mun elämä on pilalla 40-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa poistatitte viestini, jossa kehotin menemään itseenne ja lopettamaan ruikutuksen. Eikö tunnukaan kivalta kun pitääkin ihan itse alkaa elämäänsä elämään ja tekemään asiat itselleen mukavaksi. Ei se ole mihen tai muidenkaan läheistenne vika, että ette koe elämäänne täydeksi. Muutos lähtee itsestä!

Jospa menisit itse itseesi. Kyllä läheisillä on iso vaikutus ihmiseen ja omaan terveyteen. Sen takia monet mt-ongelmista parantuvat ovat saattaneet rukata koko lähipiirinsä ihmissuhteet uuteen uskoon, niin hyvässä kuin pahassa. Myrkylliset persoonat potkitaan pellolle ja hyvien kanssa lähennytään uudelleen. Että juu, muutos lähtee itsestä, mutta ei ennen kuin ympäristö on suopea muutokselle.

Niin, missä kohtaa olin väärässä kun sanoin, että ruikutus ei auta vaan on mentävä itseensä ja tehtävä oma elämä mieleisekseen? Sanoithan aivan saman asian itsekin.

Minua ärsyttää nämä omaan elämäänsä kyllästyneet ihmiset, jotka eivät uskalla tehdä asioille itse mitään vaan syyttelevät kaikkia muita. Ruikuttavat ja haluavat sympatiaa kun ovat nyt niin kaltoinkohdeltuja. Ei se ole sen teidän miehenne vika jos ette koe itseänne onnelliseksi. Teette vain itsellenne ja läheisillenne hallaa kun jatkatte tulehtunutta tilannetta, ettekä ymmärrä tehdä muutosta elämäänne eron tai muun päätöksen muodossa.

Omasta elämästään on itse otettava vastuu ja tehtävä itsensä onnelliseksi. Älkää enää olko yhteydessä haitallisiin ihmisiin, jotka kaatavat paskaa niskaanne. Asia ei muutu sillä, että ruikutatte. asia muuttuu sillä, että otatte eron tästä paskan kaatajasta. Se on tietysti pelottavaa tehdä isoja päätöksiä ja erkaantua jostain totutusta tilanteesta, mutta sellaista se elämä on.

Jaa. Ap kyllä mainitsi että hyvinkin ottaisi eron mutta lapsien tilanne huolestuttaa, että miten heille käy. Jos hän ottaisi eron miettimättä lapsiaan yhtään eikä olisi kertonut taustoja tähän niin varmasti täällä oltaisiin haukkumassa kamalaksi ihmiseksi kun tuollaisen tempun tekee.

Toisekseen, avautumisessa ja neuvojen kysymisessä ei ole mitään väärää. Varsinkaan kun kyseessä on masentunut henkilö, jonka ajatusmaailmaa tai mielentilaa et selvästi ymmärrä. Silloin ei vain näe asioita samalla tavalla kuin joku peruspirjo. Sinun puhetyylisi ei ainakaan rohkaise ketään masentunutta "yrittämään enemmän".

Ja jos ei kestä tällaisia ihmisiä, niin sinullakin on yhtä lailla valinnanvapaus olla lukematta heidän vuodatuksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa poistatitte viestini, jossa kehotin menemään itseenne ja lopettamaan ruikutuksen. Eikö tunnukaan kivalta kun pitääkin ihan itse alkaa elämäänsä elämään ja tekemään asiat itselleen mukavaksi. Ei se ole mihen tai muidenkaan läheistenne vika, että ette koe elämäänne täydeksi. Muutos lähtee itsestä!

Jospa menisit itse itseesi. Kyllä läheisillä on iso vaikutus ihmiseen ja omaan terveyteen. Sen takia monet mt-ongelmista parantuvat ovat saattaneet rukata koko lähipiirinsä ihmissuhteet uuteen uskoon, niin hyvässä kuin pahassa. Myrkylliset persoonat potkitaan pellolle ja hyvien kanssa lähennytään uudelleen. Että juu, muutos lähtee itsestä, mutta ei ennen kuin ympäristö on suopea muutokselle.

Niin, missä kohtaa olin väärässä kun sanoin, että ruikutus ei auta vaan on mentävä itseensä ja tehtävä oma elämä mieleisekseen? Sanoithan aivan saman asian itsekin.

