Pitäisikö hälytyskellojen soida, jos mies puhuu lapsista tähän sävyyn

Mies ajattelee kauhuissaan, että on nyt heittänyt hynttyyt yhteen jonkun kuivakan velan kanssa, joka vetää ihan vaikeaksi heti kun puhutaan lapsista. Miehen päässä soi hälytyskellot, että ei tän naisen kanssa pääse perhettä perustamaan kun ei mitenkään iloisena tartu aiheeseen kun hän puhuu lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Kysyt että onko tavallista tuossa vaiheessa puhua asiasta. No, on todella epänormaalia että kolmen vuoden seurustelun jälkeen ei ole vielä puhuttu lasten hankkimisesta / naimisiinmenosta, ja että siitä puhuminen olisi ongelmallista. Normaalisti nämä asiat puhutaan läpi tapailuvaiheessa vähän ennen kuin aletaan seurustella, ellei nyt ole ihan teininä alkanut seurustelu. Täytyyhän sitä tietää mitä toinen haluaa elämältä ja osuuko se yksiin omien halujen ja suunnitelmien kanssa, ennen kuin sitoutuu häneen! Ei kukaan halua seurustella vain huomatakseen 5 vuoden jälkeen että oho ei tää haluakaan lapsia ja mä haluan, pitää erota. Tottakai pitää selvittää nämä asiat etukäteen ja ihan viimeistään seurustelun alkumetreillä, jotta välttyy turhilta sydänsuruilta ja ongelmilta. Ei siinä ole mitään hävettävää kysyä toiselta mitä mieltä on asiasta, toki ei ekoilla treffeillä vielä kannata.

Millaisin sanankääntein asiasta voisi puhua ilman, että pelottaa toisen pois? Tai että toinen varmasti ymmärtää, ettei kosinnan tai lastenhankinnan tarvitse tapahtua heti sillä sekunnilla, kun se otetaan ensimmäisen kerran puheeksi? Haluaisin todella toimia viisaammin seuraavassa suhteessa, kun aikaa ei ole enää hukattavaksi. Nykyinen taitaa olla mennyttä kalua jo. :( Ap

Onko mies joskus moittinut sua, kun oot yrittänyt ottaa puheeksi lasten hankkimisen? Tai joku exä? Vai mistä ihmeestä sä oot saanut käsityksen, että lapsista ei voi puhua tai muuten koko suhde on vaarassa loppua? :-) Tuollaisista puhuminen on täysin normaalia, eikä siitä suhteet lopu tai horju millään lailla, muuta kuin tietysti jos on täysin päinvastaiset halut asian suhteen ja pitää erota sen takia.

Jos joku pitää lapsista puhumista noin pahana, niin hänellä on kyllä itsellään iso ongelma asian kanssa ja se ei ole sun vastuulla. Mutta jotenkin kuulostaa siltä, että sä nyt kuvittelet tän aiheen olevan joku ongelma sun miehelle, vaikka mies välillä sivuaa aihetta ihan itse, kun sanoo tuon "jos minulla on joskus lapsia".

Tapasin mun exän kun olin 26, kahden vuoden seurustelun jälkeen avasin keskustelun lasten hankinnasta. Mies sanoi, että hän haluaa lapsia aikaisintaan 10 vuoden kuluttua, vaikka oli itse jo 30! Minä laskin, että olisin 38 v. sitten kun lasten hankinnasta voisi hänen kanssaan edes haaveilla. Fiksuna tyttönä otin ritolat, tapasin aviomieheni kun olin 29 v., naimisiin 32 v. ja esikoinen 33 v. Alusta asti puhuimme lasten hankkimisesta. Emme lopulta yrittäneet pitkään, tärppäsi ekasta kierrosta. Exä meni yhteen 19 v. venäläistytön kanssa. Hänellä on varmaan aikaa odottaa se 10 v., mikäli lapsenteko kiinnostaa. Exä on lihonut, silmänaluset mustat kuin pandakarhulla, asuvat Kalliossa jossain vuokramurjussa, onnea vaan tälle naiselle. Ja exä siis puhui aina minä-muodossa. Aivan kaikesta.

Hmm. Olen 30 täytettyäni kysynyt jo viimeistään tokilla treffeillä mieheltä, että haluatko ylipäätään elämässä lapsia. Siis että onko yksi haaveistasi perheen perustaminen vai ei. Ketään miestä tämä kysymys ei ole koskaan karkottanut. 

