Onko kukaan muu kuin minä niin yksinäinen, että kadehtii jopa tv-sarjojen ystävyyssuhteita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Ja mulla myös. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta kerran tuli itku, kun oli muutenkin jo yksinäinen olo pinnassa ja sitten katsoin Sinkkuelämää. Oon 26-vuotias nuori nainen ja tuntuu, että elämä menee osittain ihan hukkaan, koska ei ole ystäviä kenen kanssa jakaa iloja ja suruja ja tehdä kaikkia kivoja juttuja. En ymmärrä mikä mussa on vikana, sillä olen ystävällinen, kohtelias, välittävä, huumorintajuinen, empaattinen, luotettava yms. Mielestäni siis hyvää ystäväainesta, koska noiden ominaisuuksien lisäksi arvostan ystävyyttä paljon ja läheisiä ihmisiä ylipäätään, he ovat mulle tärkeitä ja olen valmis panostamaan heihin. Silti mulla on lähinnä vain kasa tuttuja, joista osaan oon koittanut syventää välejä, mutta tuloksetta. Aina se menee siihen yksipuoliseen yrittämiseen, että mä kyselen kuulumisia ja ehdottelen tapaamisia ja tulee tyrkkyolo, joten vetäydyn vähän ja huomaan, että hups siihen loppui se yhteydenpito kun en ollut itse kokoajan aloitteellinen.

Nytkin oon kesälomalla töistä ja ainoat hengailukaverit on olleet vanhemmat, mummo ja yksi sukulaistäti. En halua väheksyä heitä mitenkään, mutta kaipaisin muutakin. Viimeksi oon nähnyt kaveria (jos nyt sellaiseksi voi edes luokitella, ystäväksi ainakaan ei) helmikuussa, ihan oikeasti. Surettaa niin paljon miettiä tätä aihetta, yksinäisyys on ihan kamalaa :( Ei sitä osaa edes kuvitella miten raskas taakka se on ennenkuin itse kokee, en mäkään sitä ymmärtänyt vielä 10 vuotta sitten, kun oli kavereita ja jopa pari ystävää.

N26

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sitten vähän se juttu että mun koko nuoruuden elämä on vaan sellasta tyhjää kamaluutta ettei mulla ole sillein mitään jaettavaa kellekään, olen niin rikki että sattuu olla sellaisen ihmisen kanssa joka on elänyt täyttä elämää ja sitten se kyselee että sulla on varmaan kavereita tässä kaupungissa kun olet asunut täällä jo vuoden, sähän varmaan meet omien kavereides kanssa, kyllä sä varmaan olet sitä ja sitä tehnyt joskus nuorempana..... Kun ei..

TV-sarjojen suhteissa on aika ihana se kun niissä ei mielestäni ne tyypit yleensä noin aggressiivisesti oleta ja tivaa että onko jollakin nyt jotkut toisetkin kaverit ja menot varmasti ettei se vaan ole takertujatyyppi. On ihan ok muodostaa kiinteitä ja kestäviä suhteita ilman että siinä on mitään outoa että miksi haluaa viettää aikaa samojen ihmisten kanssa joista pitää.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai. Kaikista pahimpina koen ne jaksot, kun "kaverit" lähtevät mökille, kylpylään tai muuta sellaista mitä nyt ei vaan voi yksin tehdä!

Mökillehän on upeaa mennä yksin. Siinä sielu lepää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sitten vähän se juttu että mun koko nuoruuden elämä on vaan sellasta tyhjää kamaluutta ettei mulla ole sillein mitään jaettavaa kellekään, olen niin rikki että sattuu olla sellaisen ihmisen kanssa joka on elänyt täyttä elämää ja sitten se kyselee että sulla on varmaan kavereita tässä kaupungissa kun olet asunut täällä jo vuoden, sähän varmaan meet omien kavereides kanssa, kyllä sä varmaan olet sitä ja sitä tehnyt joskus nuorempana..... Kun ei..

