Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei rakasta (?) voiko tästä tulla ikinä mitään?
12.07.2017 |
Niin..
Yhdessä ollaan oltu kaksi vuotta. Viihdytään hyvin toistemme kanssa, meillä on hauskaa keskenämme, kotona on hyvä olla, reissataan yhdessä jne. On yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja suunnitelmiakin. Mutta puoliso sanoo, ettei rakasta minua tai "rakastaa minua vähän". Viimeksi eilen tästä käytiin minun aloitteesta keskustelu.
Sama ongelma on ollut suhteessamme ihan alusta asti ja erottiinkin minun aloitteestani noin puolen vuoden seurustelun jälkeen, mutta palattiin sitten takaisin yhteen. En tiedä olisiko kannattanut, koska tästä on muodostunut itselleni kynnyskysymys.
Eilen keskusteltaessa yritin kysyä, että miten toinen sitten tulkitsee rakkauden. Se on kuulemma sellainen tunne rinnassa ja että haluaa olla toisen kanssa. Eikä tiedä voiko koskaan rakastua minuun. Samaan hengenvetoon kuitenkin selittää, että minun kanssa on niin hyvä olla ja koskaan kenenkään muun kanssa ei ole ollut näin hyvä. Me ollaan niin samanlaisia ja mä oon niin täydellinen. En ymmärrä miten voin olla täydellinen hänelle kun toinen ei kuitenkaan rakasta?
Ja puoliso on siis ihana, huomioonottava jne. Mutta minun on vaikeaa nähdä yhteistä tulevaisuutta suhteessa, jossa vain toinen rakastaa. :( Puolison mielestä annetaan ajan kulua ja hänen on hyvä olla kanssani, joten hän ei näe tässä ongelmaa.
Yritän nyt miettiä mitä tehdä. Erotako vai jatkaa ja katsoa mitä aika tuo tullessaan (vai tuoko mitään). Eniten pelkään sitä, että muutun katkeraksi. Tai että puoliso viiden vuoden kuluttua toteaa, että "Jep, en oo ikinä rakastanut sua ja nyt lyösin henkilön, jota rakastan. Heippa!" Ystävilleni en jaksa/kehtaa tästä puhua, koska he varmaan kehoittaisivat eroamaan heti.
Kommentit (34)
Miehellä on ehkä liioiteltu kuva rakastamisesta, sellainen elokuvamielikuva. Suomessa rakkautta ei yleensä pueta sanoiksi, sanotaan että tykkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ettei vain menisi nyt rakastaminen ja rakastuminen sekaisin?
Minulla on puolisoni kanssa kivaa yhdessä, arki sujuu, seksikin sujuu, ja yli kymenen vuotta on oltu yhdessä. Kaikista tärkeistä asioista ollaan samoilla linjoilla niin ei riitoja pahemmin ole. Sopivasti yhteisiä juttuja ja sopivasti silti myös omaa elämää kummallakin.
En kuitenkaan kai koskaan ole sanonut rakastavani häntä. En tiedä, mitä sen pitäisi olla. Viihdyn hänen kanssaan yhdessä kyllä, mutta se on eri asia - en rakasta häntä, vaan yhdessäoloamme.
Joitakin kertoja elämässäni olen rakastunut tulisesti, mutta niistä jutuista ei ole tullut mitään. Jälkeenpäin miettiessäni olen todennut, että olenkin rakastunut lähinnä kuvitelmaani, joka minulle toisesta ihmisestä on syntynyt, en siihen ihmiseen itseensä. On ollut kuin lasit silmillä. Ja lisäksi olen käyttäytynyt kuin idiootti, kun olen kinunnut toiselta huomiota kaikki käytöstavat unohtaen. En halua sellaisia rakastumisia elämääni enää.
Kissojamme kyllä rakastan vilpittömästi, niihin olen kiintynyt persoonina. Ilmeisesti pystyn rakastamaan vain eläimiä. Moni rakastanee samaan tapaan lapsiaan; me taas emme lapsia halua (onneksi ollaan tästäkin samaa mieltä).