Vierailija kirjoitti:

Onko mies joskus moittinut sua, kun oot yrittänyt ottaa puheeksi lasten hankkimisen? Tai joku exä? Vai mistä ihmeestä sä oot saanut käsityksen, että lapsista ei voi puhua tai muuten koko suhde on vaarassa loppua? :-) Tuollaisista puhuminen on täysin normaalia, eikä siitä suhteet lopu tai horju millään lailla, muuta kuin tietysti jos on täysin päinvastaiset halut asian suhteen ja pitää erota sen takia.

Jos joku pitää lapsista puhumista noin pahana, niin hänellä on kyllä itsellään iso ongelma asian kanssa ja se ei ole sun vastuulla. Mutta jotenkin kuulostaa siltä, että sä nyt kuvittelet tän aiheen olevan joku ongelma sun miehelle, vaikka mies välillä sivuaa aihetta ihan itse, kun sanoo tuon "jos minulla on joskus lapsia".

Tämä pelkoni perustuu lähinnä siihen, että kaikki suhteen etenemiseen liittyvät asiat saavat miehen jotenkin vaikeaksi. Aiheutin suoranaisen jääkauden suhteessamme kun 1,5 vuoden kohdalla vihjasin rivien välissä, että voisimme ehkä asua saman katon alla. Ja sitten pelottaa juuri tuo ensimmäisessä viestissä mainitsemani, että mies tuntuu haluavan niitä lapsia jonkun muun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan sinulla vielä 20 hedelmällistä vuotta jäljellä.

Miehellä sensijaan on jo kiire:

testosteroni hiipuu miehillä jo 30-vuotiaana ja lähellä 40:ää miehistä ei oikein ole enää isäksi:

tulee riskejä neurologisista ja autoimmuunisairauksista.

Missäköhän todellisuudessa sä oikein elät, kyllä raskaaksi tuleminen muuttuu ainakin hyvin vaikeaksi 40:n tienoilla. Mies voi tulla isäksi vaikka 65-vuotiaana jos keppi vielä sojottaa.

mä

Missähän sovinistien haavemaassa sinä elelet?

Mies menettää hedelmällisyytensä sillä hetkellä kun siittiöntuotanto vähenee -.

ja se ikä on alle 30 vuotta.

Puhumattakaan erektio-ongelmista ja haluttomuudesta testosteronivajeen takia.

Nainen voi tulla äidiksi 7-kymppisenäkin, jos munasarjat vain toimii.

Miestä ei pidä päästää enää isäksi 4-kymppisenä:

lapsella on suuri riski syntyä kehitysvammaisena, sekä sairastua vauvaiässä mm. astmaan ja lasten reumaan. Tämä on erittäin yleistä liian vanhojen isien lapsilla.

Testiviesti. Taitaa palsta toimia paljon paremmin nyt kun ei ole paljon käyttäjiä. Ehkä sivuston jumiminen johtuu kävijämäärän kasvusta? Veikkaisin, että täällä on käyttäjät lisääntyneet paljon nyt kun suomi24-palstalla on tullut käyttöön captcha, jonka täyttäminen on yhtä tuskaa. 

No tee niitä lapsia,mitä vielä odottelet.

Itse tein samaa ennen kuin kekssutelimmme tulevaisuudesta. Tuntui hassulta sanoa "kun me menemme naimisiin" silloin kuin ei olla keskusteltu tähtääkö suhteemme avioliittoon tai haluaako toinen naimisiin. Ennen yhteenmuuttoa tämä keskustelu tosiaan käytiin.

Vierailija kirjoitti:

Olette varmasti oikeassa. Tuota aiempaa kommentti olisi pitänyt selventää sen verran, että miehellä on siis ihan tapana reagoida noin, jos otan jonkin asian puheeksi. Jos hän esimerkiksi käyttäytyy oudosti, otan asian puheeksi. Saatan esimerkiksi kysyä, että johtuuko käytös asiasta X. Mies kieltää ja sanoo minun vain kuvittelevan, että jokin on pielessä. Mutta saattaa sitten viikkoa myöhemmin kertoa minulle oma-aloitteisesti, että olinkin arvannut ihan oikein. Tältä pohjalta tuntuu aika turhauttavalta aloittaa yhtään mitään keskusteluita, kun en voi yvtään luottaa siihen, että toinen kertoo asiat rehellisesti. Ap

