Lue keskustelun säännöt.
Olen 38-vuotias ja ensimmäistä kertaa koen (uudessa) parisuhteessa mustasukkaisuutta! :O
29.06.2017 |
Olen luullut että koko tunne on minulle mahdoton. Esimerkiksi kumppanin aiemmat naissuhteet eivät ole koskaan tuntuneet minulle hankalilta. Kuitenkin nyt kun ajattelen, että uusi mieheni on joskus ollut jonkun toisen kanssa, silmissä suorastaan mustenee raivosta. En haluaisi tietää aiemmista naisista yhtään mitään, mutta vahinko on jo tapahtunut, ja onhan niistä fiksuakin jonkin verran puhua toisen kanssa (kuten olen aina aiemmin tehnytkin, ilman ongelmia)..
Olimme juuri mökillä miehen tuttujen luona, jossa hänen eksänsä tuli ihan ohimennen puheeksi. Mies on kertonut minulle lyhyesti tuosta suhteesta ja erityisesti sen ongelmista. Suhde oli kuulemma alusta alkaen tuhoon tuomittu eikä hän ollut siinä kovin tosissaan koskaan. Heidän erostaankin on jo useita vuosia aikaa. Ja silti minusta tuntuu pahalta ajatella että mies on joskus ollut toisen kanssa.
Mies on ollut 15 vuotta sitten myös naimisissa, ja sekin on ajatuksena tosi ikävä.
Mikähän mulle on nyt yhtäkkiä oikein tullut?
Kommentit (9)
Rakastuit ensimmäistä kertaa niin että se on ollut lähtöisin intohimosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastuit ensimmäistä kertaa niin että se on ollut lähtöisin intohimosta?
Olen omasta mielestäni ollut rakastunut ennenkin, mutta tämä kieltämättä tuntuu erilaiselta.
Mies on nyt ulkomailla ja joudun tsemppaamaan, että onnistun luottamaan siihen ettei hän vikittele siellä muita naisia. Hän ei ole yhtään sen tyyppinen mies, joka noin toimisi, vaan päin vastoin haluaa seksiä naisen kanssa vasta sitten, kun on rakastunut, eikä hän rakastu usein tai helposti. Mutta mieleni ei kuuntele järkipuhetta vaan kehittelee kaikenlaisia kauhuskenaarioita.. Ilmeisesti ajattelen, että miehen täytyy olla jokaisen naisen mielestä yhtä kuuma kuin minun mielestäni, ja tiedän kyllä mitä itse tekisin jos hänet näkisin jossain julkisella paikalla. Kuvittelen että naiset käyvät hänen kimppuunsa jatkuvasti, minne hän meneekin!
Tuntuu hassulta olla näin sekaisin päästään. :D Milloin mahtaa mennä ohitse?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastuit ensimmäistä kertaa niin että se on ollut lähtöisin intohimosta?
Olen omasta mielestäni ollut rakastunut ennenkin, mutta tämä kieltämättä tuntuu erilaiselta.
Mies on nyt ulkomailla ja joudun tsemppaamaan, että onnistun luottamaan siihen ettei hän vikittele siellä muita naisia. Hän ei ole yhtään sen tyyppinen mies, joka noin toimisi, vaan päin vastoin haluaa seksiä naisen kanssa vasta sitten, kun on rakastunut, eikä hän rakastu usein tai helposti. Mutta mieleni ei kuuntele järkipuhetta vaan kehittelee kaikenlaisia kauhuskenaarioita.. Ilmeisesti ajattelen, että miehen täytyy olla jokaisen naisen mielestä yhtä kuuma kuin minun mielestäni, ja tiedän kyllä mitä itse tekisin jos hänet näkisin jossain julkisella paikalla. Kuvittelen että naiset käyvät hänen kimppuunsa jatkuvasti, minne hän meneekin!
Tuntuu hassulta olla näin sekaisin päästään. :D Milloin mahtaa mennä ohitse?
ap
Kyllähän se tuntuisi paljon pahemmalta, jos mies oikeasti ihastuisi toiseen kuin merkityksetön kännipano. Ilmeisesti miehesi näkee toiset ihmiset henkilöinä, omina persoonina ja ihastuu ihmiseen, ei ulkokuoreen. Olet ehkä epävarma juuri tästä syystä. Mietit alitajuntaisesti, että voisiko miehesi tavata jonkun, joka on kauniimpi sisäisesti kuin sinä.
AP, koitapa järjestä itsellesi nyt muuta ajateltavaa: kavereita, harrastuksia tai vaikka kotitöitä ettet yllytä itseäsi ahdistukseen näillä täysin turhilla ajatuksilla. Sanot itsekin ettei niissä ole oikeasti mitään järkeä, joten ne kannattaa nyt panna syrjään.