TV-sarjojen suhteissa on aika ihana se kun niissä ei mielestäni ne tyypit yleensä noin aggressiivisesti oleta ja tivaa että onko jollakin nyt jotkut toisetkin kaverit ja menot varmasti ettei se vaan ole takertujatyyppi. On ihan ok muodostaa kiinteitä ja kestäviä suhteita ilman että siinä on mitään outoa että miksi haluaa viettää aikaa samojen ihmisten kanssa joista pitää.

Ja tuo on juuri se syy, miksi tiiviisiin ystäväporukoihin on vaikea päästä mukaan. Ei haluta rikkoa sitä hyvää, minkä saavuttamiseen on mennyt vuosia. 

Vierailija kirjoitti:

jotka siis on, tiedän kyllä, ihan kuvitteellisia. Mutta esim nytkin kun oon katsonut "klikkaa mua"-uusintoja, niin itken melkeen katsoessa kohtauksia niiden naisten ystävyyssuhteista. Sama oli jo teini-ikäisenä katsoessani Sinkkuelämää. Itsellä ei koskaan ole ollu mitään vastaavaa. Eikä enää tiedossakaan, oon nyt 42-vuotiaana eläkkeellä mt-ongelmien takia, vakava koulukiusaaminen ja muut traumaattiset asiat jättäneet jälkensä; mulla mm. niin paha sos.fobia että juon alkoholia uskaltaakseni ruokakauppaan. Yksin, aina yksin.

Nyt taitaa muisti hieman pettää.... :) 

Sinkkuelämää on alkanut vuonna 1998 ja syntymävuodesta riippuen olet ollut joko 24 tai 23-vuotias tuolloin. Eli et nyt enää mikään teini-ikäinen. Tietty sama olo ollut varmaan noin aikuisenakin.

Tv-sarjojen ystävyyssuhteet on usein aika idealisoituja. Tottakai jokainen haluaisi olla trendikkäiden newyorkilaisten ylemmän keskiluokan hauskojen ihmisten seurassa, mutta kun täällä Suomessa ei ole tarjolla muuta kuin jotain wt:itä jääkiekon katsojia ja idols-faneja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Kolmas sinkkuelämää kade ilmoittautuu :)

No niin, teillähän on kohta oma porukka kasassa! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Kolmas sinkkuelämää kade ilmoittautuu :)

Neljäs..

Sama! Olikohan Klikkaa mua sarjan toinen kierros, kun kadehdin sarjan ystävyyssuhteita.  Tälläkään hetkellä ei ole ketään ketä soittaa kahville, lenkille jne. Mutta enhän ole oikea yksinäinen, koska on mies ja lapset.

Muutama vuosi sitten muutin vieraalle paikkakunnalle. Kotipaikkakunnalle jäivät kaksi siskoa perheineen matkaa 140km, että ei sinnekään joka päivä ajele kahville.

Mä olen asunut paikkakunnallani yli kymmenen vuotta, ja löytänyt nolla ystävää... Sama kuin monilla, yrittänyt olen, mutta aina ne kaveruudet jää yksipuolisiksi. Kun jätän pallon lopulta toiselle, en kuule heistä enää ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai. Kaikista pahimpina koen ne jaksot, kun "kaverit" lähtevät mökille, kylpylään tai muuta sellaista mitä nyt ei vaan voi yksin tehdä!

Mökillehän on upeaa mennä yksin. Siinä sielu lepää.

Jos on arjessa aina yksin, on varmasti vaikea ajatella yksin mökillä oloa luksuksena.

Minä joskus kadehdin, mutta en enää. Haluaisin ne ystävyyden hyvät puolet (hauskanpito, voisi mennä seurassa eti paikkoihin ja tapahtumiin jne), mutta en jaksa niitä negatiivisia puolia (pitää ottaa monta ihmistä huomioon, ei saa pahoittaa kenenkään mieltä, turha draama).