No eikö sitä voi keskustella lapsiasiasta ihan neutraalisti, että haluatko kanssani lapsia vuosimäärän x sisällä, kyllä, ei, en osaa sanoa? Ja sitten teet ratkaisusi sen mukaan, mitä vastaa, eli jos ei tule kyllä, eroat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulisin että mieskin ottaa asian puheeksi, jos asia on tärkeä. Mutta jos se sinulle on, niin kysy ihmeessä. En muutenkaan ymmärrä miksi lapsista/naimisiin menosta puhuminen olisi jotenkin ikävä aihe? Mieheni kysyi ehkä kolmansilla treffeillä, haluanko vielä lapsia (minulla oli kaksi pientä lasta tavatessamme) ja hän otti myös puheeksi naimisiin menon. Tuosta on aikaa 12 vuotta eikä siitä ainakaan mitään haittaa ollut että asiat puhuttiin selviksi jo heti ensimmäisen kuukauden aikana (siis mitä kumpikin elämältä haluaa jne). En oikein ymmärrä miten et voi puhua miehesi kanssa asioista? Eikö hän ole ihminen jonka kanssa voi puhua ihan kaikesta? Erikoinen suhde teillä.

Mutta naiset ehkä keskimäärin sietää näitä aiheita paremmin jo aika alkuvaiheessa, eikä koe niitä ikävinä, kuten puolestaan useimmat miehet. Siinä tuntee itsensä täydeksi idiootiksi, kun mieheltä kuulee sen tutun "wouwouwou, otas nyt ihan iisisti, ei tää vielä niin vakavaa ole, että lapsista voitais keskustella." Ja siis tällasen reaktion oon saanut parin vuoden kohdalla varovaiseen tiedusteluun siitä, mahtaako mies ehkä joskus haluta lapsia.

Jäis kuin nalli kalliolle minulta tuollainen kusipää. Mun kanssa ollaan vakavissaan, jos ollaan, kuului siihen lapsia tai ei. Toki jos sitä ei "vielä" tiedä, niin ei ketään voi pakottaa tietämään, mutta jos ei tiedä, että minä olisin kyllä niille lapsille potentiaalinen äiti niin haistapa paska ja ala vetää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyt että onko tavallista tuossa vaiheessa puhua asiasta. No, on todella epänormaalia että kolmen vuoden seurustelun jälkeen ei ole vielä puhuttu lasten hankkimisesta / naimisiinmenosta, ja että siitä puhuminen olisi ongelmallista. Normaalisti nämä asiat puhutaan läpi tapailuvaiheessa vähän ennen kuin aletaan seurustella, ellei nyt ole ihan teininä alkanut seurustelu. Täytyyhän sitä tietää mitä toinen haluaa elämältä ja osuuko se yksiin omien halujen ja suunnitelmien kanssa, ennen kuin sitoutuu häneen! Ei kukaan halua seurustella vain huomatakseen 5 vuoden jälkeen että oho ei tää haluakaan lapsia ja mä haluan, pitää erota. Tottakai pitää selvittää nämä asiat etukäteen ja ihan viimeistään seurustelun alkumetreillä, jotta välttyy turhilta sydänsuruilta ja ongelmilta. Ei siinä ole mitään hävettävää kysyä toiselta mitä mieltä on asiasta, toki ei ekoilla treffeillä vielä kannata.

Millaisin sanankääntein asiasta voisi puhua ilman, että pelottaa toisen pois? Tai että toinen varmasti ymmärtää, ettei kosinnan tai lastenhankinnan tarvitse tapahtua heti sillä sekunnilla, kun se otetaan ensimmäisen kerran puheeksi? Haluaisin todella toimia viisaammin seuraavassa suhteessa, kun aikaa ei ole enää hukattavaksi. Nykyinen taitaa olla mennyttä kalua jo. :( Ap

Älkää hankkiko lapsia, kuulostatte niin keskenkasvuisilta vielä.

Kyllä asioista pitää pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä.