Ehkä haluaisin, että joku minuakin rakastaisi siten kuin minä kissoja, mutta toisaalta ajattelen, että se on jotakin kypsymättömyyttäni tai sitä, että en ole lapsena saanut sitä rakkautta joka jokaiselle lapselle kuuluisi. Tuntuu että miehille paremmin riittää tuo että viihdytään yhdessä, naiset olemme niitä hassuja romantikkoja, jotka kaipaavat jatkuvia rakkaudentunnustuksia. Miksi? Monessa suhteessa pidän naisia keskimäärin kypsempinä kuin miehiä, mutta tässä kyllä miehet vetävät pidemmän korren.
Itse olen päättänyt olla tyytyväinen tilanteeseeni, minulla on hyvä suhde, vaikkei siihen kumminkaan puolin mitään rakkaudentunnustuksia liity. On päätetty pysyä yhdessä, se riittää.
Jestas sentään. Se että sulla on vähän palikat sekaisin ei tarkoita että muilla olisi.
Ei kaikista tule kinuavia idiootteja edes hullaantuessaan. Toiset rakastuu ihan oikeaan normaaliin kumppaniin. Vaikka se arki tuleekin elämään ja suurin osa ajasta on jotain aivan muuta kuin tunteiden ilotulitusta, niin kyllä minä ainakin voin sanoa edelleen rakastavani miestä. Enää ei jalat sula alta, mutta kyllä mä usein huomaan ajatteleva, että tuossa on se mies mitä rakastan ja rinnassa tuntuu lämmin tunne. Se on myös sitä, että tuetaan toisiamme tärkeissä asioissa, otetaan huomioon toisen mielipiteet kun asioita suunnitellaan ja että perusarki sujuu mukavasti. Se on myös sitä, että vaikka joskus vtuttaa niin paljon ettei veri kierrä, niin silti on selvää että ei tässä olla hanskoja tiskiin lyömässä. Rauhallista ja leppoisaa rakkautta lapsiperheen arjen lomassa, ei mitään Harlekiini-kirjallisuuden myrskyjä ja dramaattisia tapahtumia.
Vierailija kirjoitti:
Luin kaikkien kommentit, kiitos niistä.
Puoliso ei ole sanonut, ettei välittäisi minusta. Sanoo, että tykkää tosi paljon ja "rakastaa vähän" (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakin..)
Manipuloijana en tuota ihmistä osaa nähdä. On äärimmäisen rehellinen, ei osaa kertoa valkoisia valheita tai valheita ylipäätään. Eikä ymmärrä miksi pitäisi valehdella. On siis töksäytellyt muillekin lähimmäisille välillä tökerösti esim. kummiksi pyydettäessä vastannut suoraan, ettei ole aikaa, rahaa tai mielenkiintoa olla kummina. Ei osaa esimerkiksi työhaastatteluissa puhua edukseen vaan vastaa äärimmäisen rehellisesti, mistä sitten välillä voi olla haittaakin.
On kuitenkin äärimmäisen avulias ihmisenä, auttaa paljon läheisiään ihaan pyytettömästi mitään vastapalveluksia odottamatta. Ja meillä tosiaan yhteiselämä sujuu paremmin kuin hyvin ja meillä on hauskaa keskenämme.
Kai tämä nyt kiteytyy siihen niinkuin joku sanoikin, että minun täytyy puntaroida voinko itse tässä jatkaa. En vaan haluaisi tehdä hätiköityjä päätöksiä. Mutta itselleni tuntuu vieraalta ajatukselta elää suhteessa, jossa tiedän ettei toinen rakasta minua.. Joten vaihtoehtoja ei taida jäädä paljoa jäljelle.
Ap
Et näytä itsekkään rakastavan puolisoasi ja haet täältä lupaa jättää hänet.
Saat luvan. Muistele tätä silleen että "asiantuntijatkin oli sitä mieltä että ero oli paras ratkaisu".
Mitä rakastaminen on? Olen miettinyt sitä moneen kertaan. Olen luonteeltani rauhallinen realisti enkä voi kuvitella hullaantuvani kehenkään. En ole koskaan tuntenut pakahduttavia tunteita mitään asiaa / esinettä / olentoa kohtaan.
