Mikä syynä ystävättömyyteen ja syrjintään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ihan sama kokemus. Ei ystäviä, muuta kuin vanhoja kavereita kaukana muilla paikkakunnilla ja työpaikalla jään kaikkien vapaa-ajan juttujen ulkopuolelle, joita muut tekevät yhdessä. Olen ollut aloitteellinen ja pyytänyt yhtä työtoveriani, jonka elämäntilanne on sellainen, että esteitä ulos lähtemiselle ei ole, useita kertoja tapahtumiin, jne. Hän ei koskaan lähde. Sen sijaan hän käy paljon ulkona useiden muiden työtovereiden kanssa ja aina feisbuukista saan lukea ilmoituksia, missä ja millä kokoonpanolla he ovat taas jossakin olleet. Se harmittaa suunnattomasti. Olen sanonut, että minulla ei ole oikein ketään kenen kanssa käydä missään ja silti hän ja muutkin jättävät minut aina ulkopuolelle. Aina.

Tuo on tosi paskamaista :-(

Itseäni suojelee (ja varmaan osittain myös eristää toisista) se, että en ole Facebookissa. Eipähän ainakaan tarvitse sieltä nähdä muiden rientoja.

Mutta ei sille mitään voi, että ulkopuolelle jättäminen satuttaa, vaikka ne jättäjät olisivat minkälaisia ääliöitä.

-ap

Kyllä. Mä olen saanut uusia ystäviä liittymällä Facebookissa erilaisiin ryhmiin, joiden aiheet kiinnostavat mua. Kun on aikansa jutellut niissä muiden kanssa, on tullut jotain sellaista, mitä on jatkanut jutellen kaksisteen yksityisviestein. Yleensä sitten tuleekin jo kaveripyyntö ja jos asutaan samalla alueella, ollaan yhdessä päätetty lähteä tekemään jotain sellaista, mikä liittyy sen ryhmän aiheeseen. Tämä helpottaa tosi paljon ensitapaamista, koska on satavarmasti ainakin yksi aihe, joka kiinnostaa kumpaakin ja josta riittää puhuttavaa. 

En ikinä haluisi olla työpaikassa, jossa ei olisi yhtään ystävää, siellä kuitenkin vietetään 8 päivästä vähimmillään!

Joissain ihmisissä on kyllä selittämättömiä ärsyttäviä piirteitä, joita ei oikein edes tunnista että mitkä ne oikeastaan ovat. Periaatteessa nuo ihmiset käyttäytyvät normaalisti ja ovat ns mukavia, mutta jokin ottaa vastaan. En ktllä itsekkään ottaisi tällaisia vapaa-ajanrientoihin.

Oletko ap ilmaissut painokkaasti että sulle ei tule nuo ilmoittautumiset yms? Tuo asiahan kuuluu kyllä esimiehelle jos ei toimi.

On kaikenlaisia työpaikkoja. Monissa on kehittynyt toimintakulttuuri josta voi selvästi tunnistaa kiusaamisen merkit. Mulla jo niskavillat nousisi pystyyn työpaikassa jossa ei tervehditä aamulla! Ap voisit lakata etsimästä vikaa itsestäsi. Osaat olla ystävällinen ja ilmaista halusi olla mukava työkaveri, kuitenkin sinua syrjitään, sehän on kiusaamista. Vika ei ole sinussa vaan näissä työkavereissa. Jonninjoutavaa selittelyä tuommoiset puheet henkilökemioista tai ylimielisyyksistä. Et välttämättä ikinä pääse sisärinkiin mutta pidä vaan enempi ääntä itsestäsi, esimiehen kuuluu huolehtia tasapuolisuudesta koulutuksissa. Tuommoista viidakon menoa löytyy työpaikoilla, joissa esimies ei huolehdi kunnolla osuudestaan vaan antaa muutaman vahvimman mellastaa ja pyörittää omia kuvioitaan. Asioita ei selvitellä ristiriitojen pelossa vaan lakaistaan maton alle. Ja aina joku kärsii.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä haluisi olla työpaikassa, jossa ei olisi yhtään ystävää, siellä kuitenkin vietetään 8 päivästä vähimmillään!

