Puoliso ei rakasta (?) voiko tästä tulla ikinä mitään?

Onko muuten spontaani persoona ja kumppanit vaihtuu? Kaikki eivät hae samaa suhteelta kuin sinä ja sellaiseen suhteeseen et tule ikinä pääsemään, jossa olisitte aina samaa mieltä kaikesta.

Kuulostaa kyllä lähinnä siltä, että miehen on vaikea yunnustaa tunteita ja puhua niistä. Hänellä saattaa olla myös kummallisia käsityksiä rakkaudesta ja mitä sen hänestä pitäisi olla.

Luottaisin tässä asiassa omiin havaintoihini miehen käyttäytymisestä enemmän kuin hänen sanoihinsa.

Miettisin myös, mitä itse haluan parisuhteelta saada, ja saanko si tässä suhteessa. Päätökset sitten sen mukaan. Toisen ajatuksia on turha arvailla.

Hyvä puoli on, että mies on rehellinen ja sanoo suoraan, ettei rakasta sinua. On siis sinun kanssasi vain, koska hänestä ilmeisesti on mukavampi elää jonkun kanssa kuin yksinään.

On myös aika loogista päätellä, että hän lähtee sitten kun löytää sellaisen, jota rakastaa (tai joka ainakin on muissa suhteissa sinua "parempi").

Sinun on nyt tehtävä päätös omasta puolestasi. Mieti, onko sinusta parempi olla sellaisen kanssa, joka ei rakasta sinua, kuin elää yksin. Jos mieluummin olet parisuhteessa, sitten tyydyt nykytilanteeseesi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kyllä lähinnä siltä, että miehen on vaikea yunnustaa tunteita ja puhua niistä. Hänellä saattaa olla myös kummallisia käsityksiä rakkaudesta ja mitä sen hänestä pitäisi olla.

Luottaisin tässä asiassa omiin havaintoihini miehen käyttäytymisestä enemmän kuin hänen sanoihinsa.

Miettisin myös, mitä itse haluan parisuhteelta saada, ja saanko si tässä suhteessa. Päätökset sitten sen mukaan. Toisen ajatuksia on turha arvailla.

Kun sitä olen pohtinut, että käsittääkö puoliso rakkauden huumaavaksi hullaantumiseksi toiseen? Sen takia yritinkin eilen kysyä hänen käsitystään rakkaudesta. Minulle rakastuminen on sitä hullaantumista, mutta käsitän ettei se kestä kauaa eikä ole mikään pysyvä vaihe. Ajatettelen itse, että ajan kanssa yhdessäolo syventyy rakkaudeksi ja kunnioitukseksi toista kohtaan.

Mainittakoon vielä, että olen pisin parisuhde mitä puolisolla on ollut. Aikaisempia suhteita on ollut, mutta ne ovat kestäneet max. pari-kolme kuukautta. Ja olemme siis jo molemmat kolmekymppisiä.

Ap

Sanoo siis että olette samanlaisia. Siinä ongelma ehkä piilee koska eroottinen rakkaus perustuu erilaisuuteen. Ehkä rakastaa siskona tai ystävänä?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kyllä lähinnä siltä, että miehen on vaikea yunnustaa tunteita ja puhua niistä. Hänellä saattaa olla myös kummallisia käsityksiä rakkaudesta ja mitä sen hänestä pitäisi olla.

Luottaisin tässä asiassa omiin havaintoihini miehen käyttäytymisestä enemmän kuin hänen sanoihinsa.

Miettisin myös, mitä itse haluan parisuhteelta saada, ja saanko si tässä suhteessa. Päätökset sitten sen mukaan. Toisen ajatuksia on turha arvailla.

