Ovatko elämäsi vastoinkäymiset muuttaneet

Vanhempien alkoholismi, perheväkivalta, vanhempien kuolema. Vaikeus löytää opiskelupaikkaa tai työpaikkaa, köyhyys. Ennen olin optimistisempi ja ajattelin että kyllä asiat järjestyvät ja pääsinkin opiskelemaan, luulin että opiskelemalla saan hyvän työpaikan. Ihmissuhdeongelmia on ollut myös, olen pettynyt joihinkin ihmisiin. Olen tullut hieman masentuneeksi ja välillä katkeruus nostaa päätään kun näkee kuinka helppoa joillakin on. Vielä aikuisiällä vanhemmat hoitavat paljon lastensa asioita.

Vanhempieni ero, jonka tuloksena elämäni jatkui pysyvästi ilman isää, joka perusti uuden perheen, mihin minun ei haluttu olevan tekemisissä.

Kaksi uutta isäpuolta, äitini kun metsästi sitä rikasta miestä koko elämänsä, jotka vihasivat minua. Väkivaltaista käytöstä ja haukkumista sain minä, pieni lapsi, osakseni.

Äiti sai kauan kaipaamansa pojan, jolle antoi kaiken, ja minä olin vain painolasti, joka nyt roikkui mukana. Tulin ikään kuin toisen kerran hylätyksi. Äitini menetti oman isäni kanssa saamansa vastasyntyneen pojan, ja ehkä suistui silloin jonnekin syvyyteen. Sai nyt uuden mahdollisuuden elää unelmaansa, oma pieni poika...jonka rakasti sairaalloisesti mielisairaalaan...

Ryysyistä rikkauksiin, kun äitini sai viimeisimmän miehensä kanssa menestyvät firmat pystyyn, miljoonien omaisuus, kunnes ahneus iski ja viina virtasi, ja luulivat, että kaikki jatkuu ikuisesti. Valtaisa konkurssi, jossa meni kaikki, ihan kaikki.

Ja voi voi mitä kaikkea tapahtuikaan, mistä ei voi kertoa...

Vanhemmat suosivat nuorempia sisaruksia räikeästi, tästä jäi pysyvä tunne että elämä on epäreilua ja jään liian usein häviäjän rooliin.

Olin se kaveripiirin hauskuuttaja, kaikkien kaveri mutta jäin ainoana ilman kumppania kun muut pariutuivat ja lopulta kaikki illanvietot olivat pariskuntailtoja ja jäin täysin yksin. Pakkeja sain jos mitään yritin. Seurauksena tästä olen katkera akka enkä oikein näe enää syytä elää kun ei ole puolisoa, perhettä eikä ystäviä.

Mitä te valitattte juokaa viinaa

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni ero, jonka tuloksena elämäni jatkui pysyvästi ilman isää, joka perusti uuden perheen, mihin minun ei haluttu olevan tekemisissä.

Kaksi uutta isäpuolta, äitini kun metsästi sitä rikasta miestä koko elämänsä, jotka vihasivat minua. Väkivaltaista käytöstä ja haukkumista sain minä, pieni lapsi, osakseni.

Äiti sai kauan kaipaamansa pojan, jolle antoi kaiken, ja minä olin vain painolasti, joka nyt roikkui mukana. Tulin ikään kuin toisen kerran hylätyksi. Äitini menetti oman isäni kanssa saamansa vastasyntyneen pojan, ja ehkä suistui silloin jonnekin syvyyteen. Sai nyt uuden mahdollisuuden elää unelmaansa, oma pieni poika...jonka rakasti sairaalloisesti mielisairaalaan...

Ryysyistä rikkauksiin, kun äitini sai viimeisimmän miehensä kanssa menestyvät firmat pystyyn, miljoonien omaisuus, kunnes ahneus iski ja viina virtasi, ja luulivat, että kaikki jatkuu ikuisesti. Valtaisa konkurssi, jossa meni kaikki, ihan kaikki.

Ja voi voi mitä kaikkea tapahtuikaan, mistä ei voi kertoa...

Miten em. asiat ovat vaikuttaneet sinuun? Olet ilmeisesti kuitenkin selvinnyt paremmin kuin rakastettu velipuolesi?

Suunnilleen synnäriltä asti henkinen päähän potkiminen on jättänyt jäljet mm itsetunto kehittynyt suunnilleen kuntoon vasta näin nelikymppisenä vaikka kuulen vieläkin päässäni haukkumiset joka ikisestä valinnasta ja teosta minkä teen mutta nyt osaan vaientaa ne.

Onhan näitä minullakin, mutta eikö kaikilla ole jotain vastoinkäymisiä elämässä?