Joissain ihmisissä on kyllä selittämättömiä ärsyttäviä piirteitä, joita ei oikein edes tunnista että mitkä ne oikeastaan ovat. Periaatteessa nuo ihmiset käyttäytyvät normaalisti ja ovat ns mukavia, mutta jokin ottaa vastaan. En ktllä itsekkään ottaisi tällaisia vapaa-ajanrientoihin.

Oletko ap ilmaissut painokkaasti että sulle ei tule nuo ilmoittautumiset yms? Tuo asiahan kuuluu kyllä esimiehelle jos ei toimi.

Sä oletkin varmaan valinnut alan, jossa työsuhteet ovat vakituisia tai määräaikaisuudet pitkiä. Mä tein 10 vuotta duunia, jossa lyhimmät työsuhteet olivat yhden työvuoron ja pisimmät äitiysloman verran. Tavallisin työsuhteen pituus oli viikosta kuuteen viikkoon eli vuosi- ja sairaslomien sijaisuuksia. Sitten vaihdettiin taas osastoa tai koko sairaalaa.

Minulla alkoi samankaltainen ongelma jo aika nuorena. Oikeastaan se alkoi kun jpuduin vaihtamaan koulua. Sen jälkeen minulla alkoi olla entistä vähemmän ystäviä. Kuitenkin poikakavereita minulla on ollut aina, elämäni aikana vain muutama pitkä suhde nyt olen naimisissa. Tuntuu oudolta että en ole oikeastaan ikinä ollut sinkkuna siitä lähtien kunnaloin nuorena seurustella.

En tiedä osaanko sanoa tähän mitään järkevää mutta minulla on tosiaan tuo että ei ole oikein ikinä ystäviä ja jos saankon solmittua jonkun ystävyyssuhteen jossakin niin se ei kestä kovin kauan. Kuitenkin miehini on minulle kuin hyvä ystävä, eli ei sosiaalisissa taidoissanini ole kyllä mitään vikaa, osaan olla ihan varmasti toiselle ihmiselle hyvää ja hauskaa seuraa, muutenhan olisin miehillekin ainoastaan "panopuu".

Olen ihan kaunis, en kuitenkaan pidä itseäni täydellisenä, vaikka monesti kuulen toisilta että minua pidetään tosi kauniina. En ole erityisesti menestynyt elämässäni, mitä nyt olen akateeminen ja minulla on lapsi. En kuitenkaan ole rikas tai hyvässä työpaikassa. Arvostan kyllä kauniita asioita ja laatua, joten moni ouulee minua rikkaammaksi kuin olen. Kuitenkaan kokonaisuutena minussa ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa, mutta en myöskään voi olla mikään täysi luuseri. En usko että tällä ongelmalla on juuri tekemistä tämän kaltaisten asioiden kanssa. Kaikenlaisilla ihmisillä nimittäin on ystäviä....

Äh.. Olen oikeasti miettinyt tätä koko elämäni mutta en tiedä syytä.

Mulle tuli mieleen muutama asia. Millä perusteilla valitset sen henkilön, jonka kanssa koitat ystävystyä? Ikä, sukupuoli, elämäntilanne, luonne, harrastukset vai joku muu? Miksi juuri "Minna" eikä "Jonna","Joonas" tai "Sylvi"? Kun olet selvittänyt itsellesi omat perusteesi, mieti, miksi juuri tämä ihminen haluaisi ystävystyä sinun kanssasi. Ystävyyssuhteenhan pitää myös antaa jotain eikä vain ottaa. Joten tuo itsessäsi esille niitä asioita ja ominaisuuksia, joita uskot toisen sinulta odottavan, jotta ystävyys voisi syntyä. Mutta älä teeskentele! Älä esitä muuta kuin mitä olet. Sun pitää aidosti olla ja haluta olla juuri sellainen, muussa tapauksessa suhde kariutuu, kun sinä et enää jaksa teeskennellä tai toinen huomaa, että häntä kiinnostavat ominaisuutesi ovatkin teeskentelyä. 

