Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muuttaminen ja eläminen omillaan vs kotona asuminen
28.06.2017 |
Varoitan heti, että kyseessä on romaani.
Eli tilanne on, että olen juuri täyttänyt 18 vuotta, mutta niin kauan kuin asun kotona olen arvoltani edelleen alaikäinen (minulla on esim. kotiintuloajat :) lomalla klo 23)
Kotona noin yleisesti on todellinen tarve varsinkin äidillä kontrolloida tekemisiäni. Kysyy jatkuvasti mitä teen, miksi, koska ja kenen kanssa. Okei ei siinä jos kyse olisi vain uteliaisuudesta, mutta kyse on lähinnä siitä, että jos suunnitelma ei miellytä häntä syystä tai toisesta, hän oikeasti estää suunnitelmani. En esimerkiksi saa lähteä syömään kavereiden kanssa, jos hän sanoo ei. Syynä voi olla vaikka mitä erikoisempia asioita, jotka eivät todellisuudessa lähtöäni estäisi. Painavin syy on se, että pitää olla välillä kotona perheen kanssa. Hauskinta siinä on se, että emme koskaan ole perheen kanssa kun pitäisi. Kaikki tekevät samoja juttuja kuin muutenkin arjessa tehdään meillä. Katsotaan teeveetä, ollaan konella/puhelimellä, joku siivoo tai maksaa laskuja, tekee ruokaa, makaa sängyllä jne. Kaikki tekevät omia juttujaan. Äiti lähinnä raivoo tai vähintäänkin valittaa kurjaa elämäänsä, mutta ei tee sen eteen mitään.
Äiti ei koskaan kuuntele ja suuttuu jos joku sanoo vastaan tai on eri mieltä. Luonnollisesti hän ei myönnä tietenkään tekevänsä tätä. Hän saattaa raivota heti ensimmäisenä kun tulee töistä kotiin, mutta jos jollain toisella menee hermot ja kiukkuaa (yleensä seurausta siitä kun äiti on aina niin ihanan iloinen eli veemäisellä päällä) hän ärtyy ja kysyy mikä vaivaa ja toteaa että hän ei ole koko päivänä raivonnut. En tiedä jospa uskookin itse omia valheitaan.
En kestä asua täällä, ilmapiiri on kamala eikä tosiaan kyseessä ole normaali perhe. Vanhemmat ovat yhdessä lähinnä talon takia ja koska ovat 60-70-luvun lapsia, ovat konservatiivisia sen suhteen että perhe pitää olla koossa. Osittain varmaan eivät osaa erota senkään takia että ovat olleet yhdessä puolet elämästään. Sitten ei kuitenkaan herra ja rouva perfectoina osata ajatella kaikkien kannalta asioita. Äitikin, ns. ammattikasvattajana, lastenhoitajana 20 vuotta elämästään toimineena ei ole ajatellut sitä, että vanhempien rakkaudettomuus toisiaan kohtaan ja molempien tyytymättömyys heijastuu myös lapsiin. Olen nähnyt kuinka tyytymättömiä molemmat ovat. Molemmat puhuvat minulle (ilmeisesti esikoinen kun olen) pahaa toisistaan. Toinen pitää tosissaan toista vajaaälyisenä ja tyhmänä eikä arvosta häntä mitenkään, toinen haukkuu toisen välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä ja laiskuutta minulle. Monen vuoden sivustakatsojana voin osan molempien syytöksistä allekirjoittaa.
Tälläisessä huushollissa eläminen ei ole mistään paratiisista. Melkein koko elämäni tälläisessä asuneena saa ihmisen kypsymään. Olen kypsä tähän tilanteeseen ja haluan muuttaa pois. Oletan että osa täällä ainakin ymmärtää hyvin miksi. En viihdy kotona. Kotona voi olla kaikennäköisiä ongelmia, toisilla on väkivaltaa, toisilla ryypätään tai sitten löytyy huumeongelmia. Meillä on ongelmia ihmissuhteissa jotka ovat paisuneet liikaa.
Ongemiahan nyt muuttoon itsessään liittyy monia. Paikkakunta ei ole suuri ja käyn täällä lukiota, viimeinen vuosi edessä. En siis voi työskennellä kokopäiväisesti eli rahaa ei asumiseen asti tarpeeksi tipu omalla työllä. Tukia voin hakea, mutta niitäkin rajoittaaa se, että vanhemmat ovat elatusvelvollisia 20 vuotiaaksi asti ja he asuvat samalla paikkakunnalla. Joutuisin elämään hyvin kitsaasti eikä elämäni loppuviimeksi varmaankaan paranisi. Olisin edelleen oman kotini vanki. Viimeiset rahat mitkä tällä hetkellä kuitenkin jäävät käteen, menevät asumiseen jos asun yksin.