Sairastuin teininä pitkäaikaissairauteen, josta äitini sanoi, että kukaan ei sen tähden koskaan tule rakastamaan minua suku ja perhe mukaan lukien. Muistan kyllä ne sanat ja lämpimän auringonpaisteen ja kuinka istuskelimme pihapenkillä. Kuinka oma äiti voi sanoa lapselleen, että lapsi on niin viallinen ihminen, ettei kukaan pysty rakastamaan häntä? Minä olin sentään ihan tavallinen ujo tyttö, joka kantoi koulusta ysejä ja kymppejä enkä uhmannut enkä koskaan pyytänyt vanhemmiltani mitään. Ensin asia pidettiin salassa kaikilta, mutta sitten sairaudesta kerrottiin siskolle, joka sattui paljastamaan sen muille sukulaisille. En ole koskaan päässyt yli ajatuksesta, että ehkä he oikeasti sietävät minua vain sen takia, että satun olemaan sukua.

Alkoholistivanhemmat, tunnekylmä koti, väkivaltainen aviomies, avioero, uuden miehen myötä lapsettomuushoidot, stressaava työ. Olen jotenkin elänyt aina itseni ulkopuolella, opiskellut ja käynyt töissä ja lääkärissä ja lämmittänyt saunaa miehelle ja voidellut lapselle voileivän ja hymyillyt ja jutellut. Sisäpuolella asuu vain väsymys ja usko siihen, että en ole mitään ja kaikki kohta hajoaa ja muuttuu vielä huonommaksi. Jo alta parikymppisenä mietin uupuneena, kuinka monta vuosikymmentä minulla vielä on edessäni. Nyt olen jo onneksi liki puoliväliä, uskoisin. Varmaan jaksan loppuun asti.

Täysin kylmä välinpitämätön koti jätti jälkensä. esimerkiksi nuoruudessa pelotti tulla esim. raiskatuksi siksi, että vanhempien  tuomio olisi ollut niin kova ja syyttelevä, ja välinpitämätön. Olen varautunut. Onneksi nykyään pukkaa iloista ja välitöntä minää pintaan.

Turvaton, traumojen täyttämä lapsuus ja nuoruus = olen nyt kolmekymppisenä työkyvytön, kaikkea pelkäävä ja kaiken ulkopuolella oleva ihmisraunio. Olen neuroottinen, ahdistunut enkä uskalla tehdä elämälläni mitään koska en luota mihinkään, kaikista vähiten omiin mahdollisuuksiini. Lopetin nuoruudenaikaisen harrastuksenkin, koska olin varma, etten tule koskaan kehittymään siinä tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Suunnilleen synnäriltä asti henkinen päähän potkiminen on jättänyt jäljet mm itsetunto kehittynyt suunnilleen kuntoon vasta näin nelikymppisenä vaikka kuulen vieläkin päässäni haukkumiset joka ikisestä valinnasta ja teosta minkä teen mutta nyt osaan vaientaa ne.

Mullakin huutaa päässä lyttääjä/mitätöijä/arvostelija/pilkkaajan ääni. En osaa mitään, edes keittää kahvia, kaikesta löytyy halveksittavaa kritiikkiä, ihan hengittämisestä lähtien.

Ihan kamalaa luettavaa nämä, tulee pahamieli, kun miettii, että siinä on haavoitettu ihmisen sielua ja sisintä.

Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä elämäänsä. Voimia teille, ja toivon todella, että saatte elämäänne sitä mitä syvällä sisimmässämme tarvitsette ja kaipaatte.

Elämä onneksi voi aina muuttua. Toivon kaikkea hyvää teille.

Avioero, hometalo ja sen remontoiminen hitaasti lasten pyöriessä jaloissa. En tiedä kasvattaako tämä minua ihmisenä, mutta ainakin muiden ongelmat tuntuvat kovin pieniltä...

Se mikä ei tapa vahvistaa

Vanhempien sotkuinen avioero, henkistä väkivaltaa ja turvattomuutta. Pitkään etsin itseäni ja kärsin erinäisistä mielenterveydenongelmista, veli myös. Pikkuhiljaa kuitenkin asiat käsitellyt, oppinut arvostamaan itseään ja pitämään puoliaan. Olen tavallaan kiitollinen kokemuksista (aiemmin en todellakaan ollut), koska olen paljon joutunut henkisesti kasvamaan.

Ihmisenä tämä on muokannut minusta avarakatseisen ja ymmärtäväisen, toisaalta sitkeän. Auttaa valtavasti työssäni, jossa ymmärrän erilaisia kohtaloita aidosti tuomisematta. Vahvistanut minua, joten vaativassa ihmissuhdetyössä harva asia saa spasmoja sekaisin, enkä kuormitu liikaa kun hyväksyn asiat.

