Onko kukaan muu kuin minä niin yksinäinen, että kadehtii jopa tv-sarjojen ystävyyssuhteita

Hep täällä sama..

ongelma on , että yksinäiset vieroksuvat toisten yksinäisten seuraa. koitan saada niin miehiä kuin naisia tekemään jotain kanssani niin aina on joku tekosyy vaikka tiedän, että hekin ovat yksinäisiä

Joo sama. Omat ystävyyssuhteeni ovat kuivuneet täysin nyt 30+-vuotiaana, kaikki (minä mukaanlukien) ovat perustaneet perheet ja ihan täysin niissä kiinni. Olen tänä vuonna nähnyt kavereitani ehkä yhteensä viitisen kertaa. Perheeni on paras ja ihana ja rakas, mutta haluaisin että mulla olisi jotain myös sen ulkopuolella.

Totta kai. Kaikista pahimpina koen ne jaksot, kun "kaverit" lähtevät mökille, kylpylään tai muuta sellaista mitä nyt ei vaan voi yksin tehdä!

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Minä jatkuvasti. Jo yläasteella ihmettelin että miksei oikeat ystävyyssuhteet voi olla niin vaivattomia kuin jossain piirretyissä oli lapsuudessa. Ei, aina jotain valtataistelua ja poissulkemista.

Vierailija kirjoitti:

ongelma on , että yksinäiset vieroksuvat toisten yksinäisten seuraa. koitan saada niin miehiä kuin naisia tekemään jotain kanssani niin aina on joku tekosyy vaikka tiedän, että hekin ovat yksinäisiä

Vaikka joku ihme tapahtuisi että jostain ilmestyisi joku tyyppi joka haluaisi viettää aikaani, tiedän etten mä edes pystyisi enää. Oon niin sairas, etten osaa olla ihmisten kanssa enää. Jos vaikka siinä kauppajonossa joku yrittää alkaa puhua tai kassa vähän pidemmästi, saan paniikkikohtauksen ja haluan vaan juosta pois paikalta. Tähän on tultu. ap

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Ihan sama juttu minulla. Niin yksinäinen kuin olla voi.

Vierailija kirjoitti:

Joo sama. Omat ystävyyssuhteeni ovat kuivuneet täysin nyt 30+-vuotiaana, kaikki (minä mukaanlukien) ovat perustaneet perheet ja ihan täysin niissä kiinni. Olen tänä vuonna nähnyt kavereitani ehkä yhteensä viitisen kertaa. Perheeni on paras ja ihana ja rakas, mutta haluaisin että mulla olisi jotain myös sen ulkopuolella.

sama täällä. Minä vaan en ole tavannut tänä vuonna vielä yhtään kaveria tai ystävää. Minusta ei päälle päin näe, kuinka yksinäinen olen. Olen reipas, sporttinen, eikä minulla ole mielenterveyden kanssa ongelmia, en ole masentnut ta edes ylipainoinen...viisi ystävätapaamista tänä vuonna olisi minulle luxusta..

Mulla on sitten vähän se juttu että mun koko nuoruuden elämä on vaan sellasta tyhjää kamaluutta ettei mulla ole sillein mitään jaettavaa kellekään, olen niin rikki että sattuu olla sellaisen ihmisen kanssa joka on elänyt täyttä elämää ja sitten se kyselee että sulla on varmaan kavereita tässä kaupungissa kun olet asunut täällä jo vuoden, sähän varmaan meet omien kavereides kanssa, kyllä sä varmaan olet sitä ja sitä tehnyt joskus nuorempana..... Kun ei..

Mä olen niin yksin, että moikkaan pihalla hyppivää rastasta. Mun olis pitänyt syntyäkin joksikin eläimeksi, kun ei puhetaidolla ole käyttöä.

Joo. En katso mitään draama sarjoja koska en kestä katsoa niitä ihmissuhteita. Miettisin vain sitä miksi minulla ei ole ystäviä, parisuhdetta tai läheisiä välejä vanhempiini ja sisaruksiini. Katson eniten kauhua, dokumentteja ja trillereitä.