Mulla taas tulee päinvastaisia viboja. Puhumalla ettei ole varma rakastaako tai ehkä sittenkin voisi joskus rakastua, mies pitää ap:n sopivasti varpaillaan. Sitten kun ap ei enää yritä tarpeeksi voittaa sitä rakkautta niin voikin vaihtaa toiseen naiseen tai aloittaa avoimen mollaamisen tai pettämisen. Maininta siitä miten kukaan entisistä kumppaneista ei ole ollut tarpeeksi viittaa samaan

Jos ap ei uskalla puhua kavereilleen koska tietää heidän ehdottavat eroa, niin kyllä ap tietää itsekin että oikeasti he olisivat oikeassa. Sitä voi niin kovasti haluta toisen rakkautta että on vaikea tunnustaa ettei sitä tule vaikka päällään pyörisi.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä puoli on, että mies on rehellinen ja sanoo suoraan, ettei rakasta sinua. On siis sinun kanssasi vain, koska hänestä ilmeisesti on mukavampi elää jonkun kanssa kuin yksinään.

On myös aika loogista päätellä, että hän lähtee sitten kun löytää sellaisen, jota rakastaa (tai joka ainakin on muissa suhteissa sinua "parempi").

Sinun on nyt tehtävä päätös omasta puolestasi. Mieti, onko sinusta parempi olla sellaisen kanssa, joka ei rakasta sinua, kuin elää yksin. Jos mieluummin olet parisuhteessa, sitten tyydyt nykytilanteeseesi.

Juuri näin. Ei mies sinuun tule koskaan rakastumaan, jos sitä ei ole vielä tapahtunut. Voi olla että hän ei törmää parempaan vaihtoehtoon ja olette lopun ajan yhdessä. Mutta erittäin todennäköisesti jossakin vaiheessa tulee vastaan joku joka tarjoaa enemmän, on nuorempi, kauniimpi, kiltimpi tai mielenkiintoisempi ja mies jättää sinut.

Toki pitkässä rakkaussuhteessakin voi ero tulla. Mutta todennäköisyys sille ei ole ihan niin suuri kuin suhteessa joka on muodostunut vain että ei tarvitse olla yksin.

Eri asia olisi molemminpuolinen järkiliitto, jossa molemmat olisivat samalla viivalla ja yhdessä rakennetaan tulevaisuutta ja vaikka kasvatetaan lapsia. Mutta tässä tapauksessa niin ei ole. Se yksipuolisesti rakastunut tulee aina olemaan se altavastaaja, joka yrittää voittaa toisen kiintymyksen tai haaveilee siitä ja se syö sisintä. Kymmenen vuotta ja ihmettelee milloin elämästä tuli helvettiä ja itsestään kynnysmatto.

Onko joku oikeasti noin epätoivoinen, että on miehen kanssa joka ei rakasta?

Miehesi on sika ja hänellä on uusi nainen kiikarissa!

Vallankäyttöä. Niin kauan kuin sinä rakastat mutta (sinun tietääksesi) mies ei, olet aina altavastaajana ja mies niskan päällä. Aina tulet tiedostamaan sen, että mies voi milloin vain lähteä jos et ole tarpeeksi mieliksi, ja päädyt lopulta kynnysmatoksi.

Olisi sanonut että rakastaa ystävänä Mutta ei vaimona. Toi on loukkaus lähde nopeesti. Et ole mitään hänelle.

Kerronpa oman tarinani. Meillä oli miehen kanssa aivan sama juttu kuin teillä. Kuulemma en ollut sellainen johon mieheni voisi rakastua, mutta kun koitin irtaantua suhteesta, sekään ei onnistunut koska mies soitteli kuitenkin. Lopputuloksena oli 2 vuoden säätö, minkä jälkeen jätin miehen. N. 3 kk myöhemmin palasimme kuitenkin yhteen, sillä mies ei jättänyt minua rauhaan ja vaikutti motivoituneelta olemaan kanssani. Tämän jälkeen suhteemme kesti 4 vuotta mutta se oli draaman täyttämää, vaikkakin ulkopuolisille vakiintuneelta vaikuttavaa. Mies alkoi vilpittömästi rakastaa minua muutaman vuoden jälkeen, mutta en milloinkaan pystynyt antamaan kunnolla anteeksi alkuaikamme nöyryytystä ja miehen itsekästä käytöstä. Tällä hetkellä olemme asumuserossa ja pohdin vakavasti sitä, miksi olen halunnut sinnikkäästi jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on jo alkumetreillä tuominnut minut rakkaudensa suhteen arvottomaksi. Olen tullut siihen tulokseen, että olen itse ollut läheisriippuvainen ja hyväksynyt kohtelua minkä olisi pitänyt saada minut jättämään mies. Itsekunnioituksen puutteeni on aiheuttanut sen, että olen itsekin alkanut halveksimaan itseäni sekä myös miestä. Suhteemme on ollut myrkyllinen jo pitkään.