Viihdyn siis hyvin näin :)

Vaikka kyse onkin käsikirjoitetusta tv-sarjasta, niin tuollaisia tiiviitä ystäväporukoita on oikeastikin. Useimmiten 3-4 hengen porukka, sitä  isommassa porukassa olisi jo vaikeampaa sovittaa aikatauluja yhteen. On käyty yhdessä bilettämässä, laivaristeilyillä, mökkeilemässä, shoppailemassa ja kahviloissa. Kun on muutettu, ystäväporukka on auttanut muutossa ja remontoinnissa. Jos on hankittu lapsia, ystävistä on tullut lasten kummeja. Joskus vietetään aikaa myös pariskunnittain ja kenties myös puolisot ovat ystävystyneet tai ainakin heistä on tullut kavereita. 

Nro 22 kirjoitti hyvin, että on ihan ok haluta olla samojen ihmisten seurassa. Näissä porukoissa on hyvä yhteishenki, koska ryhmädynamiikan kriisikohdat on käyty läpi jo vuosia sitten. Jokainen on jo löytänyt paikkansa porukassa. Yksi voi olla ryhmän ilopilleri, toinen järki, kolmas on äitihahmo ja neljäs äkäpussi. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse enää hakea hyväksyntää tai kasvattaa suosiotaan muiden ryhmäläisten keskuudessa. Jokainen hyväksytään jo sellaisena kuin on. Tällaiset ihmiset harvoin kaipaavat uusia kavereita tai ystäviä, koska heillä on jo toisensa. He eivät myöskään halua ryhmäänsä uusia ihmisiä, koska silloin ryhmädynamiikan muodostaminen alkaisi taas alusta ja aina olisi olemassa riski, että joku ryhmän alkuperäisistä jäsenistä poistuisikin ryhmästä uuden tulijan vuoksi. Sitä ei haluta ja koska ryhmä on juuri tällaisenaan hyvä, ei uusille tulijoille ole edes tarvetta. 

Voisikin miettiä nro 2:n kommenttia, että miksi yksinäiset eivät halua muodostaa ystävyyssuhteita toisten yksinäisten kanssa. Muodostaa omaa porukkaansa, josta kenties vuosien myötä tulisi juuri tällainen naisporukka, jollaista tässä ketjussa monet tuntuvat kaipaavan.

En ole kateellinen, vaan ihanaa että on sellaisia sarjoja missä on ystäväporukoita niin voi katsoa niitä ja tuntuu siltä että olen osa porukkaa.

Mulle sarjojen ja elokuvien hahmot on ystäviä, kenestä on seuraa kun istun illat yksin kotona. Aina kiva aloittaa joku uusi sarja ja tutustua niihin hahmoihin, ja sitten tulee haikea olo kun sarja loppuu ja jää ikävä niitä. Tiedän, todella säälittävää, mutta tämän avulla pärjään ilman että olen epätoivoinen tai jatkuvasti allapäin.

Lisäksi perhesuhteet on omassa perheessäni kylmät ja etäiset, eikä pidetä yhteyttä, niin lohduttavaa joskus katsoa elokuvia missä vietetään perhejuhlia yhdessä ja välitetään perheenjäsenistä.

Joku kirjoitti kadehtivansa niitä ketkä elää "täyttä elämää", niin ei koskaan voi tietää mitä ristiä kukakin kantaa. Minun yksinäisyyteni ei näy muille mitenkään, ja jotkut luulevatkin että minulla on laaja ystäväpiiri, mutta totuus on se että olen täysin yksin. En vain kehtaa kertoa sitä kenellekään. Ja ei, minulla ei ole edes miestä ja lapsia, joten olen oikeasti täysin yksin.

Onneksi on av. :D

Minä voisin ihan hyvin vaihtaa yhteystietoja toisen yksinäisen kanssa. Jotenkin tämä av-palsta vaan tuntuu olevan sellainen, että täällä edes anonyymin sähköpostiosoitteen antaminen tuntuu olevan osalle hankalaa. Ymmärrän sen tavallaan hyvin. Kukaan ei halua profiloitua av-mammaksi. :D

Täällä sinkkuelämää kateellinen. Meitä taitaa olla jo viisi vai kuusi? Eikös tästä saa jo oman porukan?