Minua ärsyttää nämä omaan elämäänsä kyllästyneet ihmiset, jotka eivät uskalla tehdä asioille itse mitään vaan syyttelevät kaikkia muita. Ruikuttavat ja haluavat sympatiaa kun ovat nyt niin kaltoinkohdeltuja. Ei se ole sen teidän miehenne vika jos ette koe itseänne onnelliseksi. Teette vain itsellenne ja läheisillenne hallaa kun jatkatte tulehtunutta tilannetta, ettekä ymmärrä tehdä muutosta elämäänne eron tai muun päätöksen muodossa.

Omasta elämästään on itse otettava vastuu ja tehtävä itsensä onnelliseksi. Älkää enää olko yhteydessä haitallisiin ihmisiin, jotka kaatavat paskaa niskaanne. Asia ei muutu sillä, että ruikutatte. asia muuttuu sillä, että otatte eron tästä paskan kaatajasta. Se on tietysti pelottavaa tehdä isoja päätöksiä ja erkaantua jostain totutusta tilanteesta, mutta sellaista se elämä on.

Jaa. Ap kyllä mainitsi että hyvinkin ottaisi eron mutta lapsien tilanne huolestuttaa, että miten heille käy. Jos hän ottaisi eron miettimättä lapsiaan yhtään eikä olisi kertonut taustoja tähän niin varmasti täällä oltaisiin haukkumassa kamalaksi ihmiseksi kun tuollaisen tempun tekee.

Toisekseen, avautumisessa ja neuvojen kysymisessä ei ole mitään väärää. Varsinkaan kun kyseessä on masentunut henkilö, jonka ajatusmaailmaa tai mielentilaa et selvästi ymmärrä. Silloin ei vain näe asioita samalla tavalla kuin joku peruspirjo. Sinun puhetyylisi ei ainakaan rohkaise ketään masentunutta "yrittämään enemmän".

Ja jos ei kestä tällaisia ihmisiä, niin sinullakin on yhtä lailla valinnanvapaus olla lukematta heidän vuodatuksiaan.

Minä olen masentunut, ollut jo kauan. Ymmärrän molemmat pointit. Minulla on hylkäyskokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta, ja ajauduin yhteen toisella tavalla rikkonaisen miehen kanssa. Aluksi kaikki meni hyvin ja olimme onnellisia ja hyvin rakastuneita, mutta kun arki astui kuvaan, aloimme rikkinäisillä särmillämme haavoittaa tahtomattamme toisiamme.

En ikinä kyllä sanonut hänelle ilkeästi, vaikka hän sanoi minulle ja otti sekä henkistä että fyysistä etäisyyttä. Mitä enemmän hän sitä otti, sitä enemmän minä kaipasin alkuaikojen läheisyyttä. Mikä taas johti miehen etäytymiseen yhä enemmän. Noidankehä oli valmis ja masennukseni paheni. Lopulta minun oli pakko ottaa ero puheeksi, ja niin me erosimme. Tästä on jo muutama vuosi aikaa ja etenkin sen ensimmäisen ajan ikävöin häntä aivan suunnattomasti. Yhä vielä saatan joskus itkeä ikävääni, ja olihan meillä hyviäkin hetkiä. Mutta niin oli myös niitä todella huonoja. Pariterapiaan emme menneet, mutta yksilöterapiasta olisi saattanut olla hyötyä. Silti emme olisi sopineet yhteen. Kahdesta rikkinäisestä ei ehjää saa.

Minä jouduin suojelemaan häntä tunteiltani, ja vasta viime aikoina olemme voineet keskustella asioista rehellisesti ja rakentavasti. Rakkautta ja vetovoimaa välillämme tulee olemaan aina, mutta se vaatisi suurta eheytymistä, että voisimme olla taas pari. Molemmilta. Hän on myös yhä aika epäkypsä ja osaa suuttuessaan sanoa pahasti. Sanottuja sanoja ei takaisin saa, ja muistan nekin. Eli ei pidä myöskään sanoa ei koskaan, mutta kaipaisin kilttiä ja mukavaa ja henkisesti vahvaa miestä, joka pystyisi tukemaan minua paranemisprosessissa. Vastavuoroisesti olen hyvin rakastava ihminen, joka on oppinut nyt olemaan takertumatta.

Onneksi meillä ei ole lapsia.

En tiedä onko tästä tarinastani hyötyä sinulle, mutta sanon vielä sen, että miehesi tekee todella väärin hävetessään sinua. Ehkä se on hänen omaa häpeäänsä, jonka hän heijastaa sinuun, ja avuttomuuttansa, kun hän ei kykene tukemaan sinua niin kuin pitäisi. Minusta ero on tässä aivan looginen vaihtoehto. Sinun ei myöskään tarvitse välittää tuon taivaallista siitä mitä anoppi ja appi ehkä ajattelevat. Nosta itse kissa pöydälle ja kerro masennuksestasi (johon joka tapauksessa kuuluu arvottomuuden, itseinhon, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Jos miehesi ymmärtäisi tämän, hän ei kohtelisi sinua noin). Sittenpä selviää, miten mies reagoi. Pitääkö hän sinun puoliasi vai ei. Se kertoo suhteenne laadusta enemmän kuin tuhat sanaa.

