Kun rakastuit puolisoosi....

No meillä oli heti ensitapaamisesta sellainen jännite ja yhteys samalla, kun tavattiin sattumalta. Pystyttiin puhumaan mistä vain, samat arvot ja toiveet elämän suhteen. Mies oli lapsirakas, eläinrakas, sivistynyt, kirjaviisas, miehekäs, lämmin ja rakastava, perhekeskeinen jne. Oli heti kiinnostunut minusta.

Kompromisseja piti tehdä tosi vähän, ehkä se että muutin miehen asuntoon vaikka tykkäsin enemmän omastani, joka tosin oli pienempi mutta sijainniltaan ihanteellinen. Inhosin asua kehyskunnassa, kun olin tottunut asumaan merenrannalla Helsingissä.

Myös miehellä oli huono "poikamies" vaatetus. Ostinkin sitten koko vaatekaapin hälle uusiksi, ja tein suursiivouksen kämpässä ja sisustin sen suht uusiksi kun kämppä oli sellainen järkky poikamiesboxi, jossa oli äidin antamat kukkapuhviverhot ala 90- luvun alku.:D ja tiedoksi, että mulla oli mies vain tyytyväinen näihin muutoksiin, kehui etenkin viihtyisyyden ja siisteyden totaalista parantumista asunnossaan, oli otettu myös vaatteista mitä ostelin kun otin selvää mistä tyylistä / väreistä/ malleista tykkää:)

No tuo on juuri niin kuin meidän suhteemme. Yhdessä nyt seitsemän vuotta. Mies ei pysty puhumaan tunteistaan eikä suhteestamme, ei oikein tykkää (kunnolla) suudella eikä halata. Ei osaa ilmaista kiintymystään sanallisesti, vaan menee lukkoon, jos tilanne vaatisi sitä. Seksi sujuu, mutta turha on odottaa halailua jälkeenpäin.

Joskus leikillisesti kiusaan häntä sanomalla, että nyt pitäisi kyllä puhua suhteestamme ja siitä mitä tunnemme toisiamme kohtaan. Ensi alkuun hän meni todella vaikeaksi ja mykistyi, mutta sitten hymyilin ja sanoin, että en mä tosissani. Nykyisin osaa jo hymyillä tuolle ensisäikähdyksen jälkeen - tai tuntee hän minut jo sen verran hyvin, että tajuaa sen olevan vaan pientä hellää kiusantekoa eikä edes säikähdä, että apua, tunteistako pitäisi puhua.

Mies taas on oppinut sietämään minun boheemisuuttani ja sitä, että saatan jättää kaappien ovet auki. En tee sitä tahallani, en vain edes huomaa. Myöhästelen, olen huolimaton, kun taas hän on nipo. Mutta mies yrittää olla nipottamatta ja minä olen tyytyväinen siihen rakkauteen mitä saan. Hän rakastaa minua todella, vain sen ilmaiseminen on vaikeaa. Voisi sanoa, että perinteinen suomalainen mies, ei puhu eikä pussaa, mutta itse luulen, että hän on autismin spektrumilla, koska hän oikeasti ei aina kestä läheisyyttä, etenkään stressaantuneena. Joskus hän kilahtaa ihme asioista. Minulla on onneksi pitkä pinna.

Alkuaikoina tämä tuotti ihmetystä, väärinkäsityksiä ja loukkaantumista, mutta tiedän, ettei hän tuosta muutu enkä sitä edes odota. Toki on parempiakin päiviä, kun jopa kävellään käsi kädessä puistossa, jos vaan ei ole liikaa ihmisiä (ei ole kyse siitä, että hän häpeäisi minua).

Olemme onnellisia enkä pois vaihtaisi. Alku kyllä oli hankalaa, mutta nyt näen jo aamulla naamasta millainen päivä on tulossa enkä turhaan ärsytä, ainakaan tahallani. Hyvät päivät voivat olla tosi ihania.