En tiedä mitä tehdä, tuntuu vain että pääni räjähtää.
Kommentit (17)
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Oletko lapsista vanhin, nuorin vai jostain siitä väliltä? Kun esikoiseni täytti 18, mun oli hirveän vaikea mennä nukkumaan, jos hän ei ollut vielä tullut kotiin. En saanut unta tai sitten heräilin puolen tunnin välein tarkistamaan, oliko hän jo tullut. Kaikkeen kolinaan olin hyvin herkkäuninen. Omista nuoruuskokemuksistani olin kuitenkin oppinut, että ongelma on minun päässäni eikä esikoisessani. Tuolloin minä olin se, joka alkuun laittoi korvatulpat. Vähitellen kuitenkin opin olemaan heräilemättä ja valvomatta. Luottamaan siihen, että kyllä se nuori sieltä kotiin tulee. Koska myös hänen kanssaan oli sovittu tuosta ilmoittamisesta. Sanoisin, että tuo oli yksi vanhemmuuden vaikeimmista ajoista. Luottaa ja olla huolehtimatta. Opetella nukkumaan, vaikka muut eivät olleet vielä nukkumassa tai edes kotona. Silloin myös ymmärsin omaa äitiäni paremmin. Hän pyrki selviytymään oman päänsä sisällä vellovasta huolesta rajoittamalla minun elämääni, minä taas täysi-ikäisen lapseni kohdalla pyrin selvittämään oman pääni siellä vellovasta huolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Oletko lapsista vanhin, nuorin vai jostain siitä väliltä? Kun esikoiseni täytti 18, mun oli hirveän vaikea mennä nukkumaan, jos hän ei ollut vielä tullut kotiin. En saanut unta tai sitten heräilin puolen tunnin välein tarkistamaan, oliko hän jo tullut. Kaikkeen kolinaan olin hyvin herkkäuninen. Omista nuoruuskokemuksistani olin kuitenkin oppinut, että ongelma on minun päässäni eikä esikoisessani. Tuolloin minä olin se, joka alkuun laittoi korvatulpat. Vähitellen kuitenkin opin olemaan heräilemättä ja valvomatta. Luottamaan siihen, että kyllä se nuori sieltä kotiin tulee. Koska myös hänen kanssaan oli sovittu tuosta ilmoittamisesta. Sanoisin, että tuo oli yksi vanhemmuuden vaikeimmista ajoista. Luottaa ja olla huolehtimatta. Opetella nukkumaan, vaikka muut eivät olleet vielä nukkumassa tai edes kotona. Silloin myös ymmärsin omaa äitiäni paremmin. Hän pyrki selviytymään oman päänsä sisällä vellovasta huolesta rajoittamalla minun elämääni, minä taas täysi-ikäisen lapseni kohdalla pyrin selvittämään oman pääni siellä vellovasta huolesta.
Kyllä, olen esikoinen, mainitsin sen aloituksessani. Meillä siis ongelmana on myös se että kun kerran herätään, ei saada unta enää. Eli ongelma on toisella vanhemmalla heräämisestä johtuva unettomuus, ei niinkään se että olen pihalla. Toisella vanhemmalla taas luultavasti enemmän tuo huoli.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Oletko lapsista vanhin, nuorin vai jostain siitä väliltä? Kun esikoiseni täytti 18, mun oli hirveän vaikea mennä nukkumaan, jos hän ei ollut vielä tullut kotiin. En saanut unta tai sitten heräilin puolen tunnin välein tarkistamaan, oliko hän jo tullut. Kaikkeen kolinaan olin hyvin herkkäuninen. Omista nuoruuskokemuksistani olin kuitenkin oppinut, että ongelma on minun päässäni eikä esikoisessani. Tuolloin minä olin se, joka alkuun laittoi korvatulpat. Vähitellen kuitenkin opin olemaan heräilemättä ja valvomatta. Luottamaan siihen, että kyllä se nuori sieltä kotiin tulee. Koska myös hänen kanssaan oli sovittu tuosta ilmoittamisesta. Sanoisin, että tuo oli yksi vanhemmuuden vaikeimmista ajoista. Luottaa ja olla huolehtimatta. Opetella nukkumaan, vaikka muut eivät olleet vielä nukkumassa tai edes kotona. Silloin myös ymmärsin omaa äitiäni paremmin. Hän pyrki selviytymään oman päänsä sisällä vellovasta huolesta rajoittamalla minun elämääni, minä taas täysi-ikäisen lapseni kohdalla pyrin selvittämään oman pääni siellä vellovasta huolesta.