Silti väitän rakastavani miesystävääni. Meillä on hyvä olla yhdessä, nauramme samoille asioille, pidän häntä erittäin hyvännäköisenä ja haluan häntä seksuaalisesti, meillä on samanlaiset arvot ja olemme samaa mieltä suurista linjoista elämässä. Kun olemme erillämme, ajattelen miesystävääni ja vähän ikävöinkin, jos emme näe pitkään aikaan, mutta muutama päivä näkemättä ei aiheuta sen kummempia ahdistuksia. Rinnassa tuntuu lämmin läikähdys kun saan WA-linkin johonkin hassuun juttuun tai kun itse huomaan jonkun otsikon, josta tiedän mieheni ilahtuvan, mutta päivän puuhissa en miestä "koko ajan" ajattele. Monen mielestä tämä ei ehkä ole rakastamista, mutta minulle se on sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vain menisi nyt rakastaminen ja rakastuminen sekaisin?
Minulla on puolisoni kanssa kivaa yhdessä, arki sujuu, seksikin sujuu, ja yli kymenen vuotta on oltu yhdessä. Kaikista tärkeistä asioista ollaan samoilla linjoilla niin ei riitoja pahemmin ole. Sopivasti yhteisiä juttuja ja sopivasti silti myös omaa elämää kummallakin.
En kuitenkaan kai koskaan ole sanonut rakastavani häntä. En tiedä, mitä sen pitäisi olla. Viihdyn hänen kanssaan yhdessä kyllä, mutta se on eri asia - en rakasta häntä, vaan yhdessäoloamme.
Joitakin kertoja elämässäni olen rakastunut tulisesti, mutta niistä jutuista ei ole tullut mitään. Jälkeenpäin miettiessäni olen todennut, että olenkin rakastunut lähinnä kuvitelmaani, joka minulle toisesta ihmisestä on syntynyt, en siihen ihmiseen itseensä. On ollut kuin lasit silmillä. Ja lisäksi olen käyttäytynyt kuin idiootti, kun olen kinunnut toiselta huomiota kaikki käytöstavat unohtaen. En halua sellaisia rakastumisia elämääni enää.
Kissojamme kyllä rakastan vilpittömästi, niihin olen kiintynyt persoonina. Ilmeisesti pystyn rakastamaan vain eläimiä. Moni rakastanee samaan tapaan lapsiaan; me taas emme lapsia halua (onneksi ollaan tästäkin samaa mieltä).
Ehkä haluaisin, että joku minuakin rakastaisi siten kuin minä kissoja, mutta toisaalta ajattelen, että se on jotakin kypsymättömyyttäni tai sitä, että en ole lapsena saanut sitä rakkautta joka jokaiselle lapselle kuuluisi. Tuntuu että miehille paremmin riittää tuo että viihdytään yhdessä, naiset olemme niitä hassuja romantikkoja, jotka kaipaavat jatkuvia rakkaudentunnustuksia. Miksi? Monessa suhteessa pidän naisia keskimäärin kypsempinä kuin miehiä, mutta tässä kyllä miehet vetävät pidemmän korren.
Itse olen päättänyt olla tyytyväinen tilanteeseeni, minulla on hyvä suhde, vaikkei siihen kumminkaan puolin mitään rakkaudentunnustuksia liity. On päätetty pysyä yhdessä, se riittää.
Jestas sentään. Se että sulla on vähän palikat sekaisin ei tarkoita että muilla olisi.
Ei kaikista tule kinuavia idiootteja edes hullaantuessaan. Toiset rakastuu ihan oikeaan normaaliin kumppaniin. Vaikka se arki tuleekin elämään ja suurin osa ajasta on jotain aivan muuta kuin tunteiden ilotulitusta, niin kyllä minä ainakin voin sanoa edelleen rakastavani miestä. Enää ei jalat sula alta, mutta kyllä mä usein huomaan ajatteleva, että tuossa on se mies mitä rakastan ja rinnassa tuntuu lämmin tunne. Se on myös sitä, että tuetaan toisiamme tärkeissä asioissa, otetaan huomioon toisen mielipiteet kun asioita suunnitellaan ja että perusarki sujuu mukavasti. Se on myös sitä, että vaikka joskus vtuttaa niin paljon ettei veri kierrä, niin silti on selvää että ei tässä olla hanskoja tiskiin lyömässä. Rauhallista ja leppoisaa rakkautta lapsiperheen arjen lomassa, ei mitään Harlekiini-kirjallisuuden myrskyjä ja dramaattisia tapahtumia.