Sinulle siis sanoisin että juokse - vaikka lopulta saisitkin miehen itsellesi, oma nöyryytyksen tunteesi sabotoi suhteen ajan kanssa. Jos rakastamasi mies ei näe sinua rakkautensa arvoisena, alat itsekin nähdä itsesi arvottomana. On joitain juttuja elämässä, mitä ei kannata menettää rakkauden vuoksi, ja itsekunnioitus on yksi niistä. Lisäksi sinuna pohtisin tarkasti, täyttyvätkö rakkauden-, ihailun ja huolenpidon tarpeesi suhteessasi. Mitä niin upeaa suhteessanne on, että haluat roikkua siinä väkisin?

Vierailija kirjoitti:

Onko joku oikeasti noin epätoivoinen, että on miehen kanssa joka ei rakasta?

Eihän kukaan oikeasti rakasta. Jotkut vaan on rehellisempiä eikä ala valehtelemaan päin naamaa."Rakastaa" on aika epämääräinen asia ottaa ruodittavaksi. 

Rakkausteemaa ylläpitävät on rasittavia ihmisiä jotka kuluttaa suhteen loppuun kiihtyvällä tahdilla. Sitten sanovat olleensa oikeassa,vaikka itse ovat suhteen kariutumiseen suurimmat syypäät.

Kyllä mies sinua rakastaa. Hänellä on vain ohuen parisuhdehistoriansa takia aika lapsekas käsitys siitä, miltä rakkauden pitäisi tuntua.

Hmm. Olin joskus vähän samassa tilanteessa. Useampi vuosi yhdessä asumista tosin takana. Sitten eräänä päivänä mies yllättäen sanoi, että ei rakasta, ei ehkä ole koskaan rakastanut ja että en tee häntä onnelliseksi. Pari kuukautta jahkaili sen jälkeen että ehkä rakastaa, ehkä ei ja että puolison pitäisi tehdä toinen onnelliseksi ja hän koko ajan miettii että asiat on ihan pielessä kun en tee. Sitten hermostuin asiaan ja jätin hänet, hankin nopeasti oman asunnon ja muutin pois. Meni kuukausi ja hän alkoi itkemään perääni, aneli minua monta kuukautta takaisin. Oli kuulemma ollut masentunut ja siksi kaikki näytti niin mustalta ja siksi ei tuntenut rakkautta mitään kohtaan, mutta kuulemma oli oikeasti rakastanut minua ja rakasti edelleen. En kuitenkaan mennyt takaisin, en edes harkinnut.

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa oman tarinani. Meillä oli miehen kanssa aivan sama juttu kuin teillä. Kuulemma en ollut sellainen johon mieheni voisi rakastua, mutta kun koitin irtaantua suhteesta, sekään ei onnistunut koska mies soitteli kuitenkin. Lopputuloksena oli 2 vuoden säätö, minkä jälkeen jätin miehen. N. 3 kk myöhemmin palasimme kuitenkin yhteen, sillä mies ei jättänyt minua rauhaan ja vaikutti motivoituneelta olemaan kanssani. Tämän jälkeen suhteemme kesti 4 vuotta mutta se oli draaman täyttämää, vaikkakin ulkopuolisille vakiintuneelta vaikuttavaa. Mies alkoi vilpittömästi rakastaa minua muutaman vuoden jälkeen, mutta en milloinkaan pystynyt antamaan kunnolla anteeksi alkuaikamme nöyryytystä ja miehen itsekästä käytöstä. Tällä hetkellä olemme asumuserossa ja pohdin vakavasti sitä, miksi olen halunnut sinnikkäästi jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on jo alkumetreillä tuominnut minut rakkaudensa suhteen arvottomaksi. Olen tullut siihen tulokseen, että olen itse ollut läheisriippuvainen ja hyväksynyt kohtelua minkä olisi pitänyt saada minut jättämään mies. Itsekunnioituksen puutteeni on aiheuttanut sen, että olen itsekin alkanut halveksimaan itseäni sekä myös miestä. Suhteemme on ollut myrkyllinen jo pitkään.