Meillä on myös lemmikkikissa ja ystäviä, joilta saan sitä läheisyyttä silloin, kun mies ei sitä kykene antamaan. Kaikesta muusta mies pystyy puhumaan vaikka tuntitolkulla, mutta suhteestamme tai tunteista ei. Meillä on usein hyvin hauskaa yhdessä, ja hän on oppinut ymmärtämään minun huumoriani. Onneksi. Se on pelastanut monta päivää ja monelta riidalta. Tiedän, että hän ei vaan voi näille asioille mitään. Turha niitä on yrittää muuttaa.

"Se mihin rakastut, on lopulta se, mihin vihastut".

Kompromissin tein muuttamalla miehen luokse asumaan ja hyväksymällä sen, että siellä ei sisusteta, kaikki oli käytännössä valmiina. Onneksi en erityisemmin pidä sen miettimisestä, että tuoli vai pöytä  tuohon jne.

Tunteista ja suhteesta meillä ei puhuta koskaan, ei ole edes käynyt mielessä, että pitäisi. Olen Sinkkuelämän Charloten tavoin onnellinen joka päivä, en ehkä koko päivää, mutta joka päivä ainakin hetken. Mihin siis tarvitsen sitä, että mietimme yhdessä tunteitamme?

Siedän pitkiä kalsareita ja sitä että mies jatkuvasti tekee jotain. Sitten kun ei enää muuta tekemistä ole järjestelee jotain ruuveja laatikoihin ennemmin kuin istuu katsomaan lätkää oluttölkki kädessä. Ostettiinkin remontoitava okt autotallilla :)

Tietynlainen piheys ottaa pannuun, kaikki pitää olla aina halpaa tai ilmaista. Tästä on jo oppinut vähän eroon, kun on huomannut että usein se hieman kalliimpi toimii paremmin. Ostin kakkoskodin miehen kotiseudulta kun en enää kestänyt yöpyä toisten nurkissa :)

Ei ollut mitään huonoja puolia, joihin olisi pitänyt tyytyä. En olisi ryhtynyt suhteeseen, jos alusta asti olisi hiertänyt jokin. Päinvastoin toisen kanssa oli tosi helppoa, kivaa ja luontevaa olla. Toisen ulkonäkö ei ehkä ollut täysin tyyppiäni, mutta seurustelun myötä hän alkoi näyttää silmissäni oikeinkin hyvältä.

Itsessäni ja omassa pelokkuudessani oli enemmän ongelmia, mutta nekin selätettiin. Ero tuli sitten lopulta, koska kumppanini alkoi yllättäen haluta lapsia. Muuten olisimme tälläkin hetkellä onnellisesti naimisissa. Rima tulevia suhteita ajatellen on hurjan korkealla...

No, me olemme kuin yö ja päivä monella lailla. Mies on todella tarkka kaikesta ja minä enemmän hälläväliä ja oikukas. Mutta rajoja ja rakkautta! Kuulostaa lapsen- tai koiranjasvatukselta, mutta en tota paremmin sano. Kun vain neuvottelemme asioista ja teemme kompromisseja, kaikki sujuu. Ajoittaiset riidatkin sovitaan puhumalla. Vetovoima oli alusta asti uskomaton ja seksi on loistavaa. Se meidät liimasi yhteen. Ja sitten rakastuimme kunnolla. Juuri tämä vastakohtaisuus tuo erityistä seksuaalista jännitettä ja yhä vielä kipunoi ja lieskat lyö.

Totuus on, etten edes kestäisi samanlaista miestä kuin minä olen naisena, ja hän on oppinut paljon rennommaksi vuosien mittaan, joita nyt on kymmenen yhdessä. Hän suostui jopa siihen, ettemme pitäneet mitään isoja kirkkohäitä, itse asiassa emme häitä ollenkaan (vaikka hänen patavanhoillinen sukunsa painosti). Naimisissa olemme kuitenkin (minun kompromissini, en usko avioliittoon) ja meillä on yksi ihana lapsi, joka on perinyt molempien parhaat puolet. 😊

Mutta kun ensin aloimme tapailemaan, niin lähes joka asia ärsytti toisessa. Toisaalta seksi oli jo silloin ihanaa.