Mielenkiintoisia miinuksia. Noin moni on siis sitä mieltä, että on normaalia rakastuessaan muuttua kinuavaksi idiootiksi? Vai kenties sitä mieltä ettei omaa rakasta puolisoaan tueta ja mielipiteitä huomioida? Vai onko normaalia rakastaa kissoja enemmän kuin puolisoaan vai outoa että sitä puolisoa voi rakastaa vielä lapsienkin ohessa?
Miten täällä joku voi väittää että kyllä miehes rakastaa, ei vain tiedä sitä. Ei muuten välttämättä rakasta. Rakkaus ei syty kaikkien välille, ei vaikka miten yrittää. Tunteita on tai ei, ja voi olla kiintymystä ilman intohimoa ja romanttista rakkautta. Ap:n mies on ihailtavan rehellinen kun sanoo ettei tunne rakkautta ap:ta kohtaan. Voihan suhde olla silti ystävyysliitto johon kuuluu kumppanuus, luottamus ja lojaalius. Sekin on enemmän kuin monella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs intohimo ja erotiikka? Miten niiden laita on? Intohimo on suuri mittari toimivassa vahvassa parisuhteessa, joka erottaa parisuhteen ja kaverisuhteen.
Mainitsit että olette samanlaisia, hauskaa yhdessä, samat arvot jne mutta nämä kaikki vpi olla myös pelkässä platonisessa suhteessa. Jossei ole intohimoa, erotiikkaa, rakastelua, halailua, läheisyyttä molemminpuolin, on suhde aikalailla kuollut.
Mä en nyt tarrautuis noin paljon tuohon rakkaus termiin, se on aika suuri erilainen käsite jonka jokainen tulkitsee vähän omalla tavallaan. Kyllä se vaan on ne teot, ei sanat.
Olisi kiva kuulla mitä tämä ketjun ap:lle kuuluu!
Olen itse nyt hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Olen seurustellut miehen kanssa nyt 2 vuotta ja hän ei vieläkään tiedä rakastaako minua. Välittää, tykkää, arvostaa ja uusimpana on sanonut, että on rakastunut. Suhde on muuten ihana ja seksikin sujuu. Molemmin puolesta arvostusta ja rehellisyyttä. Mutta se, että hän ei pysty sanomaan rakastavansa minua, kalvaa aina välillä. Tunteet ovat kyllä kehittyneet ajan myötä mutta riittääkö se joskus rakastamiseen asti. Miehellä ei ennen minua ollut kokemusta pidemmistä suhteista, itsellä on pitkä avioliitto takana. Emme asu yhdessä.
Mitä sanotte rakkaat av-palstalaiset, onko minulla vielä toivoa? Kannattaako enää odottaa vai onko se tässä vaiheessa jo epätoivoista? Särjenkö vain itseäni koko ajan enemmän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viestin 30 kirjoittelija yrittää vielä nostaa, jos saisin mielipiteitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielipiteitä ja tukea kaipaisin.
T. Viesti 30
Luin kaikkien kommentit, kiitos niistä.
Puoliso ei ole sanonut, ettei välittäisi minusta. Sanoo, että tykkää tosi paljon ja "rakastaa vähän" (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakin..)
Manipuloijana en tuota ihmistä osaa nähdä. On äärimmäisen rehellinen, ei osaa kertoa valkoisia valheita tai valheita ylipäätään. Eikä ymmärrä miksi pitäisi valehdella. On siis töksäytellyt muillekin lähimmäisille välillä tökerösti esim. kummiksi pyydettäessä vastannut suoraan, ettei ole aikaa, rahaa tai mielenkiintoa olla kummina. Ei osaa esimerkiksi työhaastatteluissa puhua edukseen vaan vastaa äärimmäisen rehellisesti, mistä sitten välillä voi olla haittaakin.
On kuitenkin äärimmäisen avulias ihmisenä, auttaa paljon läheisiään ihaan pyytettömästi mitään vastapalveluksia odottamatta. Ja meillä tosiaan yhteiselämä sujuu paremmin kuin hyvin ja meillä on hauskaa keskenämme.
Kai tämä nyt kiteytyy siihen niinkuin joku sanoikin, että minun täytyy puntaroida voinko itse tässä jatkaa. En vaan haluaisi tehdä hätiköityjä päätöksiä. Mutta itselleni tuntuu vieraalta ajatukselta elää suhteessa, jossa tiedän ettei toinen rakasta minua.. Joten vaihtoehtoja ei taida jäädä paljoa jäljelle.
Ap