Ikivanha loukkaus nousi mieleen, ja nyt on hirveän paha mieli...

Tässä lomalla tuli mieleen tosi vanha tapaus nuoruudesta, kun yksi ystäväksi luulemani ihminen hylkäsi minut täysin yllättäen, ilman mitään riitaa tai syytä. Käänsi vain selkänsä eikä vastannut puheluihin tai mitään. Mietin sitä asiaa vuosikaudet, ja muiden sivulauseista ja muistoistani olen koonnut jonkinlaisen selityksen asialle. En ilmeisesti ollut tarpeeksi hyvä ihminen kuuluakseni hänen lähipiiriinsä. Olin ihan tavallinen tyttö, aika ujo enkä koskaan ole tehnyt kenellekään pahaa. Siihen aikaan kyllä puhuin pahaa ihmisistä, mutta niin puhui hänkin.

Hän ei myöskään ollut itse mitenkään erityisen jumalallisista aineksista koottu, samanlainen tavallinen tyttö kuin minäkin, paitsi aika itsekäs ja julma. Hän pyysi minut kerran auttamaan muutossa, ja kun auto oli tyhjä, kaikki muut menivät sisälle ja heillä oli siellä kivat illanistujaiset. Kun auto oli lukossa ja olin menossa kohti ovea, että menisin mukaan, niin hän sanoikin että kiitos avusta, nähdään taas. Hän vain käveli sisään ja jätti minut yksin siihen ulos. Kaikki muut olivat tervetulleita.

Tein varmasti itsekin ajattelemattomia asioita ja saatoin joskus loukata, mutta en ikinä tekisi kenellekään noin julmasti. Jotenkin tuli hirveän elävästi mieleen se kun seison kivitalon sisäpihalla nieleskelemässä itkua, kun muut ovat pitämässä hauskaa yhdessä ja minä kelpasin vain kantamaan laatikoita. Silloin näin tätä tyttöä _joka_päivä_ ja luulin että oltiin parhaat ystävät.

Nyt on kauhean paha mieli tästä tosi vanhasta jutusta, jota en voi millään enää selvittää. Ja miten sen selvittäisikään? Sehän oli silkkaa ilkeyttä. Ja tämä ihminen jätti minut, koska en ollut tarpeeksi hyvä ihminen edes hänen tuttavakseen.

En haluaisi märehtiä ikivanhoja asioita, tätäkään ihmistä en tule varmaan enää koskaan näkemään. Joku ikäkriisi varmaan, kun pulpahtelee vanhat asiat mieleen. Kiitos että sain purkaa mieltäni. Perheelle ei viitsi edes kertoa näin tyhmiä mielipahoja.