Minä olen muusikko ja avokkini opettaja. Hän ei tykännyt yhtään pitkätukkakundeista eikä välittänyt juuri musiikistakaan, mutta niin vain rakastuimme ja olen käynyt jopa hänen luokassaan soittamassa ja laulamassa musatunneilla (hän ei osaa soittaa mitään). Avokki korjaa kokeita ja minä sävellän ja sanoitan. Tässä auttaa se, että kun hän keskittyy johonkin, ei hän kuule eikä näe mitään muuta.

Naistani harvemmin näkee keikoilla eikä hän ole mustasukkaista tyyppiä. Toisaalta katsomme yhdessä elokuvia ja meillä on kaksi kissaa, jotka ovat vähän kuin meidän lapsiamme. Kumpikaan ei ole ikinä halunnut lapsia. Yhteiseloa takana nyt viisi vuotta.

Ai niin, ja minä olen se perheen vegaani ja nainen sekasyöjä. Siinäkään ei ole ongelmaa, etenkin kun minä olen parempi kokki. Miehet yleensä on. Lihaa tai kalaa jos haluaa, paistaa ne itse.

Exän kanssa oli pitkä liitto. Eniten alussa rasitti hänen unohtelu ja myöhästely. Opimme sitten vuosien myötä: minä mielessäni aikataulutin meidän yhteiset juhliin ja kylään lähdöt, ja annoin hänelle väliaikoja milloin pitää olla jo suihkussa tai ajamassa partaa. Hän puolestaan suostui siihen. Jos lähdimme lomalle, minä tein suunnitelmat ja listat ja olin projektipäällikkö. Samoin autossa istuessa kertasin vielä kaikki tavarat mitkä piti muistaa. Toimi lopulta ihan saumattomasti, ja olimme joka paikasta enää max vartin myöhässä.

Olen mies, enkä voisi olla yhdessä naisen kanssa, jos tämä ei olisi taitava ja halukas keskustelija, jolla on ymmärrystä ihmismielestä, tunteista ja ihmissuhteista. Miten voi koskaan ratkaista mitään ongelmia, jos ei keskustella? Lapsuudenkodssani ei keskusteltu mistään, ja ongelmat vain lakaistiin mato alle, ja se oli aivan hirveää. En halua missään tapauksessa elää niin.

Mies oli kun pulsari kun alettiin olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, enkä voisi olla yhdessä naisen kanssa, jos tämä ei olisi taitava ja halukas keskustelija, jolla on ymmärrystä ihmismielestä, tunteista ja ihmissuhteista. Miten voi koskaan ratkaista mitään ongelmia, jos ei keskustella? Lapsuudenkodssani ei keskusteltu mistään, ja ongelmat vain lakaistiin mato alle, ja se oli aivan hirveää. En halua missään tapauksessa elää niin.

Hyvin sanottu! Kommunikaatio on kaiken ydin. Opin sen jo kotona. Ei siitä yhteiselämästä muuten mitään tule. Sama myös tuo ymmärrys ihmismielestä ja tunteista. Muuten ongelmat kasaantuvat eikä lopulta ole muuta tietä ulos kuin ero. Ellei kyseessä sitten ole hyvin simppeli pariskunta.

Nro 6.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen muusikko ja avokkini opettaja. Hän ei tykännyt yhtään pitkätukkakundeista eikä välittänyt juuri musiikistakaan, mutta niin vain rakastuimme ja olen käynyt jopa hänen luokassaan soittamassa ja laulamassa musatunneilla (hän ei osaa soittaa mitään). Avokki korjaa kokeita ja minä sävellän ja sanoitan. Tässä auttaa se, että kun hän keskittyy johonkin, ei hän kuule eikä näe mitään muuta.

Naistani harvemmin näkee keikoilla eikä hän ole mustasukkaista tyyppiä. Toisaalta katsomme yhdessä elokuvia ja meillä on kaksi kissaa, jotka ovat vähän kuin meidän lapsiamme. Kumpikaan ei ole ikinä halunnut lapsia. Yhteiseloa takana nyt viisi vuotta.