Viimeiseksi: älä ole kynnysmatto. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta jostakin on se voima löydettävä, että pystyt pitämään puolesi. Masennus ei myöskään ole mikään syy viedä lasten huoltajuutta. Se on yleinen sairaus eikä tarkoita, että olisit hullu tai vaarallinen. Stigmaa siihen ymmärtämättömien ihmisten mielissä kyllä liittyy. Samaten on niitä, jotka luulevat, että "kaikki riippuu itsestä, ota itseäsi niskasta kiinni". He eivät ymmärrä masennuksen luonnetta.

On muuten myös masennuslääkkeitä, jotka eivät lihota. Puhu lääkärin kanssa asiasta. En tiedä mikä lääkitys sinulla on, mutta se on selvästikin väärä.

Itse asiassa taidan itse olla syypää tilanteeseen. En ole kertonut omalle suvullekaan sairaudesta, minusta ei tarvitse ja ei kuulu muille kuin läheisilleni. Se tekee vain elämästä hieman haastavaa välillä. Eli turhaan syytin miestäni, hän muistutti asiasta kun häneltä kysyin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa taidan itse olla syypää tilanteeseen. En ole kertonut omalle suvullekaan sairaudesta, minusta ei tarvitse ja ei kuulu muille kuin läheisilleni. Se tekee vain elämästä hieman haastavaa välillä. Eli turhaan syytin miestäni, hän muistutti asiasta kun häneltä kysyin.

ap

Ja tässä samalla myös vastaus siihen kysymykseen, kummalla viiraa enemmän päässä? Peiliin on niin vaikea joskus katsoa, helpompi nähdä virheitä siinä kumppanissa.

Nyt vain ap keskustelemaan miehen kanssa, uskon että tekee hyvää molemmille. Samaten, sitten kun tuntuu hyvältä, niin voisit vaikka kertoa vähän lähipiirille että missä mennään - itseänikin pelotti hurjasti "tulla kaapista" mt-ongelmien kanssa, kun pakon edessä jouduin näin tekemään, mutta saamani ymmärrys yllättäviltäkin tahoilta oli sen arvoista. Toki mukaan mahtuu myös niitä vähemmän ymmärtäviä, mutta heidät voi jättää omaan arvoonsa, kaikkia et saa kuitenkaan koskaan näitä asioita tajuamaan. Joku keskusteluapu ylipäätään tulisi nyt varmaan tarpeeseen, edes sitten yksilöterapiassa. Tai jonkun läheisen kanssakin juttelu on jo hyvä alku. Usein helpottaa mieltä kun saa ne vaivaavat asiat ulos, ja lisäksi asiansa osaava keskustelukumppani voi auttaa löytämään yksityskohtia ja asioita joita et itse ole aiemmin osannut ajatellakaan. Sitä kautta voit löytää jopa täysin uusia reittejä elämällesi. Eli älä heitä vielä pyyhettä kehään, vaan yritä pikkuhiljaa jaksaa edetä. Mitään paineita ei kannata myöskään ottaa, kaikki etenevät omaa tahtiaan.

Tuon "häpeämisen" tunnistaminen ongelmaksi on jo hyvä lähtökohta. Ehkä saat apua terapiasta. Todennäköisesti häpeä istutetaan ihmiseen jo hyvin varhain lapsuudessa. Se tunne seuraa sitten läpi elämän. Ihminen tuntee jatkuvaa huonommuutta ja häpeää itseään. Tiedän omasta kokemuksesta kuinka  kokonaisvaltaisesti rikkirepivä ja vammauttava tunne häpeä on.  Ikä on kuitenkin tuonut minulle helpotusta itseni hyväksymiseen ja terapiassa käynti. Nuorempana koin niin lamauttavaa häpeää, että jouduin käymään sisäistä taistelua jopa siihen, että pystyn lähtemään ulos "ihmisten ilmoille". Häpesin itseäni ja ulkonäköäni niin paljon.

Parisuhteeseen sanoisin vielä sen verran, että usein puolison negatiiviset tunteet ovat hänen omia kielteisiä tunteita itseään kohtaan, joita hän heijastaa sinuun. Eli teillä ap molemmilla on hieman sama ongelma.