Sinulle siis sanoisin että juokse - vaikka lopulta saisitkin miehen itsellesi, oma nöyryytyksen tunteesi sabotoi suhteen ajan kanssa. Jos rakastamasi mies ei näe sinua rakkautensa arvoisena, alat itsekin nähdä itsesi arvottomana. On joitain juttuja elämässä, mitä ei kannata menettää rakkauden vuoksi, ja itsekunnioitus on yksi niistä. Lisäksi sinuna pohtisin tarkasti, täyttyvätkö rakkauden-, ihailun ja huolenpidon tarpeesi suhteessasi. Mitä niin upeaa suhteessanne on, että haluat roikkua siinä väkisin?

Olet ollut melkoinen piina tällä miehellesi. Säälin häntä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. On sinussa ollut kestämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa oman tarinani. Meillä oli miehen kanssa aivan sama juttu kuin teillä. Kuulemma en ollut sellainen johon mieheni voisi rakastua, mutta kun koitin irtaantua suhteesta, sekään ei onnistunut koska mies soitteli kuitenkin. Lopputuloksena oli 2 vuoden säätö, minkä jälkeen jätin miehen. N. 3 kk myöhemmin palasimme kuitenkin yhteen, sillä mies ei jättänyt minua rauhaan ja vaikutti motivoituneelta olemaan kanssani. Tämän jälkeen suhteemme kesti 4 vuotta mutta se oli draaman täyttämää, vaikkakin ulkopuolisille vakiintuneelta vaikuttavaa. Mies alkoi vilpittömästi rakastaa minua muutaman vuoden jälkeen, mutta en milloinkaan pystynyt antamaan kunnolla anteeksi alkuaikamme nöyryytystä ja miehen itsekästä käytöstä. Tällä hetkellä olemme asumuserossa ja pohdin vakavasti sitä, miksi olen halunnut sinnikkäästi jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on jo alkumetreillä tuominnut minut rakkaudensa suhteen arvottomaksi. Olen tullut siihen tulokseen, että olen itse ollut läheisriippuvainen ja hyväksynyt kohtelua minkä olisi pitänyt saada minut jättämään mies. Itsekunnioituksen puutteeni on aiheuttanut sen, että olen itsekin alkanut halveksimaan itseäni sekä myös miestä. Suhteemme on ollut myrkyllinen jo pitkään.
Sinulle siis sanoisin että juokse - vaikka lopulta saisitkin miehen itsellesi, oma nöyryytyksen tunteesi sabotoi suhteen ajan kanssa. Jos rakastamasi mies ei näe sinua rakkautensa arvoisena, alat itsekin nähdä itsesi arvottomana. On joitain juttuja elämässä, mitä ei kannata menettää rakkauden vuoksi, ja itsekunnioitus on yksi niistä. Lisäksi sinuna pohtisin tarkasti, täyttyvätkö rakkauden-, ihailun ja huolenpidon tarpeesi suhteessasi. Mitä niin upeaa suhteessanne on, että haluat roikkua siinä väkisin?

Olet ollut melkoinen piina tällä miehellesi. Säälin häntä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. On sinussa ollut kestämistä.

Huomaan että sinulle tuottaa enemmän kognitiivisia vaikeuksia muodostaa perusteluja kuin loukkauksia. Se kertonee sinusta ihan tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kyllä lähinnä siltä, että miehen on vaikea yunnustaa tunteita ja puhua niistä. Hänellä saattaa olla myös kummallisia käsityksiä rakkaudesta ja mitä sen hänestä pitäisi olla.