Vierailija kirjoitti:

Se mikä ei tapa vahvistaa

Jos käsi murtuu kahdestakymmenestä paikasta ja annetaan sen luutua sellaiseen asentoon kuin missä se nyt sattuu olemaan, onko se mielestäsi parempi kuin ennen murtumista? Kun sielu murretaan tarpeeksi rajusti ja tarpeeksi monta kertaa, ihminen ei välttämättä toivu vaan elää loppuelämänsä jonkin verran rampautettuna, palaset jotenkuten kokoon haalittuna ja kursittuna. Sitä vain toivoo, ettei tulisi enää uusia iskuja, koska siitä ei välttämättä enää saa palasia kokoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni ero, jonka tuloksena elämäni jatkui pysyvästi ilman isää, joka perusti uuden perheen, mihin minun ei haluttu olevan tekemisissä.

Kaksi uutta isäpuolta, äitini kun metsästi sitä rikasta miestä koko elämänsä, jotka vihasivat minua. Väkivaltaista käytöstä ja haukkumista sain minä, pieni lapsi, osakseni.

Äiti sai kauan kaipaamansa pojan, jolle antoi kaiken, ja minä olin vain painolasti, joka nyt roikkui mukana. Tulin ikään kuin toisen kerran hylätyksi. Äitini menetti oman isäni kanssa saamansa vastasyntyneen pojan, ja ehkä suistui silloin jonnekin syvyyteen. Sai nyt uuden mahdollisuuden elää unelmaansa, oma pieni poika...jonka rakasti sairaalloisesti mielisairaalaan...

Ryysyistä rikkauksiin, kun äitini sai viimeisimmän miehensä kanssa menestyvät firmat pystyyn, miljoonien omaisuus, kunnes ahneus iski ja viina virtasi, ja luulivat, että kaikki jatkuu ikuisesti. Valtaisa konkurssi, jossa meni kaikki, ihan kaikki.

Ja voi voi mitä kaikkea tapahtuikaan, mistä ei voi kertoa...

Miten em. asiat ovat vaikuttaneet sinuun? Olet ilmeisesti kuitenkin selvinnyt paremmin kuin rakastettu velipuolesi?

Olen koittanut selviytyä. Velipuolen kohtalo jo antoi siihen "sysäyksen". Nämä kaksi olivat erottamattomat äitini kuolemaan saakka. Tekivät luottokorttivelkaa, jonka takia sain taistella ja hoidin myös perunkirjoituksen yms. Äitini kanssa meni vuosiksi välit poikki, kun haukkui puolisoani ja minua, kun en ole yhtä lukenut kuin isäni, joka oli äitini mielestä suorastaan messias. Vallanhimoinen jamuita alas polkeva ihminen oli äiti. Halusi määrätä ihan kaikesta.

Katkeruudesta ei noin vain pääse eroon ja on niin paljon asioita, joita ei voi unohtaa. Ikävät muistot piinaavat, vaikka kuinka yrittää etsiä hyviä puolia tyyliin "Onneksi on ollut ruokaa ja kotijne torjuminen viha, epäoikeudenmukaisuus, toisen suosiminen ja välinpitämättömyys ovat tuhoavia asioita lapselle.

Meillä isä oikein valokuvasi , siis nykyään, kun kultapoju loi lumet. Oli se vaan niin ihmeellistä. Itse vietin neljä päivää ko. luona ja siivosin koko huushollin raivaten (hamstraajan vikaa) ja kuuntelin tautotta juttuja, siis ihan solkenaan, mitään vastavuoroisuutta ei ollut. Niin lopputulema oli, että pitäisi hankkia koira (kuuntelee hievahtamatta) ja siivous ei kuulemma mennyt putkeen (vaikka se menikin).

Vierailija kirjoitti:

Se mikä ei tapa vahvistaa

Riippuu hieman. Jos se on haava sormessa, kenties. Jos se on jotain vakavampaa saattaa vammauttaa pysyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Se mikä ei tapa vahvistaa

Päivitetty totuus: Ne mitkä ei tapa, heikentää. Nykyään ihmisillä ei ole sellaista tukiverkostoa, mitä oli ennen. Ihmiset ovat yksin ja vastoinkäymisissä taakka on isompi. Nykyaikaan sopisi jotta ihmiset välittäisivät lähimmäisistään : Näkevä sokea , opettele näkemään.

Vierailija kirjoitti:

Se mikä ei tapa vahvistaa

Mikä ei tapa niin se todellakin hajoittaa.