Kommentoija 6:lle sanoisin, että jos vanhemmat ovat nitistäneet henkisesti, heiltä harvemmin saa hyväksyntää myöhemminkään. Lapsuudessa koetut tällit pitää vaan itse käsitellä loppuun, vihata ja jossain vaiheessa antaa heille anteeksi, että voi jatkaa omaa elämää. Ymmärrystä omiin kokemuksiin sieltä tuskin koskaan saa.

Jaa, mulla se oli pilalla jo 25-vuotiaana. Nyt olen kymmenen vuotta myöhemmin eristäytynyt ihmisraunio, joka vain odottaa lopullista, pysyvää pimeyttä. Pahinta tässä on oman syyllisyytensä tunnustaminen,tietoisuus siitä, että omlla valinnoillaan on ajanut elämänsä umpikujaan, josta ei enää tässä iässä ole mahdollisuutta, eikä voimaa löytää takaisin eteenpäin johtavalle tielle.

Kun ei ole saavutuksia, kokemuksia, eikä tulevaisuuden näkymiä on elämä vain illuusio vailla tarkoitusta.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mulla se oli pilalla jo 25-vuotiaana. Nyt olen kymmenen vuotta myöhemmin eristäytynyt ihmisraunio, joka vain odottaa lopullista, pysyvää pimeyttä. Pahinta tässä on oman syyllisyytensä tunnustaminen,tietoisuus siitä, että omlla valinnoillaan on ajanut elämänsä umpikujaan, josta ei enää tässä iässä ole mahdollisuutta, eikä voimaa löytää takaisin eteenpäin johtavalle tielle.

Kun ei ole saavutuksia, kokemuksia, eikä tulevaisuuden näkymiä on elämä vain illuusio vailla tarkoitusta.

Kuka onkaan sanonut, että kaikki pitää saavuttaa ja kokea parikymppisenä? Tai edes kolmekymppisenä? Yleensä ihminen on itsensä pahin vihollinen. Kukaan ei laita sinulle esteitä tavoitella parempaa elämää itsellesi, paitsi sinä itse. Tekemäsi valinnat ehkä aiheuttavat kiertoteitä, ettet saavuta haluamaasi suoraviivaisesti, mutta harha-askeleetkin ovat osa sinun omaa polkuasi. Elämä ei ole ruusutarha, vaan seikkailu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mulla se oli pilalla jo 25-vuotiaana. Nyt olen kymmenen vuotta myöhemmin eristäytynyt ihmisraunio, joka vain odottaa lopullista, pysyvää pimeyttä. Pahinta tässä on oman syyllisyytensä tunnustaminen,tietoisuus siitä, että omlla valinnoillaan on ajanut elämänsä umpikujaan, josta ei enää tässä iässä ole mahdollisuutta, eikä voimaa löytää takaisin eteenpäin johtavalle tielle.

Kun ei ole saavutuksia, kokemuksia, eikä tulevaisuuden näkymiä on elämä vain illuusio vailla tarkoitusta.

Kuka onkaan sanonut, että kaikki pitää saavuttaa ja kokea parikymppisenä? Tai edes kolmekymppisenä? Yleensä ihminen on itsensä pahin vihollinen. Kukaan ei laita sinulle esteitä tavoitella parempaa elämää itsellesi, paitsi sinä itse. Tekemäsi valinnat ehkä aiheuttavat kiertoteitä, ettet saavuta haluamaasi suoraviivaisesti, mutta harha-askeleetkin ovat osa sinun omaa polkuasi. Elämä ei ole ruusutarha, vaan seikkailu.

Jos ei saavuta sitä mitä haluaa, suunnilleen silloin kun haluaa, pitää teeskennellä että ei koskaan halunnutkaan. Häpeä on kuolemaan johtava sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mulla se oli pilalla jo 25-vuotiaana. Nyt olen kymmenen vuotta myöhemmin eristäytynyt ihmisraunio, joka vain odottaa lopullista, pysyvää pimeyttä. Pahinta tässä on oman syyllisyytensä tunnustaminen,tietoisuus siitä, että omlla valinnoillaan on ajanut elämänsä umpikujaan, josta ei enää tässä iässä ole mahdollisuutta, eikä voimaa löytää takaisin eteenpäin johtavalle tielle.

Kun ei ole saavutuksia, kokemuksia, eikä tulevaisuuden näkymiä on elämä vain illuusio vailla tarkoitusta.