Mistä päin muut sinkkuelämää kateelliset ovat?

E kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi, kyllä! Musta tulee aina surullinen jos katson Sinkkuelämää kun niillä neljällä naisella on niin harmoninen symbioosi ja syvä ystävyys. Olen nyt kolmekymppinen ja yläasteen jälkeen mulla ei naispuolisia ystäviä ole ollut ja itsekin luopunut toivosta.

Mullakin on tämä sarja erityisesti se kateuden kohde.

Ja mulla myös. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta kerran tuli itku, kun oli muutenkin jo yksinäinen olo pinnassa ja sitten katsoin Sinkkuelämää. Oon 26-vuotias nuori nainen ja tuntuu, että elämä menee osittain ihan hukkaan, koska ei ole ystäviä kenen kanssa jakaa iloja ja suruja ja tehdä kaikkia kivoja juttuja. En ymmärrä mikä mussa on vikana, sillä olen ystävällinen, kohtelias, välittävä, huumorintajuinen, empaattinen, luotettava yms. Mielestäni siis hyvää ystäväainesta, koska noiden ominaisuuksien lisäksi arvostan ystävyyttä paljon ja läheisiä ihmisiä ylipäätään, he ovat mulle tärkeitä ja olen valmis panostamaan heihin. Silti mulla on lähinnä vain kasa tuttuja, joista osaan oon koittanut syventää välejä, mutta tuloksetta. Aina se menee siihen yksipuoliseen yrittämiseen, että mä kyselen kuulumisia ja ehdottelen tapaamisia ja tulee tyrkkyolo, joten vetäydyn vähän ja huomaan, että hups siihen loppui se yhteydenpito kun en ollut itse kokoajan aloitteellinen.

Nytkin oon kesälomalla töistä ja ainoat hengailukaverit on olleet vanhemmat, mummo ja yksi sukulaistäti. En halua väheksyä heitä mitenkään, mutta kaipaisin muutakin. Viimeksi oon nähnyt kaveria (jos nyt sellaiseksi voi edes luokitella, ystäväksi ainakaan ei) helmikuussa, ihan oikeasti. Surettaa niin paljon miettiä tätä aihetta, yksinäisyys on ihan kamalaa :( Ei sitä osaa edes kuvitella miten raskas taakka se on ennenkuin itse kokee, en mäkään sitä ymmärtänyt vielä 10 vuotta sitten, kun oli kavereita ja jopa pari ystävää.

N26

Mä voisin alkaa sun ystäväksi :) N29

Kyllä! Elän tv:n ja youtuben kautta. En kärsi vaan kavereiden puutteesta vaan myös romanttisesta tyhjiöstä, ja sitä täyttääkseni ihastun jatkuavasti näyttelijöihin tai youtuben ihmisiin, ja sitten etsin kaikki kuvat ja videot saadakseni kyllikseni ihastukseni kohteesta. Se taas sitten hävettää ja murentaa itsetuntoa, koska tunnen olevani pervo stalkkeri, vaikka en tee muuta kuin katson kuvia ja haaveilen. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Elän tv:n ja youtuben kautta. En kärsi vaan kavereiden puutteesta vaan myös romanttisesta tyhjiöstä, ja sitä täyttääkseni ihastun jatkuavasti näyttelijöihin tai youtuben ihmisiin, ja sitten etsin kaikki kuvat ja videot saadakseni kyllikseni ihastukseni kohteesta. Se taas sitten hävettää ja murentaa itsetuntoa, koska tunnen olevani pervo stalkkeri, vaikka en tee muuta kuin katson kuvia ja haaveilen. 

Mulla ihan sama! En kylläkään häpeä sitä, vaan on ihanaa kokea ihastumisen tunteita, vaikkei fyysisesti ketään ihmistä lähellä olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai. Kaikista pahimpina koen ne jaksot, kun "kaverit" lähtevät mökille, kylpylään tai muuta sellaista mitä nyt ei vaan voi yksin tehdä!

Miksei mökille ja kylpylään voi mennä yksin?