Kyllä, olen esikoinen, mainitsin sen aloituksessani. Meillä siis ongelmana on myös se että kun kerran herätään, ei saada unta enää. Eli ongelma on toisella vanhemmalla heräämisestä johtuva unettomuus, ei niinkään se että olen pihalla. Toisella vanhemmalla taas luultavasti enemmän tuo huoli.
ap
Ups, en huomannut. Mutta joo...totutuista tavoista luopuminen ja vanhemmuudestaan irti päästäminen ei ole ihan helppoa. Esikoisen kohdalla joutuu tekemään sen ensimmäisen kerran ja siksi se on erityisen vaikeaa. Kuopuksen kohdalla on kyse enää vain sopimusasiasta. Ymmärrän siis sekä vanhempiasi että sinua. Oletko puhunut vanhempiesi kanssa siitä vaihtoehdosta, että alkaisit jo etsiä omaa asuntoa? Mitä mieltä he ovat asiasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko paikkakunnallasi halvempia opiskelijoille tarkoitettuja soluasuntoja tai vastaavia? Tiedän, että niissä on myös aika haastavaa asua rauhattomuuden takia, mutta sellainen voisi olla ratkaisuna ongelmaasi. Vuokran hinnat kuukaudessa luullakseni ovat olleet ainakin Oulun alueella jotain 200€ luokkaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko paikkakunnallasi halvempia opiskelijoille tarkoitettuja soluasuntoja tai vastaavia? Tiedän, että niissä on myös aika haastavaa asua rauhattomuuden takia, mutta sellainen voisi olla ratkaisuna ongelmaasi. Vuokran hinnat kuukaudessa luullakseni ovat olleet ainakin Oulun alueella jotain 200€ luokkaa.
Täältä ei sellasia löydy, normaalit vuokrahuoneistot ovat kalliita. Hyväkuntoisia järkevältä alueelta ei saa yksiötä alta 400 €
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Oletko lapsista vanhin, nuorin vai jostain siitä väliltä? Kun esikoiseni täytti 18, mun oli hirveän vaikea mennä nukkumaan, jos hän ei ollut vielä tullut kotiin. En saanut unta tai sitten heräilin puolen tunnin välein tarkistamaan, oliko hän jo tullut. Kaikkeen kolinaan olin hyvin herkkäuninen. Omista nuoruuskokemuksistani olin kuitenkin oppinut, että ongelma on minun päässäni eikä esikoisessani. Tuolloin minä olin se, joka alkuun laittoi korvatulpat. Vähitellen kuitenkin opin olemaan heräilemättä ja valvomatta. Luottamaan siihen, että kyllä se nuori sieltä kotiin tulee. Koska myös hänen kanssaan oli sovittu tuosta ilmoittamisesta. Sanoisin, että tuo oli yksi vanhemmuuden vaikeimmista ajoista. Luottaa ja olla huolehtimatta. Opetella nukkumaan, vaikka muut eivät olleet vielä nukkumassa tai edes kotona. Silloin myös ymmärsin omaa äitiäni paremmin. Hän pyrki selviytymään oman päänsä sisällä vellovasta huolesta rajoittamalla minun elämääni, minä taas täysi-ikäisen lapseni kohdalla pyrin selvittämään oman pääni siellä vellovasta huolesta.
Kyllä, olen esikoinen, mainitsin sen aloituksessani. Meillä siis ongelmana on myös se että kun kerran herätään, ei saada unta enää. Eli ongelma on toisella vanhemmalla heräämisestä johtuva unettomuus, ei niinkään se että olen pihalla. Toisella vanhemmalla taas luultavasti enemmän tuo huoli.
ap
Ups, en huomannut. Mutta joo...totutuista tavoista luopuminen ja vanhemmuudestaan irti päästäminen ei ole ihan helppoa. Esikoisen kohdalla joutuu tekemään sen ensimmäisen kerran ja siksi se on erityisen vaikeaa. Kuopuksen kohdalla on kyse enää vain sopimusasiasta. Ymmärrän siis sekä vanhempiasi että sinua. Oletko puhunut vanhempiesi kanssa siitä vaihtoehdosta, että alkaisit jo etsiä omaa asuntoa? Mitä mieltä he ovat asiasta?
