Saako masennusta käyttää syynä kaikkeen.

Ne laakkeetkin voi vasyttaa ja monesti jopa pahentaa tilannetta ennenkuin ne alkaa toimia (jos toimivat ollenkaan). 

Vierailija kirjoitti:

Ap ei tajua yhtään, mitä masennus on. Harmi tyttärelle, kun äiti ei viitsi ottaa tämän sairaudesta selvää.

Olet väärässä. Tiedän kyllä mitä masennus on. Itse en ole samaa kokenut, joten en voi juurikaan enempää asiasta saada selville sairastumatta itse.

Olen samaa mieltä erään kirjoittajan kanssa - otsikko oli huonosti muotoiltu. Kysymys olikin siitä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Tässä joku jo kirjoittikin, että passaamista kannattaa jatkaa ja toivoa, että tilanne koskus paranee. Olen alkanut epäillä tämän metodin toimivuutta, kun tilanne ei sillä tavoin muutu parempaan suuntaan.

... ja niille kommentoijille, jotka luulevat minun ajattelevan masennuksen paranevan ottamalla itseä niskasta kiinni, kerron että tiedän asiasta hieman sitä enemmän.

ap

Oma kokemukseni on seuraava: eräs läheiseni ihminen on ollut aina vetelä ja aikaansaamaton. Lapsuudesta teini-ikään ja siitä aikuisuuteen. Koulut tai työt ei kiinnostaneet. Nuorena oli aina joku syy miksi kesätöihin ei voinut mennä. Sama selittely jatkui tähän päivään saakka.

Jotenkin ihmeen kaupalla hän on onnistunut räpiköimään kolmekymppiseksi asti yhteiskunnan ja vanhempien paapomana ja vasta viime aikoina ovat ympärillä olevat alkaneet ääneen ajattelemaan, että mikä on kun ei henkilö saa elämällään mitään aikaan. Paineethan siinä tälle vätykselle ovat kasvaneet ja joku pakotie oli pakko keksiä. Ja PIM, ratkaisu oli masennus! Sen varjolla voidaan taas jatkaa ajelehtimista sairaslomasta sairaslomaan ilman, että kukaan sen enempää tulee kyselemään tulevaisuuden suunnitelmista.

En kyseenalaista oikeesti masentuneiden ahdinkoa, mutta KYLLÄ, masennus on joillekin myös ihan pelkkä tekosyy omalle saamattomuudelle. Varsinkin kun diagnoosin saaminen ei vaadi muuta kuin naaman näyttämistä lääkärille.

Masentuneet kokevat suunnatonta syyllisyyttä sairaudestaan. He yrittävät yleensä toimia viimeiseen asti ja kuluttavat ponnistellessaan energiaa, joka tarvittaisiin paranemiseen. Normaalit asiat, jotka tekee terveenä noin vain, ovat masentuneelle suunnaton urakka. Vierestä kun katsoo, tuntuu vaikealta käsittää, miksi ihminen ei esim. vie käytettyä juomalasia yöpöydältä keittiöön tiskikoneeseen. Sellaisia asioita on kuitenkin turha vaatia, sillä ne kuluttavat vain voimia. Masennuksen lähtiessä paranemaan, masentuneelle tulee itselleen tunne ja tahto yrittää tehdä asioita, siihen asti on vain toimittava kainalosauvana hänelle.

Masentuneen paranemisessa on myös vaaransa. Kun toimintakyky palaa edes jollakin tasolla, masentunut saattaa saada voimia tehdä itsemurhan, jota hän on pyöritellyt mielessään, mutta ei ole jaksanut toteuttaa. 

Näin välillä käy kirjoitti:

Oma kokemukseni on seuraava: eräs läheiseni ihminen on ollut aina vetelä ja aikaansaamaton. Lapsuudesta teini-ikään ja siitä aikuisuuteen. Koulut tai työt ei kiinnostaneet. Nuorena oli aina joku syy miksi kesätöihin ei voinut mennä. Sama selittely jatkui tähän päivään saakka.

Jotenkin ihmeen kaupalla hän on onnistunut räpiköimään kolmekymppiseksi asti yhteiskunnan ja vanhempien paapomana ja vasta viime aikoina ovat ympärillä olevat alkaneet ääneen ajattelemaan, että mikä on kun ei henkilö saa elämällään mitään aikaan. Paineethan siinä tälle vätykselle ovat kasvaneet ja joku pakotie oli pakko keksiä. Ja PIM, ratkaisu oli masennus! Sen varjolla voidaan taas jatkaa ajelehtimista sairaslomasta sairaslomaan ilman, että kukaan sen enempää tulee kyselemään tulevaisuuden suunnitelmista.

En kyseenalaista oikeesti masentuneiden ahdinkoa, mutta KYLLÄ, masennus on joillekin myös ihan pelkkä tekosyy omalle saamattomuudelle. Varsinkin kun diagnoosin saaminen ei vaadi muuta kuin naaman näyttämistä lääkärille.

Tai sitten hän on ollut lapsesta saakka kroonisesti masentunut. Pim. 