Luottaisin tässä asiassa omiin havaintoihini miehen käyttäytymisestä enemmän kuin hänen sanoihinsa.

Miettisin myös, mitä itse haluan parisuhteelta saada, ja saanko si tässä suhteessa. Päätökset sitten sen mukaan. Toisen ajatuksia on turha arvailla.

No ei kyllä kuulosta siltä, että miehen olisi vain vaikea puhua tunteista. Jos mies kerran pystyy kuvailemaan mitä odottaa rakkaudelta (pakahtuvaa tunnetta rinnassa ja että ylipäätään haluaa olla toisen kanssa) ja toteamaan perään että ei ajattele ap:sta näin, niin aika hyvinhän tuo pystyy kuvailemaan.

Ap on ilmiselvä paremman puutteessa otettu kumppani. Parempi kuin edelliset, niin että mies sentään jaksaa olla suhteessa, mutta ei niin hyvä että mieskään suunnittelisi yhteistä tulevaisuutta.

"Olet ihana ja täydellinen, mun on hyvä olla tai ainakin parempi kuin edellisten naisten kanssa. Mutta en mä mitään sua kohtaan tunne ja rakkaus on sitä että haluaa olla toisen kanssa mutta en sua kohtaan tunne rakkautta"

Jepjep. Ei kuulostaa perusjuntilta joka varovaisen murahtaa että kyllä mä siis silleen.

Ettei vain menisi nyt rakastaminen ja rakastuminen sekaisin?

Minulla on puolisoni kanssa kivaa yhdessä, arki sujuu, seksikin sujuu, ja yli kymenen vuotta on oltu yhdessä. Kaikista tärkeistä asioista ollaan samoilla linjoilla niin ei riitoja pahemmin ole. Sopivasti yhteisiä juttuja ja sopivasti silti myös omaa elämää kummallakin. 

En kuitenkaan kai koskaan ole sanonut rakastavani häntä. En tiedä, mitä sen pitäisi olla. Viihdyn hänen kanssaan yhdessä kyllä, mutta se on eri asia - en rakasta häntä, vaan yhdessäoloamme.

Joitakin kertoja elämässäni olen rakastunut tulisesti, mutta niistä jutuista ei ole tullut mitään. Jälkeenpäin miettiessäni olen todennut, että olenkin rakastunut lähinnä kuvitelmaani, joka minulle toisesta ihmisestä on syntynyt, en siihen ihmiseen itseensä. On ollut kuin lasit silmillä. Ja lisäksi olen käyttäytynyt kuin idiootti, kun olen kinunnut toiselta huomiota kaikki käytöstavat unohtaen. En halua sellaisia rakastumisia elämääni enää.

Kissojamme kyllä rakastan vilpittömästi, niihin olen kiintynyt persoonina. Ilmeisesti pystyn rakastamaan vain eläimiä. Moni rakastanee samaan tapaan lapsiaan; me taas emme lapsia halua (onneksi ollaan tästäkin samaa mieltä).

Ehkä haluaisin, että joku minuakin rakastaisi siten kuin minä kissoja, mutta toisaalta ajattelen, että se on jotakin kypsymättömyyttäni tai sitä, että en ole lapsena saanut sitä rakkautta joka jokaiselle lapselle kuuluisi. Tuntuu että miehille paremmin riittää tuo että viihdytään yhdessä, naiset olemme niitä hassuja romantikkoja, jotka kaipaavat jatkuvia rakkaudentunnustuksia. Miksi? Monessa suhteessa pidän naisia keskimäärin kypsempinä kuin miehiä, mutta tässä kyllä miehet vetävät pidemmän korren.

Itse olen päättänyt olla tyytyväinen tilanteeseeni, minulla on hyvä suhde, vaikkei siihen kumminkaan puolin mitään rakkaudentunnustuksia liity. On päätetty pysyä yhdessä, se riittää.