Minä aikoinaan olin todella helposti mustasukkainen. Muistan vielä sen hetken kun parikymppisenä en yhtäkkiä enää ollutkaan mustasukkainen. Se tuntui väliinpitämättömyydeltä. Kun olin aina ollut niin tarkka siitä, että kukaan muu ei saa enää koskea puolisooni, ja saatoin kihistä raivosta kun hän mielestäni tahallaan flirttaili minun nähden muiden kanssa, tuntui oudon tyhjältä kun en enää välittänytkään. Ehkä kasvoin aikuiseksi, ehkä tajusin, että ketään ei voi kahlita, ja että hän jatkaa kanssani vain jos itse haluaa. Ero tuli vasta vuosia sen jälkeen, joka laukaisi nuo omistamisen halun tunteet uudelleen ja meni pari vuotta ennen kuin lakkasin päivittäin ajattelemasta häntä. Nykyään on täysin merkityksetön ihminen minulle, mutta tuon suhteen jälkeen päätin, etten henkisesti sitoudu keneenkään enää niin, että joudun kokemaan mustasukkaisuutta. Kamala olotila, joka lamaannuttaa kaiken rationaalisen ajattelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastuit ensimmäistä kertaa niin että se on ollut lähtöisin intohimosta?
Olen omasta mielestäni ollut rakastunut ennenkin, mutta tämä kieltämättä tuntuu erilaiselta.
Mies on nyt ulkomailla ja joudun tsemppaamaan, että onnistun luottamaan siihen ettei hän vikittele siellä muita naisia. Hän ei ole yhtään sen tyyppinen mies, joka noin toimisi, vaan päin vastoin haluaa seksiä naisen kanssa vasta sitten, kun on rakastunut, eikä hän rakastu usein tai helposti. Mutta mieleni ei kuuntele järkipuhetta vaan kehittelee kaikenlaisia kauhuskenaarioita.. Ilmeisesti ajattelen, että miehen täytyy olla jokaisen naisen mielestä yhtä kuuma kuin minun mielestäni, ja tiedän kyllä mitä itse tekisin jos hänet näkisin jossain julkisella paikalla. Kuvittelen että naiset käyvät hänen kimppuunsa jatkuvasti, minne hän meneekin!
Tuntuu hassulta olla näin sekaisin päästään. :D Milloin mahtaa mennä ohitse?
ap
Kyllähän se tuntuisi paljon pahemmalta, jos mies oikeasti ihastuisi toiseen kuin merkityksetön kännipano. Ilmeisesti miehesi näkee toiset ihmiset henkilöinä, omina persoonina ja ihastuu ihmiseen, ei ulkokuoreen. Olet ehkä epävarma juuri tästä syystä. Mietit alitajuntaisesti, että voisiko miehesi tavata jonkun, joka on kauniimpi sisäisesti kuin sinä.
Hyvää pohdintaa, kiitos!
...Jos kuvittelen että mies hairahtuisi merkityksettömään kännipanoon jonkun naisen kanssa, niin kyllä se tuntuisi aivan äärimmäisen pahalta! Toisaalta jos hän tapaisi jonkun jota rakastaisi ihmisenä enemmän kuin minua, se sattuisi totta kai, mutta tilanne olisi ehkä kuitenkin helpompaa hyväksyä, koska silloin ajattelisin että hän kuuluu yhteen tuon toisen kanssa eikä minun kanssani. Haluan hänen olevan niin onnellinen kuin mahdollista enkä yrittäisi mennä tuollaisessa tilanteessa esteeksi hänen ja tuon toisen naisen välille.
Toisaalta olen kyllä täysin varma ettei hän tapaa ketään minua sopivampaa; sen verran olemme ehtineet jo tutustua toisiimme ja jakaa intiimejä asioitamme. Hän näkee minussa juuri ne poikkeuksellisimmat piirteeni, joiden vuoksi olen aika erilainen kuin useimmat muut, ja myös rakastaa minussa juuri niitä. En siis mielestäni kuitenkaan pelkää sitä että hän rakastuisi toiseen. Hän ei ole ollut tällä tavalla rakastunut edes ex-vaimoonsa, enkä itsekään ole ihan vastaavaa kokenut vaikka olen ollut onnellisessa suhteessa aiemminkin. Kun kummallekin on vasta nyt neljänkymmenen ikävuoden tienoilla ensimmäistä kertaa tullut näin tärkeä ihminen vastaan, ei ole kovinkaan todennäköistä että heti perään tulisi joku vielä tärkeämpi.