Ovat sitä mieltä ettei pidä muuttaa (onhan se tavallaan tässä vaiheessa aika hullua). Oikeastaan he saattaisivat loukkaantua jos syyni muuttoon kertoisin. Uskovat myös puhtaasti etten pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Oletko lapsista vanhin, nuorin vai jostain siitä väliltä? Kun esikoiseni täytti 18, mun oli hirveän vaikea mennä nukkumaan, jos hän ei ollut vielä tullut kotiin. En saanut unta tai sitten heräilin puolen tunnin välein tarkistamaan, oliko hän jo tullut. Kaikkeen kolinaan olin hyvin herkkäuninen. Omista nuoruuskokemuksistani olin kuitenkin oppinut, että ongelma on minun päässäni eikä esikoisessani. Tuolloin minä olin se, joka alkuun laittoi korvatulpat. Vähitellen kuitenkin opin olemaan heräilemättä ja valvomatta. Luottamaan siihen, että kyllä se nuori sieltä kotiin tulee. Koska myös hänen kanssaan oli sovittu tuosta ilmoittamisesta. Sanoisin, että tuo oli yksi vanhemmuuden vaikeimmista ajoista. Luottaa ja olla huolehtimatta. Opetella nukkumaan, vaikka muut eivät olleet vielä nukkumassa tai edes kotona. Silloin myös ymmärsin omaa äitiäni paremmin. Hän pyrki selviytymään oman päänsä sisällä vellovasta huolesta rajoittamalla minun elämääni, minä taas täysi-ikäisen lapseni kohdalla pyrin selvittämään oman pääni siellä vellovasta huolesta.
Kyllä, olen esikoinen, mainitsin sen aloituksessani. Meillä siis ongelmana on myös se että kun kerran herätään, ei saada unta enää. Eli ongelma on toisella vanhemmalla heräämisestä johtuva unettomuus, ei niinkään se että olen pihalla. Toisella vanhemmalla taas luultavasti enemmän tuo huoli.
ap
Ups, en huomannut. Mutta joo...totutuista tavoista luopuminen ja vanhemmuudestaan irti päästäminen ei ole ihan helppoa. Esikoisen kohdalla joutuu tekemään sen ensimmäisen kerran ja siksi se on erityisen vaikeaa. Kuopuksen kohdalla on kyse enää vain sopimusasiasta. Ymmärrän siis sekä vanhempiasi että sinua. Oletko puhunut vanhempiesi kanssa siitä vaihtoehdosta, että alkaisit jo etsiä omaa asuntoa? Mitä mieltä he ovat asiasta?
Kello on kohta 23 eikä sen jälkeen pääse enää rekisteröitymättä kirjoittamaan, joten jatkan tähän vielä.... Vanhempien voi olla vaikea ehdottaa täysi-ikäiselle nuorelle, että tämä voisi alkaa jo muuttaa omilleen. Ei haluta, että lapsi tuntisi itsensä hylätyksi tai ei-toivotuksi. Vanhemmat saattavat kuitenkin ymmärtää, että lapsuudenkodissa nuorella ei ole mahdollisuutta elää nuoren aikuisen elämää. Mitä nuorempia ovat pienemmät sisarukset, sitä haastavampaa olisi sovittaa kolmas aikuisen tavoine elävä perheen elämään. Jos itse otat muuton puheeksi, vanhempasi saattavat olla helpottuneita. Eivät siksi, että pääsisivät sinusta eroon, vaan siksi, että sinä voisit elää haluamallasi tavalla ilman, että vanhemmistasi ja pienemmistä sisaruksistasi on sinun haluamallesi elämälle haittaa. Jos he suhtautuvat myönteisesti muuttohaluihisi, he saattavat auttaa asunnon etsimisessä, takuuvuokran maksamisessa jne. Heille itselleen voi kuitenkin olla mahdotonta ehdottaa muuttoasi, koska he pelkäisivät loukkaavansa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuta toiselle paikkakunalle opiskelemaan, sillä ongelma ratkeaa. Ja korkea asteen opiskelijan vanhemmat ei ole elatusvelvollisia ja tuet juoksee. Nykyään opiskelijat saa hyvät asumistuet kun asuu yksin omassa vuokra-asunnossa, paljon enemmän kuin ennen joten ei niin haittaa vaikka on kalliimpikin asunto, kunhan tietysti ei mene paikkakuntakohtaisen rajan yli (selviää kelan laskurilla).