Ai niin, ja minä olen se perheen vegaani ja nainen sekasyöjä. Siinäkään ei ole ongelmaa, etenkin kun minä olen parempi kokki. Miehet yleensä on. Lihaa tai kalaa jos haluaa, paistaa ne itse.

Mukava viesti, mutta miksi, oi miksi sun piti heittää tuo "miehet yleensä on"? Jäi kitkerä maku.

No, mieheni on minua 14 vuotta nuorempi, eikä yhtään minun tyyppiäni ulkoisesti (tai niin ajattelin ennen kuin, hmm, tutustuttiin). Asuimme naapureina kerrostalossa, ja yhtenä iltana, just kun oli vieraita tulossa, tajusin ettei mulla ollut yhtään mustapippuria eikä tomaattimurskaa, jotka oli must siinä reseptissä. Soitin siis ovikelloa, ja kysyin löytyiskö häneltä. No, löytyi! Kiitin, ja sanoin, että palautan pippurimyllyn ja ostan uuden tomaattimurskan.

Istuttiin siinä parin ystävättären kanssa iltaa, ja sitten toinen niistä keksi, että pyydä se naapurin nuori mies tänne. No, pikku huppelissa hyppelin ovelle ja pyysin miehen mukaan. Hän tuli hiukan vastahakoisesti ja sanoi olevansa absolutisti (!), mikä kaltaiselleni hyvän viinin ystävälle oli järkytys. Ruoka maistui kuitenkin, ja mineraalivesi. Ystävät lähtivät ja me vielä jonkin aikaa juteltiin siinä vaihdellen ajatuksia. Ajatukset oli aika erilaisia. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut mikään persu eikä rasisti.

Mutta tuo ikäero ja erilaisuus sai mut ajattelemaan, että antaa olla, vaikka siinä oli sellaista pientä eroottista värinää. Ovella mies kuitenkin yllättäen suuteli minua, ja uskomaton sähkö meni lävitseni. Hyvä ettei jalat alta. Suudelma jatkui ja tuli kiihkeämmäksi, ja vedin miehen takaisin asuntoon. Naimiseksihan se meni. Eikä jäänyt yhteen kertaan. Aamulla kuitenkin ajattelin taas, että ei tästä tule mitään. Menin keittämään teetä kun mies vielä nukkui. Hän heräsi teenkeittimen surinaan ja kutsui mua nimeltä. Menin tietysti sanomaan hyvää huomenta, mutta hän veti mut päälleen ja hän oli tietty täydessä valmiudessa. Loppu on historiaa. Koko viikonloppu meni sängyssä. Välillä syötiin sitä safkaa mitä jäi ja tilattiin pizzaa.

Viikon päästä päätettiin muuttaa yhteen ja irtisanoin oman vuokrasopimuksen. Muutto oli lyhyt ja helppo. Vähän kuin minäkin 😂

Nyt ollaan kolmatta vuotta yhdessä. Riitaa ei tule oikeastaan juuri koskaan, vaikka ollaan niin erilaisia. Me osataan puhua kaikesta. Toisaalta sovintoseksi on niin ihanaa, että se on melkein riitelyn arvoista. Ikäeroa ei huomaa missään. Minä olen varmaan se lapsellisempi osapuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen muusikko ja avokkini opettaja. Hän ei tykännyt yhtään pitkätukkakundeista eikä välittänyt juuri musiikistakaan, mutta niin vain rakastuimme ja olen käynyt jopa hänen luokassaan soittamassa ja laulamassa musatunneilla (hän ei osaa soittaa mitään). Avokki korjaa kokeita ja minä sävellän ja sanoitan. Tässä auttaa se, että kun hän keskittyy johonkin, ei hän kuule eikä näe mitään muuta.

Naistani harvemmin näkee keikoilla eikä hän ole mustasukkaista tyyppiä. Toisaalta katsomme yhdessä elokuvia ja meillä on kaksi kissaa, jotka ovat vähän kuin meidän lapsiamme. Kumpikaan ei ole ikinä halunnut lapsia. Yhteiseloa takana nyt viisi vuotta.