Kerroit alussa, että kuuntelet muita ja myös muistat, mitä nämä ovat sanoneet. Millä tavalla tämä tuo  jotain hyvää näiden ihmisten elämään? Minäkin kuuntelen paljon muita ihmisiä ihan vaikka bussissa vierustoverin juttelua ja muistankin ne asiat, mutta ei siitä ole sen jälkeen kummallekaan osapuolelle mitään hyötyä. Hyöty on hirveän negatiivinen sana enkä tarkoitakaan sillä mitään oman edun tavoittelua tms vaan sitä, että nämä asiat tulevat joskus myöhemmin uudelleen esille johdattaen taas jotain asiaa eteenpäin. Vaikkapa sitä ystävystymistä. 

Kirjoitustesi perusteella vaikutat ystävälliseltä ja kohteliaalta. Sulla vaikuttaa olevan hyvät käytöstavat. Mutta ovatko nämä vain opittuja käyttäytymismalleja? Olet tuollainen, koska niin kuuluu olla? Ajattele tilannetta, jossa olet porukassa. Juttelet yhden porukassa olevan kanssa. Hän kertoo sulle jotain omaa asiaansa ja kuulet toisella korvalla, miten muu porukka vaihtaa jo sinua paljon kiinnostavampaan aiheeseen. Mitä silloin tapahtuu? Siirrytkö kuuntelemaan muun porukan kiinnostavampaa aihetta? Vai jatkatko tämän yhden kuuntelemista, koska se on kohteliaista ja kuuluu hyviin tapoihin, mutta mielessäsi toivot hänen jo lopettavan, jotta pääsisit kuuntelemaan muun porukan keskustelua? Vai viis veisaatko muun porukan jutuista, koska aidosti haluat nyt kuunnella tätä yhtä, eikä sinua harmita tippaakaan, vaikka muu porukka ehtisi siirtyä jo seuraavaan aiheeseen ja sulta jäisi koko mielenkiintoinen keskustelu kuulematta? Usein ystävystymistä vaikeuttaa, jos ei pysty olemaan läsnä. Kuuntelee kyllä, mutta ajatukset harhailee jo jossain muualla. 

Sama homma täällä, en pääse porukoihin. Olen työpaikalla ystävällinen ja korrekti, mutta en ilmeisesti ole kiinnostava. Paniikki iskee, kun tulee virkistysretkiviikonloppu. Huonekaverit loksahtavat muille kuin itsestään, minä jään jakojäännökseksi. Nykyisin minulla onkin 'muuta menoa' retkiviikonloppuna. Säästän rahaa vuorotteluvapaaseen. Virkistäydyn kunnolla eksoottisessa kohteessa. Introverttikin saattaa yllättää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla alkoi samankaltainen ongelma jo aika nuorena. Oikeastaan se alkoi kun jpuduin vaihtamaan koulua. Sen jälkeen minulla alkoi olla entistä vähemmän ystäviä. Kuitenkin poikakavereita minulla on ollut aina, elämäni aikana vain muutama pitkä suhde nyt olen naimisissa. Tuntuu oudolta että en ole oikeastaan ikinä ollut sinkkuna siitä lähtien kunnaloin nuorena seurustella.

En tiedä osaanko sanoa tähän mitään järkevää mutta minulla on tosiaan tuo että ei ole oikein ikinä ystäviä ja jos saankon solmittua jonkun ystävyyssuhteen jossakin niin se ei kestä kovin kauan. Kuitenkin miehini on minulle kuin hyvä ystävä, eli ei sosiaalisissa taidoissanini ole kyllä mitään vikaa, osaan olla ihan varmasti toiselle ihmiselle hyvää ja hauskaa seuraa, muutenhan olisin miehillekin ainoastaan "panopuu".

Olen ihan kaunis, en kuitenkaan pidä itseäni täydellisenä, vaikka monesti kuulen toisilta että minua pidetään tosi kauniina. En ole erityisesti menestynyt elämässäni, mitä nyt olen akateeminen ja minulla on lapsi. En kuitenkaan ole rikas tai hyvässä työpaikassa. Arvostan kyllä kauniita asioita ja laatua, joten moni ouulee minua rikkaammaksi kuin olen. Kuitenkaan kokonaisuutena minussa ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa, mutta en myöskään voi olla mikään täysi luuseri. En usko että tällä ongelmalla on juuri tekemistä tämän kaltaisten asioiden kanssa. Kaikenlaisilla ihmisillä nimittäin on ystäviä....