Itse toipuvana masentuneena sanon, että omaisten ei tarvitse kestää masentuneen vittuilua. Masentuneet on ihan kamalia ihmisiä. Ja juu, sitä kiukkua on hankala kontrolloida, mutta pitäisi osata asettua myös toisen ihmisen asemaan. Useat masentuneet ovat ns. pikkunarsisteja.  

Masennuin viisi vuotta sitten ja hoitoon hakeuduin vuotta myöhemmin. Olin ihan hirviö lähimmäisilleni, osittain siksi että luotin heihin eniten. Tämän seurauksena menetin ystäväni, mieheni halusi jättää minut, ja myös vanhempani uhkasivat lopettaa yhteydenpidon, kun oksensin pahaa oloani heihin. Tekivät ihan oikein, sen ansioista hakeuduin hoitoon ja olen toipumisen tiellä. Jotenkin sen vaan siinä ymmärsi, että elämä ei voi jatkua näin. Loputon päänsilittely ei auta vaikeasti masentunutta, vaan tämän ajatusmalliin on tultava muutos. 

Jos masentunut on vuosikausia ilkeä, hylätkää vaan. Kukaan ei elä toista ihmistä varten. 

Olen vakavasti masentunut. Raha-asiat on kunnossa, maksan laskut, en ota osamaksuja. Kävin töissä, olin aina ajoissa (oli määräaikainen eli on loppunut). Halusin yliopistoon, pakotin itseni lukemaan, sain kokeessa paniikkikohtauksen, taistelin kaiken sne läpi - kesäkuussa sain tiedon että olen päässyt sisään.

Masennuksen voi antaa rajoittaa elämää, sen voi antaa määrätä kaikesta tai voi kynsin ja hampain taistella vastaan. Minulla on päiviä kun en haluaisi nousta sängystä, kaikki painaa ja millään ei ole merkitystä. Pakotan itseni toimimaan, en aio antaa tälle enempää valtaa. Kauppaan meneminen pelottaa, aiheuttaa kohtauksen, menen silti. Siivoamiseen ei ole voimia, pakotan itseni siivoamaan.

Masennuksia on erilaisia, mutta uskon että jos haluaa taistella sitä vastaan on mahdollisuuksia. Masennusta on helppo käyttää tekosyynä kaikkeen. Minä en enää halua antaa sen hallita. Yhden vuoden olin kuin zombi koska annoin masennuksen määrittää sen mitä minä olen.

On varmasti turhauttavaa, kun toipuminen ei etene vetämällä eikä työntämällä. Et kertonut, kuinka kauan masennusta on jatkunut. Masennuksesta paraneminen voi olla hidasta. Kannattaa tarkistaa lääkitys säännöllisin väliajoin ja kokeilla erilaisia, joillekin lääkkeet eivät vain tunnu tehoavan. Sitten kokeilujen kautta voi löytyäkin joku yksi lääke, mistä saa huomattavaa apua. 

Vierailija kirjoitti:

Olen vakavasti masentunut. Raha-asiat on kunnossa, maksan laskut, en ota osamaksuja. Kävin töissä, olin aina ajoissa (oli määräaikainen eli on loppunut). Halusin yliopistoon, pakotin itseni lukemaan, sain kokeessa paniikkikohtauksen, taistelin kaiken sne läpi - kesäkuussa sain tiedon että olen päässyt sisään.

Masennuksen voi antaa rajoittaa elämää, sen voi antaa määrätä kaikesta tai voi kynsin ja hampain taistella vastaan. Minulla on päiviä kun en haluaisi nousta sängystä, kaikki painaa ja millään ei ole merkitystä. Pakotan itseni toimimaan, en aio antaa tälle enempää valtaa. Kauppaan meneminen pelottaa, aiheuttaa kohtauksen, menen silti. Siivoamiseen ei ole voimia, pakotan itseni siivoamaan.

Masennuksia on erilaisia, mutta uskon että jos haluaa taistella sitä vastaan on mahdollisuuksia. Masennusta on helppo käyttää tekosyynä kaikkeen. Minä en enää halua antaa sen hallita. Yhden vuoden olin kuin zombi koska annoin masennuksen määrittää sen mitä minä olen.

En usko että noin voi jatkaa, jos masennusta kestää vuosikausia. Jossain vaiheessa voimat loppuvat, jos jokainen arkipäivä on kynsin ja hampain taistelua. Jokainen taistelee omaa taisteluaan, et varmasti ole ainoa joka tekee asioita pakottamalla itseään. Sitten tulee se kerta kun ei pääse ylös edes tahdonvoimalla. 

Vierailija kirjoitti:

Olen vakavasti masentunut. Raha-asiat on kunnossa, maksan laskut, en ota osamaksuja. Kävin töissä, olin aina ajoissa (oli määräaikainen eli on loppunut). Halusin yliopistoon, pakotin itseni lukemaan, sain kokeessa paniikkikohtauksen, taistelin kaiken sne läpi - kesäkuussa sain tiedon että olen päässyt sisään.