Kuka onkaan sanonut, että kaikki pitää saavuttaa ja kokea parikymppisenä? Tai edes kolmekymppisenä? Yleensä ihminen on itsensä pahin vihollinen. Kukaan ei laita sinulle esteitä tavoitella parempaa elämää itsellesi, paitsi sinä itse. Tekemäsi valinnat ehkä aiheuttavat kiertoteitä, ettet saavuta haluamaasi suoraviivaisesti, mutta harha-askeleetkin ovat osa sinun omaa polkuasi. Elämä ei ole ruusutarha, vaan seikkailu.

Kyetäkseen menestymään tai ylipäätänsä edes olemaan osa yhteiskuntaa on tiettyjä merkkipaaluja, jotka täytyy saavuttaa tiettyyn ikään mennessä tai elämäsi muuttuu todella vaikeaksi. Työ, koulutus ja perhe. Ei näitä voi lähteä aloittamaan tyhjästä keski-ikäisenä ja edes kuvitella onnistuvansa. Elämä ei ole satua, jossa musta lammaskin nousee murheen alhosta tasavertaiseksi, normaaliksi ihmiseksi. Elämä on julmaa varsinkin, jos pilaat sen aivan itse. Silloin ongelmana ei ole pelkästään jokapäiväinen turhuuden sävyttämä kärsimys, vaan myös takaraivossa naputtava tietoisuus omasta epäonnistumisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap älä kuuntele kutosen "neuvoja". Hän ei selkeästi ole hyvä ihminen. Se että itseä on loukattu ei todellakaan oikeuta loukkaamaan muita,etenkään ihmisiä jotka eivät niitä loukkauksia ole tehneet. Tsemppiä ap, sulla on vielä paljon elämää jäljellä,mikään ei ole lopullisesti pilalla. Ulkoilu,hyvä uni, ruoka ja tarvittaessa terapia ja ero miehestä niin alat vähitellen voimaan paremmin.

Ja vielä, että millahän lailla sinä olet minua parempi "hyvä ihminen" jaellessasi minua ei-hyviin ihmisiin? Hyvä ihminen ei kommentoisi kenestäkään, joka ei ole tehnyt hänelle, eikä aloittajalle mitään pahaa, noin.

6

Kerrot että sinä oksennat p*skaa miehesi päälle,koska äitisi on ollut sinulle ilkeä. Lisäksi neuvot muita ihmisuä purkamaan huonoa oloa muihin,syyttömiin ihmisiin. Hyvä ihminen ei toimi noin.

Joo, ja se on auttanut minu, koska mieheni kestää sen, eikä ole tuollainn tunnevammainen uli uli ihminen, jolle pitää aina "käyttäytyä". Hän on kiertänyt elämässään muutakin kuin tahkoa sittn ilmeisesti kun ei ole noin rjoittunut (anteeksi) kuin sinä. En minä sellaiselle sitä paskaa oksentaisi, joka ei sitä kestä, koska siitä ei olisi mitään apua.

6

kukaan ei loputtomiin kestä sitä että kaadetaan niskaan pahaa oloa ja huonoa ja epäreilua käytöstä. Miehesi eroaa sinusta lopulta.

No eikä eroa, ihmisiä on erilaisia. Sääli, jos sinä et saa olla kokonainen suhteessasi, kun sua sattuu ja olet vihainen. Ja siis sanoin sikäli ehkä väärin, että vaikka käyttäydyn pahasti ja loukaten, niin se, mikä ketäkin loukkaa ei ole sama asia. Mun mies vaan ymmärtää, että jos mua on kiusattu, niin se ei tee minusta näennäisesti ja aina ja kaikissa tilanteissa mukavaa ihmistä. Ois varman hyödyllinen oppi sinullekin, nähdä ihmiset vähän syvemmin.

6

Olen onnellinen ja kokonainen parisuhteessani. Siksi meillä puhutaan pahasta olostakin toista kunnioittavasti.

Joo, niin, sinä olet, koska sinua ei olekaan joku kiusannut pilalle. Nyt voisitko tajuta, että meitä on muunkinlaisia ihmisiä maapallolla, kuin sinä, ja kunnioittaa kanssakeskustelijoitasi?

6

Vierailija kirjoitti:

Kommentoija 6:lle sanoisin, että jos vanhemmat ovat nitistäneet henkisesti, heiltä harvemmin saa hyväksyntää myöhemminkään. Lapsuudessa koetut tällit pitää vaan itse käsitellä loppuun, vihata ja jossain vaiheessa antaa heille anteeksi, että voi jatkaa omaa elämää. Ymmärrystä omiin kokemuksiin sieltä tuskin koskaan saa.

En minä enää koitakaan.

6