Olipas ihanaa lukea kohtalotoverin kirjoitusta, kuulostaa niin omalta parisuhteeltani. Olemme saman ikäisiä, mies hiukan vanhempi. Hän haaveilee "jossain ulkomailla asumisesta seuraavat 2-3 vuotta, kunhan molemmat löydämme sieltä työpaikan" ja "mun auto, mun sitä ja tätä", ei koskaan "meidän".  Ja kun emme vielä seurustelleet, puhui usein, että "sitten kun mulla on lapsia, niin..."   ja nyt kun asumme yhdessä hän haukkuu lapsia, kauhistelee perhe-elämää ja puhuu "jos mulla joskus on lapsia...". Haaveilee myös kaksipaikkaisista autoista ja on ostamassa sellaista. Kiva.  Kuulostaa siltä, kun haluaisi vielä odottaa ja itse täytän kohta 32...ja hän 35!

Jos mies siis ihan oikeasti menee joka kerta vaikeaksi, niin ettei vakavista asioista puhuminen kerta kaikkiaan onnistu, niin ihmettelen että mitä sä teet tuollaisella miehellä? Voin vain kuvitella, kuinka hienoa olis saada lapsi tuollaisen ihmisen kanssa. Lapseen liittyy niin paljon sovittavia ja suunniteltavia asioita, ja varsinkin jos ei ole terve niin sitäkin enemmän pitäisi pystyä miettimään yhdessä miten toimitaan.

Kuvitellaanpa että teillä on vauva, ja sä uuvut hänen kanssaan kotona olemiseen niin että haluaisit palata töihin jo lapsen ollessa 5 kk ikäinen. Eli haluat että mies jäisi vuorostaan kotiin vauvan kanssa. Otat tämän esille miehen kanssa, ja hän mököttää seuraavan kuukauden koska olet ottanut puheeksi hänen tulevaisuutensa. Hienoa, tilannehan ei ollut sulle vielä ollenkaan tarpeeksi raskas ihan itsessään! Mököttämisjääkausi on muuten henkistä väkivaltaa, ihan kaikella ystävyydellä  vinkiksi jos et tiennyt. :-)

Vauvasta kasvaa taapero, ja täytyisi ihan oikeasti miettiä ja yhdessä sopia miten lapsi olisi hyvä kasvattaa. Mies ei suostu suunnittelemaan asiaa ollenkaan. Hienoa, te sitten toimitte kumpikin ihan ristiin lapsen kanssa, ja hänestä kasvaa turvaton ihminen kun mitkään säännöt ei koskaan ole pitäviä ja pysyviä!

Lapsella todetaan jokin vakavahko sairaus, ja kuviot pitää suunnitella uusiksi. Mies ei kykene suunnittelemaan mitään, joten mitään ei saada sovittua eikä muutettua, koska hän tuskin myöskään antaa sun omatoimisesti sanella miten tehdään? Hienoa, tuota tähän vielä kaivattiinkin kaiken sen sairauden aiheuttaman tuskan ja pelon lisäksi! Mies mahdollisesti myös estää tutkimusten ja hoidon aloittamisen, kun ei suostu ajattelemaan sitä vaihtoehtoa että lapsen oireet liittyisivätkin johonkin vakavampaan sairauteen. Hienoa, diagnoosin saamisen pitkittyminen auttaa paljon tuota tilannetta!

Teillä on lapsi, mutta haluaisit vielä toisen lapsen. Lähestyt jo neljääkymmentä, mutta et tiedä haluaako mies toisen lapsen vai ei, koska hänen kanssaan ei voi puhua asiasta. No hienoa, siinähän se hedelmällinen ikä sitten kuluukin mukavasti ja loppuu aikanaan!

Lapsenne on ehtinyt teini-ikään ja oireilee rajusti isänsä harjoittamaa henkistä väkivaltaa, ja törttöilee vähän pahemmin. Miehesi ei pysty tai suostu miettimään mitä asialle täytyisi tehdä (siis muutenkin kuin rankaista lasta), ja jäät jälleen yksin asian kanssa niin kuin sadat kerrat aiemminkin vuosien varrella. Hienoa, siksihän parisuhteessa ollaan että voidaan ottaa kaikki asiat vain omaksi taakaksi ja väsyä niiden alle! Eikun?

Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka, en jaksa keksiä enempää. En tietenkään miestäsi tuntematta voi tietää käyttäytyisikö hän juuri näin, mutta tällainen käsitys mulle tuli kirjoittamasi perusteella.

Mies ottaa ehkä vain kaikki vaihtoehdot huomioon. On kuitenkin aika todennäköistä, että jossain vaiheessa erotaan, joten jos puhutaan lasten hankkimisesta, niin tottakai on järkevämpää sanoa, että aikooko itse hankkia lapsia vai aikooko nykyisen kumppaninsa kanssa hankkia lapsia.