Ei ihan, mutta olen kateellinen jopa julkkiksille että heillä on niin aktiivinen elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Kolmas sinkkuelämää kade ilmoittautuu :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Älkää katsoko tuommoista shittiä. Sarja on kaiken kaikkiaan ihan hanurista, eikä tuommoisia hahmoja ja niiden muka-ystävyyksiä ole oikeasti olemassa missään.

Jopa Rillit huurussa on parempaa katsottavaa. Siinä on ristiriitoja ihmisten välillä ja yksi luuserikin.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen niin yksin, että moikkaan pihalla hyppivää rastasta. Mun olis pitänyt syntyäkin joksikin eläimeksi, kun ei puhetaidolla ole käyttöä.

Voi, tekeekö joku muukin ressukka tuota... 😭💕

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Oletko minä? Täytän kohta 27 ja ei ole ystävän ystävää saati kaveria. Kadehdin siskoani jolla on peruskoulusta se sama n. 5 tytön jengi joiden kanssa viettävät aikaa, soittelevat, käyvät baareissa, festareilla, kahvilla jne. Minulla ei ole ketään \:D / Meidän äitilläkin on paljon ystävättäriä joiden kanssa se soittelee ja näkee. Olen vähän ujo ja tykkään niin eri jutuista kuin kaverit yläasteella ja lukiossa tykkäsivät, varmaan noiden juttujen takia ei tullut ikinä solmittua tyttöjen välille mitään elämänmittaisia suhteita. Mun huumorintaju on aika sarkastinen, tykkään kaikesta "oudosta" ja olen epänaisellinen(nauran feministeille, ja pidän suurinta osaa naisista typerinä) Eipä tullut törmättyä kouluissa kehenkään samanlaiseen :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ongelma on , että yksinäiset vieroksuvat toisten yksinäisten seuraa. koitan saada niin miehiä kuin naisia tekemään jotain kanssani niin aina on joku tekosyy vaikka tiedän, että hekin ovat yksinäisiä

Vaikka joku ihme tapahtuisi että jostain ilmestyisi joku tyyppi joka haluaisi viettää aikaani, tiedän etten mä edes pystyisi enää. Oon niin sairas, etten osaa olla ihmisten kanssa enää. Jos vaikka siinä kauppajonossa joku yrittää alkaa puhua tai kassa vähän pidemmästi, saan paniikkikohtauksen ja haluan vaan juosta pois paikalta. Tähän on tultu. ap

Sinä kuulostat siltä että tarvitsisit apua päästäksesi jaloilles maailmaan. Käytkö missään terapiassa? Syötkö lääkkeitä? Mulla itsellä on myös ollut niin paha paniikkihäiriö että hautauduin kotiini ja pelkkä kaupassa käynti tuotti pakoreaktion, saati se että joku tuntematon olisi puhunut. Siitä on mahdollista päästä ylös. Itseä auttoi terapia ja lääkkeet (ensin duloksetiini joka vaihdettiin fluoksetiiniin sivuoireiden takia). Vaikka askeleet on ollut pieniä niin olen nykyään mukana työtoiminnassa ja olen löytänyt miehen. En säiky enää ihmisiä ja pelkää kaikkea vaan olen jopa naurava ja iloinen ja ihmiset hakeutuu mun luo, jota en olisi ikinä uskonut.  Lääkkeetkin olen pystynyt jättämään ja paniikkihäiriö ja masennus pysyy suht hyvin kurissa ihan pelkillä terveillä elämäntavoilla ja kohtuullisella liikunnalla ja hyvällä ravitsemuksella.

Kyllä säkin itsesi kuntoon saat, jos vaan jaksat haluta sitä enää :)

En onneksi ole tähän saakka ainakaan kadehtia kuvailemallasi tavalla... Mutta olen kyllä hiljaksiin alkanut sääliä itseäni, kun huomasin katsovani Aupaireja, Poliiseja ym. jotenkin ihmissuhteiden korvikkeina. Ymmärsin, että ajattelen sarjoissa esiintyvien hahmojen juttelevan minulle ja SUREN, kun sarja loppuu, koska ystävät menevät pois ja jään yksin.