Äh.. Olen oikeasti miettinyt tätä koko elämäni mutta en tiedä syytä.

Oletko aktiivinen ja innostava? Mä mietin eilen illalla, miksi mulle on lapsesta lähtien ollut niin helppoa ystävystyä. Ja suurin yksittäinen tekijä varmasti on, että mä keksin, ehdotan, järjestän ja saan muut innostumaan. Lapsuudessani varmaan vanhempani monesti ajattelivat, että vähän vähemmällä mielikuvituksella varustettu tenava olisi ollut helpompi. Kaikki älynväläykseni kun eivät ilahduttaneet aikuisia, vaikka meillä lapsilla hauskaa olikin. Koulu- ja opiskeluaikoinakin olin varsin usein se, joka keksi kaikenlaista, sai muut innostumaan ideasta ja myös järjesti sen. Sama on jatkunut koko aikuisuuden. En kuitenkaan ole määräilijä eikä asioita tarvitse tehdä juuri niinkuin minä haluan tai ehdotin. Päinvastoin. Mä vaan heitän jonkun idean ilmaan, joku kommentoi siihen jotain ja ideaa pallotellaan kunnes muutkin alkavat ideoida. Täysin epäoleellista, toteutetaanko mun alkuperäinen ideani vai ei. Pääasia on, että syntyy jotain toteuttamiskelpoista. Työssänikin olen tiiminvetäjä ja siinäkin tärkeintä on, että saa tiimin toimimaan yhdessä eikä niin, että yksi määrää ja muut tekee. 

Vierailija kirjoitti:

Sama homma täällä, en pääse porukoihin. Olen työpaikalla ystävällinen ja korrekti, mutta en ilmeisesti ole kiinnostava. Paniikki iskee, kun tulee virkistysretkiviikonloppu. Huonekaverit loksahtavat muille kuin itsestään, minä jään jakojäännökseksi. Nykyisin minulla onkin 'muuta menoa' retkiviikonloppuna. Säästän rahaa vuorotteluvapaaseen. Virkistäydyn kunnolla eksoottisessa kohteessa. Introverttikin saattaa yllättää.

Sellaista ihmistä ei olekaan, jossa ei olisi yhtään mitään kiinnostavaa. Ja jos tällainen harvinaisuus olisikin, niin se olisi jo itsessään kiinnostavaa. Jotkut ihmiset vaan ovat oman kiinnostavuutensa suhteen kuin simpukoita. Ei aukee, ei. Enkä tarkoita, että ihmisen pitäisi jakaa itsestään kaikki kaikille tai olla oman elämänsä lörppähuuli. Mutta ne kiinnostavat asiat, ajatukset ja ominaisuutensa voisi näyttää muillekin, jos haluaa, että muut kiinnostuisivat.

Mä tutustuin vuosia sitten yhteen naiseen, jolla ei ollut ystäviä eikä oikein kavereitakaan. Ihan tavallinen nainen noin periaatteessa. Ehkä vähän tavallista ujompi, mutta ei muuten mitään erikoista. Tapasin häntä noin kymmenen kertaa. Kyllä me joka kerta juteltiin, tosin minä olin se, jonka piti pääasiassa kysellä sekä johdatella ja ylläpitää keskustelua. Ei mulle tuota ongelmaa olla ihan hiljaakin, varsinkin ystävien kanssa ei aina tarvitakaan sanoja. Mutta mulle ei koskaan selvinnyt, minkä vuoksi tämä nainen edes halusi olla mun kanssani tekemisissä. Saatika, että hän olisi antanut itsestään mitään, minkä vuoksi minä olisin kiinnostunut hänen seurastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama homma täällä, en pääse porukoihin. Olen työpaikalla ystävällinen ja korrekti, mutta en ilmeisesti ole kiinnostava. Paniikki iskee, kun tulee virkistysretkiviikonloppu. Huonekaverit loksahtavat muille kuin itsestään, minä jään jakojäännökseksi. Nykyisin minulla onkin 'muuta menoa' retkiviikonloppuna. Säästän rahaa vuorotteluvapaaseen. Virkistäydyn kunnolla eksoottisessa kohteessa. Introverttikin saattaa yllättää.