Ai niin, ja minä olen se perheen vegaani ja nainen sekasyöjä. Siinäkään ei ole ongelmaa, etenkin kun minä olen parempi kokki. Miehet yleensä on. Lihaa tai kalaa jos haluaa, paistaa ne itse.

Mukava viesti, mutta miksi, oi miksi sun piti heittää tuo "miehet yleensä on"? Jäi kitkerä maku.

No, vähän läpällä, mutta miehet yleensä kyllä ON. Samaten kuin useammin naiset on vegaaneja.

Mun kokkailuista ei aineskaan jää kitkerä maku!

7 :)

Vierailija kirjoitti:

No, mieheni on minua 14 vuotta nuorempi, eikä yhtään minun tyyppiäni ulkoisesti (tai niin ajattelin ennen kuin, hmm, tutustuttiin). Asuimme naapureina kerrostalossa, ja yhtenä iltana, just kun oli vieraita tulossa, tajusin ettei mulla ollut yhtään mustapippuria eikä tomaattimurskaa, jotka oli must siinä reseptissä. Soitin siis ovikelloa, ja kysyin löytyiskö häneltä. No, löytyi! Kiitin, ja sanoin, että palautan pippurimyllyn ja ostan uuden tomaattimurskan.

Istuttiin siinä parin ystävättären kanssa iltaa, ja sitten toinen niistä keksi, että pyydä se naapurin nuori mies tänne. No, pikku huppelissa hyppelin ovelle ja pyysin miehen mukaan. Hän tuli hiukan vastahakoisesti ja sanoi olevansa absolutisti (!), mikä kaltaiselleni hyvän viinin ystävälle oli järkytys. Ruoka maistui kuitenkin, ja mineraalivesi. Ystävät lähtivät ja me vielä jonkin aikaa juteltiin siinä vaihdellen ajatuksia. Ajatukset oli aika erilaisia. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut mikään persu eikä rasisti.

Mutta tuo ikäero ja erilaisuus sai mut ajattelemaan, että antaa olla, vaikka siinä oli sellaista pientä eroottista värinää. Ovella mies kuitenkin yllättäen suuteli minua, ja uskomaton sähkö meni lävitseni. Hyvä ettei jalat alta. Suudelma jatkui ja tuli kiihkeämmäksi, ja vedin miehen takaisin asuntoon. Naimiseksihan se meni. Eikä jäänyt yhteen kertaan. Aamulla kuitenkin ajattelin taas, että ei tästä tule mitään. Menin keittämään teetä kun mies vielä nukkui. Hän heräsi teenkeittimen surinaan ja kutsui mua nimeltä. Menin tietysti sanomaan hyvää huomenta, mutta hän veti mut päälleen ja hän oli tietty täydessä valmiudessa. Loppu on historiaa. Koko viikonloppu meni sängyssä. Välillä syötiin sitä safkaa mitä jäi ja tilattiin pizzaa.

Viikon päästä päätettiin muuttaa yhteen ja irtisanoin oman vuokrasopimuksen. Muutto oli lyhyt ja helppo. Vähän kuin minäkin 😂

Nyt ollaan kolmatta vuotta yhdessä. Riitaa ei tule oikeastaan juuri koskaan, vaikka ollaan niin erilaisia. Me osataan puhua kaikesta. Toisaalta sovintoseksi on niin ihanaa, että se on melkein riitelyn arvoista. Ikäeroa ei huomaa missään. Minä olen varmaan se lapsellisempi osapuoli.

Arvasin että tulee alapeukku. Yritin kirjottaa mahdollisimman siivosti, mutta minkä voi. Noin se alkoi. Olin mä hänet siis nähnyt monta kertaa, kun oltiin naapureita ja tervehtinyt eli ei me tuntemattomia oltu vaikka mentiin ekoilla "treffeillä" sänkyyn. Suudelmasta se alkoi.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, enkä voisi olla yhdessä naisen kanssa, jos tämä ei olisi taitava ja halukas keskustelija, jolla on ymmärrystä ihmismielestä, tunteista ja ihmissuhteista. Miten voi koskaan ratkaista mitään ongelmia, jos ei keskustella? Lapsuudenkodssani ei keskusteltu mistään, ja ongelmat vain lakaistiin mato alle, ja se oli aivan hirveää. En halua missään tapauksessa elää niin.

