivät, toivotaanko jotain tai tuleeko mieleen jotain. Ei tullut, ainoa mistä sanoin oli yhden teinin huono unirytmi. Siihen kuulemma ei apuja, joska vielä ns.normaali ja kuulemma normia tommosen 16v.kanssa.

Avasin keskustelun, koska minua kiinnostaa syyt, miksi näitä tehdään. Tosiaan Suomella ei varaa oikeasti tälläiseen, jos jokainen joskus masentunut arvioidaan. Noi prosessit ei kuitenkaan oo parin tunnin mittasia ja syö rahaa..

Ja kuka haluaa terapeutille, jos lastensuojelu hälytetään hätään, jos ihminen kertoo olevansa loppu?!?

Kuulostaa kyllä vain ja ainoastaan kiusanteolta kun lapsesikin ovat jo tuon ikäisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Saahan ihminen olla poissa tolaltaan ja masentunutkin perheenjäsenen kuoleman vuoksi. Niin moni muukin on, ja toipuminen kestää kuukausia. Jos lastensuojelu puuttuisi jokaiseen perheeseen jossa toinen vanhemmista on voimakkaan surun kourissa menetettyään vanhempansa, valtiolla ei riittäisi rahaa mihinkään muuhun. 

Jopa yksinhuoltajaperheessä on erittäin tavallista ja normaalia että iäkäs vanhempi kuolee ja perheen elämä muuttuu sen seurauksena erilaiseksi kunnes surut on surtu. Jokaiselta meistä kuolee vanhemmat joskus ja sen näkeminen että suru on osa elämää ja siitä selvitään on tärkeää lapsillekin. Lapset eivät traumatisoidu jos toinen vanhemmista on muutaman kuukauden vähän poissaoleva, kunhan perusturvallisuus on sitä ennen kehittynyt normaaliksi.

Meillä ei tietenkään ole tapahtumista kuin ap:n kertomus, mutta kuulostaa siltä että psyk. hoitaja ei kykene suhtautumaan potilaaseensa täysin ammattimaisesti ja on ehkä loukkaantunut kun potilas on toivonut hoitajan vaihtoa. Tätä sitten purkaa olemalla hyvin hyvin huolissaan vanhempansa menetystä surevasta, tavallisen perheen äidistä.

Tänäkin vuonna kymmenet tuhannet menettävät vanhempansa eivätkä silti mene terapeutille. Ei ole tarvetta. JOtenkin nyt tuntuu siltä, että ap jättää jotain kertomatta. Jos noin 70v mies tekee itsemurhan, niin harvoin se on totaalinen yllätys, jos on pidetty silmiä auki.

Kyllä se oli yllätys. Just oli jäänyt eläkkeelle ja piti ruveta nauttimaan elämästä. Ei kyllä ollut 70v, vasta 65v.

En jätä mitään kertomatta, mitä pitäisi mainita, joka voisi vaikuttaa lasuun. Tuossa noi oli lyhyesti, ei ehkä niin ytimekkäästi.

No moni muu ei ehkä olisi hakenut apua. Mä hain, koska normaali minä on vastakohta sille, mihin ajauduin. Olin huolissani itsestäni ja hain apua.

Pakko lisätä, että tuskin olisin terapiaa tarvinnut, jos isäni olisi kuollut vanhuuteen.