Vierailija kirjoitti:
Muuta toiselle paikkakunalle opiskelemaan, sillä ongelma ratkeaa. Ja korkea asteen opiskelijan vanhemmat ei ole elatusvelvollisia ja tuet juoksee. Nykyään opiskelijat saa hyvät asumistuet kun asuu yksin omassa vuokra-asunnossa, paljon enemmän kuin ennen joten ei niin haittaa vaikka on kalliimpikin asunto, kunhan tietysti ei mene paikkakuntakohtaisen rajan yli (selviää kelan laskurilla).
No lukiota ei noin vain abivuodeksi vaihdeta eikä se ole järkevääkään. Korkeakouluun on vielä matkaa. Nuo korkeakoulun edut eivät auta tässä tilanteessa
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.
Kuulostaa juurikin siltä, millaista pitäisikin olla. Tottakai sen mukaan mennään kuin sanotaan. Minulle on itsestäänselvyys että kerrotaan missä mennään ettei tarvitse olla huolissaa, puolin ja toisin. Meillä kuitenkin tuo vuorokausirytmi tarkoittaa sitä, että kun meillä mennään nukkumaan, ei saa ovesta kulkea. Ei saa myöskään olla myöhään siksi, että ei voida nukkua jos kaikki eivät ole kotona tai sitten yötä jonkun luona (tottakai vanhempien pitää tuntea kyseinen henkilö kunnolla vanhempia myöten)
ap
Oletko lapsista vanhin, nuorin vai jostain siitä väliltä? Kun esikoiseni täytti 18, mun oli hirveän vaikea mennä nukkumaan, jos hän ei ollut vielä tullut kotiin. En saanut unta tai sitten heräilin puolen tunnin välein tarkistamaan, oliko hän jo tullut. Kaikkeen kolinaan olin hyvin herkkäuninen. Omista nuoruuskokemuksistani olin kuitenkin oppinut, että ongelma on minun päässäni eikä esikoisessani. Tuolloin minä olin se, joka alkuun laittoi korvatulpat. Vähitellen kuitenkin opin olemaan heräilemättä ja valvomatta. Luottamaan siihen, että kyllä se nuori sieltä kotiin tulee. Koska myös hänen kanssaan oli sovittu tuosta ilmoittamisesta. Sanoisin, että tuo oli yksi vanhemmuuden vaikeimmista ajoista. Luottaa ja olla huolehtimatta. Opetella nukkumaan, vaikka muut eivät olleet vielä nukkumassa tai edes kotona. Silloin myös ymmärsin omaa äitiäni paremmin. Hän pyrki selviytymään oman päänsä sisällä vellovasta huolesta rajoittamalla minun elämääni, minä taas täysi-ikäisen lapseni kohdalla pyrin selvittämään oman pääni siellä vellovasta huolesta.
Kyllä, olen esikoinen, mainitsin sen aloituksessani. Meillä siis ongelmana on myös se että kun kerran herätään, ei saada unta enää. Eli ongelma on toisella vanhemmalla heräämisestä johtuva unettomuus, ei niinkään se että olen pihalla. Toisella vanhemmalla taas luultavasti enemmän tuo huoli.
ap
Ups, en huomannut. Mutta joo...totutuista tavoista luopuminen ja vanhemmuudestaan irti päästäminen ei ole ihan helppoa. Esikoisen kohdalla joutuu tekemään sen ensimmäisen kerran ja siksi se on erityisen vaikeaa. Kuopuksen kohdalla on kyse enää vain sopimusasiasta. Ymmärrän siis sekä vanhempiasi että sinua. Oletko puhunut vanhempiesi kanssa siitä vaihtoehdosta, että alkaisit jo etsiä omaa asuntoa? Mitä mieltä he ovat asiasta?
Ovat sitä mieltä ettei pidä muuttaa (onhan se tavallaan tässä vaiheessa aika hullua). Oikeastaan he saattaisivat loukkaantua jos syyni muuttoon kertoisin. Uskovat myös puhtaasti etten pärjää.
Ehditkin jo vastata :) Myös minun vanhempani olivat aikoinaan varmoja, että en pärjäisi. Noh, toisin kävi. Sinuna miettisin, missä vaiheessa voisit harkita muuttoa. Missä vaiheessa opintosi ovat? Jos olet lukiolainen, sinuna sinnittelisin koulun loppuun ja ryhtyisin muuttoon sitten, kun jatko-opiskelupaikka on tiedossa.