Olen nainen ja samanlainen. Mutta elän miehen kanssa joka estää keskustelun. Ei kykene tai ei halua.

Ja tämä suhde on tehnyt minusta paskan ja onnettoman ihmisen.

Nyt olen päättänyt erota.

Meillä ei tuntunut olevan mitään kitkaa tai ongelmia seurusteluaikoina. Ne alkoivat tavallaan vasta naimisiinmenon jälkeen. Luulen, että olimme liiankin samanlaisia. Mistään ei oikeastaan saanut edes riitaa aikaiseksi, ja lopulta olimme enemmänkin kuin kämppikset. Lapsen takia sinnittelimme yhdessä, mutta lopulta erisimme sopuisasti. Ystäviä olemme edelleen. Molemmilla jo uusi. Nyt onkin jo kitkaa sekä haastetta, mikä tuntuu aika hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, enkä voisi olla yhdessä naisen kanssa, jos tämä ei olisi taitava ja halukas keskustelija, jolla on ymmärrystä ihmismielestä, tunteista ja ihmissuhteista. Miten voi koskaan ratkaista mitään ongelmia, jos ei keskustella? Lapsuudenkodssani ei keskusteltu mistään, ja ongelmat vain lakaistiin mato alle, ja se oli aivan hirveää. En halua missään tapauksessa elää niin.

Olen nainen ja samanlainen. Mutta elän miehen kanssa joka estää keskustelun. Ei kykene tai ei halua.

Ja tämä suhde on tehnyt minusta paskan ja onnettoman ihmisen.

Nyt olen päättänyt erota.

Parempi varmasti niin. Erosin itsekin samasta syystä viikko sitten, ja tuntuu tällä hetkellä onnellisemmalta kuin pitkään aikaan. Tsemppiä joka tapauksessa sinulle!

Olemme molemmat mielenterveyskuntoutujia. Minua hyväksikäytettiin jo lapsena, ja ainoa mihin voi luottaa on itse. Pyrin aina olemaan mahdollisimman itsenäinen ja aktiivinen.

Mies taas on riippuvainen. Olen vuosia odottanut jotta hän löytäisi kiinnostuksen johonkin harrastukseen. Mutta välillä tuntuu että minä olen se elämän sisältö hänelle, vaikka kuinka kannustaisin häntä korkeimpaan omaan potenssiinsa, mitään ei tapahdu. Bipomaniavaiheessa hän tekee elämästäni helvetin. Asiat on epäsuhtaisia, matkat teen yksin.

Koko suhteessa ei ole mitään järkeä. Ilmeisesti kuitenkin on jotain rationaalisen yläpuolella, onko se sitten rakkautta.

Vai tottumusta.

Vierailija kirjoitti:

Olemme molemmat mielenterveyskuntoutujia. Minua hyväksikäytettiin jo lapsena, ja ainoa mihin voi luottaa on itse. Pyrin aina olemaan mahdollisimman itsenäinen ja aktiivinen.

Mies taas on riippuvainen. Olen vuosia odottanut jotta hän löytäisi kiinnostuksen johonkin harrastukseen. Mutta välillä tuntuu että minä olen se elämän sisältö hänelle, vaikka kuinka kannustaisin häntä korkeimpaan omaan potenssiinsa, mitään ei tapahdu. Bipomaniavaiheessa hän tekee elämästäni helvetin. Asiat on epäsuhtaisia, matkat teen yksin.

Koko suhteessa ei ole mitään järkeä. Ilmeisesti kuitenkin on jotain rationaalisen yläpuolella, onko se sitten rakkautta.

Vai tottumusta.

Onko miehellä lääkitys kunnossa vai eikö hän vain ota niitä lääkkeitä? Olen mies, naimisissa bipo-naisen kanssa, ja lääkitys on ehdoton. (On kerran jättänyt sen pois, ja oltiin eron partaalla.) Lääkityksen kanssa mitä ihanin nainen.