Voi olla, että tilanne tuntuu minusta vain jotenkin liian hyvältä ollakseen totta. Ehkä alitajuntani siksi kehittelee kaikenlaisia skenaarioita liittyen siihen, millä erilaisilla tavoilla tämä onni voisi turmeltua (pelkään myös mm. sellaista, että mies ajaa kolarin tai joutuu henkirikoksen uhriksi..). Ehkä pyrin vain alitajuisesti varautumaan siihen että kaikki romahtaa, jotta sitten joten kuten kestäisin sen jos niin oikeastikin käy. Toivottavasti niin ei käy, ja ajan kanssa opin luottamaan siihen että minulla on ihan oikeasti näin ihana mies.
ap
Vierailija kirjoitti:
Minä aikoinaan olin todella helposti mustasukkainen. Muistan vielä sen hetken kun parikymppisenä en yhtäkkiä enää ollutkaan mustasukkainen. Se tuntui väliinpitämättömyydeltä. Kun olin aina ollut niin tarkka siitä, että kukaan muu ei saa enää koskea puolisooni, ja saatoin kihistä raivosta kun hän mielestäni tahallaan flirttaili minun nähden muiden kanssa, tuntui oudon tyhjältä kun en enää välittänytkään. Ehkä kasvoin aikuiseksi, ehkä tajusin, että ketään ei voi kahlita, ja että hän jatkaa kanssani vain jos itse haluaa. Ero tuli vasta vuosia sen jälkeen, joka laukaisi nuo omistamisen halun tunteet uudelleen ja meni pari vuotta ennen kuin lakkasin päivittäin ajattelemasta häntä. Nykyään on täysin merkityksetön ihminen minulle, mutta tuon suhteen jälkeen päätin, etten henkisesti sitoudu keneenkään enää niin, että joudun kokemaan mustasukkaisuutta. Kamala olotila, joka lamaannuttaa kaiken rationaalisen ajattelun.
Kiitos sinullekin kommentistasi.
Itse olin aiemmassa pitkässä suhteessani tosi luottavainen ja rauhassa miehen menemisten ja tulemisten suhteen. Ihastuimme molemmat suhteen aikana suhteen ulkopuoliseen henkilöön, ja kummassakin tapauksessa kerroimme siitä ensimmäiseksi toisillemme. Suhde kesti nuo tilanteet, koska osasimme kumpikin luottaa siihen, että rakkautemme menee myös ihastuksien edelle. Tosiaan, ketään ei voi omistaa. Voi vain luottaa siihen että toinen haluaa rakastaa ja kunnioittaa, ja tehdä parhaansa sen eteen että itse rakastaa ja kunnioittaa sitä toista.
Nämä mustasukkaisuuskohtaukseni tuntuvat hassusti melkein kuin jonkun toisen ihmisen tunteilta, koska ne ovat itselleni niin vieraita enkä ole koskaan aiemmin tällaista tuntenut. Tarkkailen niitä ikään kuin ulkopuolisena ihmisenä, joka tietää niiden olevan täysin irrationaalisia, mutta kuitenkin samaan aikaan tunnen niin. Tunnen itseni tosi heikoksi ja haavoittuvaiseksi, ja se tuntuu pelottavaltakin, koska onnellisuuteni tuntuu niin selvästi olevan toisen - itseni ulkopuolisen - henkilön käsissä. Tietoisella tasolla luotan häneen kyllä täysin, mutta jossakin syvällä sisällä olen lähes paniikissa.
Kaikkea sitä tässä elämässä tuleekin vastaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP, koitapa järjestä itsellesi nyt muuta ajateltavaa: kavereita, harrastuksia tai vaikka kotitöitä ettet yllytä itseäsi ahdistukseen näillä täysin turhilla ajatuksilla. Sanot itsekin ettei niissä ole oikeasti mitään järkeä, joten ne kannattaa nyt panna syrjään.
Hyvä neuvo. Näin pyrin tekemäänkin, mutta en kuitenkaan halua mennä tunteiden kieltämisen puolelle. Kun nämä ajatukset tulevat mieleen uudelleen ja uudelleen, lienee tärkeää myöntää itselleen että tällaisia ajatuksia on, vaikka ne myös hävettävät minua (minulla on itsestäni kuva ihmisenä, joka ei tunne mustasukkaisuutta...).
Yritän kuitenkin olla rypemättä näissä ajatuksissa aktiivisesti. Se varmaan vain vahvistaisi niitä entisestään.
Mukavaa kesää sinulle!
No, minä sain ensimmäiset mustasukkaisuuden kokemukset päälle nelikymppisenä ja ihan siitä samasta miehestä, jonka kanssa olen ollut jo nuoresta asti naimisissa. Se alkoi yhden sortin kriisissä, ei kuitenkaan ollut kyse uskottomuudesta, mutta kriisi sorti itsetuntoani monelta kulmalta enkä ole oikein vieläkään jaloillani, vaikka vuosia on jo kulunut. Mustasukkaisuuteni on rauhoittunut, mutta välillä vieläkin lipsataa sille puolelle ja joudun tekemään kaikkeni tukahduttaakseni sen. Siis: mustasukkaisuus minun kohdallani joutuu heikenneestä itsetunnosta ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta ja kelpaamattomuuden uskomuksesta. Olisiko sinulla mitään samaa?