Mä luulen, että vanhemmillesi on erittäin vaikeaa hyväksyä sitä, että heidän pitäisi osata irroittaa otteensa sinusta. Että olet täysi-ikäinen etkä enää pikkulapsi. He haluaisivat pitää sinut vielä lapsenaan. Asumisjärjestelyt ovat kuitenkin sellainen asia, että joko sinne pitää kaikkien sopia kaikille sopivalla kompromissilla tai sitten on parempi, että sinä muutat omillesi.
Itse muutin kotoa pois 20-vuotiaana. Olin siihen mennessä ollut jo muutaman vuoden töissä, mutta kuluttanut sujuvasti kaikki tienestini. Oli järkytys huomata, että omillaan asuessa kaikki rahat menivät pakollisiin maksuihin, eikä ns. käyttörahaa jäänytkään. Tähän kannattaa varautua.
Olisi järkevää asua kotona opintojen loppuun asti, se on kuitenkin halvempaa. Ja sitä paremmin sujuu, mitä paremmin sopeutuu kodin sääntöihin.. nyt on kuitenkin enää kyse pienestä ajasta, vuodesta, kahdesta kenties. Sen menee vaikka päällään seisoen.
Jos joku asia oikein kovasti nyppii, sen voi ottaa esille keskustelevassa hengessä. Onhan lapsillakin äänivaltaa kotona, etenkin aikuistuvalla, ja vanhempien kanssa voi sopia joidenkin asioiden suhteen uusia järjestelyjä. Tosin heidän ei ole pakko suostua, kyse on kuitenkin heidän maksamastaan elämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on tilanne lähes sama kuin minulla aikoinaan. Minun tilanne ratkesi sillä, että vanhemmat heittivät minut pihalle. Sain opiskelijasolusta huoneen ja pihistellen pärjäsin. Eikö sinun paikkakunnalla tosiaan ole opiskelija-asuntoja? Voi käydä Kelassa juttelemassa, mitä tukia sinulla on mahdollista saada. Itse sain silloin opintotukea ja otin opintolainaa, se oli pieni hinta mielenterveyden säilyttämisestä.
Ei mihinkään tukeen vaikuta asuuko samalla paikkakunnalla vai ei.
Olet 18. Voit muuttaa. Voit saada elokuussa asumistukea.
Vanhempien tulot vaikuttaa toisen asteen opintotukeen aina.
Vanhmmila ei ole mitään velvollisuutta elättää sinua, jos päätät muuttaa pois
Abivuosi alkamassa? Olisiko mahdoton ajatus asua vanhempien luona vielä kirjoitusten yli ja muuttaa sitten pois? Asuntojakin on talvella paremmin tarjolla, kuin nyt heinä-elokuussa.
Alue: Aihe vapaa
Mulla oli aikoinaan aika samanlainen tilanne, joten muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorin asuu vielä kotona. Kun hän täytti 18, kerroin hänelle, että täysi-ikäisenä hän saa elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa, mutta niin kauan, kun asuu kanssani saman katon alla, hän ei saa menemisillään ja tulemisillaan aiheuttaa minulle huolta. Siis huolta siitä, että hänelle olisi sattunut jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän laittaa tekstarin, jos jääkin jonekin yöksi tai tulee kotiin vasta aamuyöllä. Mutta homma toimii myös toisinpäin eli minäkin ilmoitan hänelle, jos en tulekaan kotiin yöksi tai tulen vasta aamuyöllä. Viestittelemme siis aika paljon, mutta vain siksi, ettei kummankaan tarvitse olla huolissaan.
Toinen sopimusasia on ollut, että tässä huushollissa eletään minun vuorokausirytmini mukaan. Hän voi yksin tai kavereineen valvoa vaikka koko yön, mutta he eivät esim keittiössä kolistele niin, että minä herään. Myös päivisin eletään minun mukaani eli minä imuroin, tiskaan ja teen muita kotihommia ja jos hän haluaa silloin nukkua, laittaa korvatulpat korviinsa. Systeemi on toiminut erittäin hyvin ja myös hänen kaverinsa ovat omaksuneet sen, että öisin ei häiritä sen paremmin naapureita kuin minuakaan. Ja korvatulpat on korvissa silloin, jos haluaa nukkua päivällä.