Sellaista ihmistä ei olekaan, jossa ei olisi yhtään mitään kiinnostavaa. Ja jos tällainen harvinaisuus olisikin, niin se olisi jo itsessään kiinnostavaa. Jotkut ihmiset vaan ovat oman kiinnostavuutensa suhteen kuin simpukoita. Ei aukee, ei. Enkä tarkoita, että ihmisen pitäisi jakaa itsestään kaikki kaikille tai olla oman elämänsä lörppähuuli. Mutta ne kiinnostavat asiat, ajatukset ja ominaisuutensa voisi näyttää muillekin, jos haluaa, että muut kiinnostuisivat.

Mä tutustuin vuosia sitten yhteen naiseen, jolla ei ollut ystäviä eikä oikein kavereitakaan. Ihan tavallinen nainen noin periaatteessa. Ehkä vähän tavallista ujompi, mutta ei muuten mitään erikoista. Tapasin häntä noin kymmenen kertaa. Kyllä me joka kerta juteltiin, tosin minä olin se, jonka piti pääasiassa kysellä sekä johdatella ja ylläpitää keskustelua. Ei mulle tuota ongelmaa olla ihan hiljaakin, varsinkin ystävien kanssa ei aina tarvitakaan sanoja. Mutta mulle ei koskaan selvinnyt, minkä vuoksi tämä nainen edes halusi olla mun kanssani tekemisissä. Saatika, että hän olisi antanut itsestään mitään, minkä vuoksi minä olisin kiinnostunut hänen seurastaan. 

Mulla on tällä hetkellä vastaavanlainen työkaveri. Vietämme vapaa-ajallakin aikaa yhdessä ja hän hakeutuu ihan omasta aloitteestaankin välillä seuraamme, mutta jostain syystä hän ei koskaan kerro itsestäön yhtään mitään! En halua tunkeilla ja kauheasti kyselläkään ja kanssakäyminen on vähän raskasta.. En ymmärrä oikein häntä. Niin kuin joku tuolla sanoi niim ystävystymiseen vaaditaan, että se toinenkin vähän avaa elämäänsä. Nyt mulla on sellanen olo että jaarittelen omasta elämästäni ja toista ei kiinnosta kuunnella, mutta kun paljon muutakaan puhuttavaa ei oikein ole kun hän ei puhu edes kiinnostuksen kohteistaan kauheasti mitään ja yleisiä mailman tapahtumia kommentoi ehkä parilla sanalla jos niistä yrittää puhua.

Yksi tunnettu oppi elämästä. Jos ihmisellä ei ole yhtään pitkäaikaista ystävää tai kaveria tai sukulaisiin välit kunnossa niin jotakin vikaa hänessä on. Yhteydenpidon ei tarvihte olla tiivistä ja ei lähesiriippuvuus hyvää kerro, mutta jos ihmissuhteita ei ole niin joku vika on ihmisessä. Aluksi tuntuu että miten voi noin hurmaava ihminen olla ilman kavereita, uskot nyyhkytarinat miten on joka paikassa kiusattu ja syrjitty. Kun tustut paremmin huomaat joitakin seuraavia piirteitä: kateus, paskan jauhanta, piiloagressiivisuus, määräilevyys, epäluotettavuus, oikuttelevevuus, omistushalu, mustasukkaisuus, persoonahäiriöisyys... you name it. Aina löytyy joitakin syitä taustalla miksi ihmiset kaikkoaa. Näillä ihmisillä on usein kirjava työhistoria silpputöistä, aina tietysti on vika firmassa kun soppareita ei jatketa.  Asuinpaikat vaihtuu tiuhaan kun aina sattuu huonot naapurit. Normaali aikuinen ihminen on ehtinyt elämässään saada ainakin joitakin ihmisiä ja osaa pitää suhteita heihin yllä.