Toki se voi tarkoittaa myös sitä, että hankkisi ehkä lapsia jonkun muun kanssa, mutta sinun kanssasi ei aio hankkia. 

Miksi et voi vain kysyä, että "ootko miettinyt, että haluatko sä jossain vaiheessa elämää lapsia"? Tuo on täysin neutraali kysymys, eikä määrittele sitä että niitä pitäisi hankkia nyt heti. Jos mies hermostuu tuollaisesta, niin hänellä on kyllä oikeasti iso ongelma asian kanssa, eikä se reaktio ole sun syytä ollenkaan! Normaali ihminen vastaisi neutraaliin kysymykseen neutraalisti ilman sen kummempaa jäykistelyä tai vastauksen panttaamista, eikä myöskään alkaisi kuvitella että tarkoitat että pitäisi heti tehdä lapsia kun et kerran niin sanonut.

Jotenkin kuulostaa siltä, että vaihtoehdot on mies terapiaan tai ero. Et sä voi elää tuollaisessa jännitteessä, se sairastuttaa sut. Ties mitä muuta henkistä väkivaltaa mies harjoittaa (tarkoituksella ylläpidetty jääkausi on henkistä väkivaltaa). VOisit oikeastaan miettiä näiden tekstien myötä, onko muitakin kuin jääkausi (todennäköisesti on):

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%…

https://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/naita-merkkeja-ei-haluta-na…

Onkohan mahdollista ei huomaa käyttää minä ei me- kysy omalla tavalla, esim me menemme kauppaan tai kävelylle , niin te osaa käyttää me sanaa myös..

Vierailija kirjoitti:

No jos ollaan jo yli kolmekymppisiä ja oltu muutama vuosi yhdessä, niin ei lapsiasiasta keskustelun pitäisi olla mikään ikävä asia. Tai jos se sitä on, niin on hyvä tietää sitten ajoissa, jos toinen ei ehdottomasti halua lapsia tai päinvastoin. Iloinenhan asia useimmille lasten toivominen ja saaminen on.

Jos mies on ollut vielä aloitteellinen noissa lapsikeskusteluissa, miksi hän sitten haluaisi aloittaa keskustelun aiheesta? Nyt hän voi luulla, että sinä et missään nimessä halua lapsia (ja hän haluaisi)? 

Voi puhukaa, ei voi olla niin vaikeaa.

Ihmettelen tätä jo yli kolmekymppisten sitku joskus myöhemmin suhtautumista jälkikasvuun. Minulla on 3 lasta saatuna kun olin 28, 30 ja 36 vuotias. Ja vaikka nyt homma tuon nuorimman 1,5v kanssa sujuukin rutiinilla niin tunnen olevani jo turhan vanha taaperon isäksi.

Tosi rankkaa välillä vilkkaan taaperon kanssa ja vauva -aikana heräily tuntui paljon pahemmalta kuin kahden ekan lapsen kanssa. Ja minä olen hyväkuntoinen paljon urheilua harrastava että siitä ei ole kiinni.

Toistan samaa mitä muutkin ovat jo sanoneet: älä hanki lapsia suhteeseen, jossa isoista asioista kommunikointi on noin vaikeaa, jopa teoriatasolla.

Kysymykseen siitä, missä vaiheessa suhdetta lasten hankinnan voi ottaa puheeksi ja miten:

Oman kokemuksen mukaan siinä vaiheessa kannattaa ottaa puheeksi, kun asia alkaa itseä mietityttää. Meillä se tapahtui vähän vahingossa ja aasinsiltojen kautta jossain 2 ja 4 viikon tapailun välimaastossa. Keskustelu alkoi sillä kun pohdittiin yhdessä, mikä on ihmisen vahvin vaisto. Mies sanoi että henkiinjäämisvaisto, minä puolestani väitin että se on ns "emovaisto". Siis se vaisto, joka saa vanhemman suojelemaan lastaan vaikka oman henkensä kaupalla. Emovaistoksi kutsuin tätä vaistoa siksi, että se esiintyy molemmilla sukupuolilla. Ei kaikilla yksilöillä, mutta luullakseni isoimmalla osalla vanhemmiksi halunneista kuitenkin. Tästä keskustelu jotenkin vain lipui aiheeseen "Haluatko joskus lapsia? Jos niin millä aikataululla ja kuinka monta?"