Masennuksen voi antaa rajoittaa elämää, sen voi antaa määrätä kaikesta tai voi kynsin ja hampain taistella vastaan. Minulla on päiviä kun en haluaisi nousta sängystä, kaikki painaa ja millään ei ole merkitystä. Pakotan itseni toimimaan, en aio antaa tälle enempää valtaa. Kauppaan meneminen pelottaa, aiheuttaa kohtauksen, menen silti. Siivoamiseen ei ole voimia, pakotan itseni siivoamaan.

Masennuksia on erilaisia, mutta uskon että jos haluaa taistella sitä vastaan on mahdollisuuksia. Masennusta on helppo käyttää tekosyynä kaikkeen. Minä en enää halua antaa sen hallita. Yhden vuoden olin kuin zombi koska annoin masennuksen määrittää sen mitä minä olen.

Mutta sä olet ollut siinä kunnossa, että olet pystynyt selvästi vielä hoitamaan asioita. Itse kun olin pahimmassa kunnossa, en nukkunut kuin puolisen tuntia vuorokaudessa, jos sitäkään. Laihduin nopeasti 15 kiloa, koska en pystynyt enää laittamaan ruokaa, käymään kaupassa, enkä oikeastaan saanut edes ruokaa alas. Olin täysin "ulkona" normaalista elämästä. En hahmottanut etäisyyksiä. Pudottelin astioita lattialle, joita luulin asettaneeni pöydälle. Loukkasin itseäni mutten tajunnut sitä. Puhuin väärillä sanoilla. En ymmärtänyt enää muiden puhetta. Itkin kontrolloimattomasti, jos yritin kirjoittaa sähköpostia, viestejä, puhumaan puhelimessa... En kestänyt lainkaan ihmisten katseita. Jos masennus menee todella pahaksi eikä ole ketään, joka auttaa, niin tuo sinun "itsensä pakottaminen" ei vain ole mikään ratkaisu. Tarvitaan joku, joka puuttuu tilanteeseen ja auttaa hoidon pariin. Sitten kun on voimia vähän enemmän niin kuin sinulla, pystyy alkamaan haastaa itseään ja kuntoutumaan vähitellen.

Vierailija kirjoitti:

Näin välillä käy kirjoitti:

Oma kokemukseni on seuraava: eräs läheiseni ihminen on ollut aina vetelä ja aikaansaamaton. Lapsuudesta teini-ikään ja siitä aikuisuuteen. Koulut tai työt ei kiinnostaneet. Nuorena oli aina joku syy miksi kesätöihin ei voinut mennä. Sama selittely jatkui tähän päivään saakka.

Jotenkin ihmeen kaupalla hän on onnistunut räpiköimään kolmekymppiseksi asti yhteiskunnan ja vanhempien paapomana ja vasta viime aikoina ovat ympärillä olevat alkaneet ääneen ajattelemaan, että mikä on kun ei henkilö saa elämällään mitään aikaan. Paineethan siinä tälle vätykselle ovat kasvaneet ja joku pakotie oli pakko keksiä. Ja PIM, ratkaisu oli masennus! Sen varjolla voidaan taas jatkaa ajelehtimista sairaslomasta sairaslomaan ilman, että kukaan sen enempää tulee kyselemään tulevaisuuden suunnitelmista.

En kyseenalaista oikeesti masentuneiden ahdinkoa, mutta KYLLÄ, masennus on joillekin myös ihan pelkkä tekosyy omalle saamattomuudelle. Varsinkin kun diagnoosin saaminen ei vaadi muuta kuin naaman näyttämistä lääkärille.

Tai sitten hän on ollut lapsesta saakka kroonisesti masentunut. Pim. 

Hahahahahahah 😂😂😂

Vierailija kirjoitti:

Itse toipuvana masentuneena sanon, että omaisten ei tarvitse kestää masentuneen vittuilua. Masentuneet on ihan kamalia ihmisiä. Ja juu, sitä kiukkua on hankala kontrolloida, mutta pitäisi osata asettua myös toisen ihmisen asemaan. Useat masentuneet ovat ns. pikkunarsisteja.  

Masennuin viisi vuotta sitten ja hoitoon hakeuduin vuotta myöhemmin. Olin ihan hirviö lähimmäisilleni, osittain siksi että luotin heihin eniten. Tämän seurauksena menetin ystäväni, mieheni halusi jättää minut, ja myös vanhempani uhkasivat lopettaa yhteydenpidon, kun oksensin pahaa oloani heihin. Tekivät ihan oikein, sen ansioista hakeuduin hoitoon ja olen toipumisen tiellä. Jotenkin sen vaan siinä ymmärsi, että elämä ei voi jatkua näin. Loputon päänsilittely ei auta vaikeasti masentunutta, vaan tämän ajatusmalliin on tultava muutos. 

Jos masentunut on vuosikausia ilkeä, hylätkää vaan. Kukaan ei elä toista ihmistä varten. 

Tämä toimii myös toisinpäin: jos masentuneen on helpompi olla ilman vähätteleviä ja syyllistäviä läheisiä, niin hänkin voi ottaa etäisyyttä ja elää vain itselleen ja omaa parantumistaan ajatellen. Mikä sitten itsekkyydeksi usein tulkitaan, mutta se voi joskus pelastaa jopa hengen.