Tämä on hirveä aloitus ja tiedän että moni nyt korahtaa: Haluaisin olla osallisena jossain katastrofissa.

Ethän kuitenkaan niiden lastesi kanssa?

Itse ajattelen joskus että ehkä masennukseni paranisi jos tulisi sota. Kenties elämä tuntuisi arvokkaammalta kun pitäisi pelätä koko ajan kuolemaa tai jotain. Sota myöskin pakottaisi varmaan aktivoitumaan, nyt ei meinaa saada itseään liikkeelle.

Ei tää ny niin hirrrvee. Tabuista kyllä on kyse. Paa vaa katastrofitellen juu.

Münchhausen

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen joskus että ehkä masennukseni paranisi jos tulisi sota. Kenties elämä tuntuisi arvokkaammalta kun pitäisi pelätä koko ajan kuolemaa tai jotain. Sota myöskin pakottaisi varmaan aktivoitumaan, nyt ei meinaa saada itseään liikkeelle.

Tykinruokaa

Ja entä jos et selviytyisi? Olisiko edelleen kivaa?

Harvemmin olen noin typerää ajatuksenjuoksua todistanut. Mutta nykyihmisellä tuntuu olevan tylsää oman elämänsä kanssa, ja sitten käy näin. Melkein toivon, että joudut johonkin katastrofiin. Koska luulen, että niistä selvinneet olisivat tyytyväisiä elleivät olisi koskaan joutuneet moiseen. Tajuaisit säkin sitten kuinka älytöntä haaveilla moisesta. Jos siis selviäisit.

SAma, itse haluaisin olla ydinonnettomuudessa. Se säteily on niin pelottavaa ja kiehtovaa samalla. Haluaisin itse saada suuren säteilyannoksen ja tuntea sen metallisen maun suussani, joka siitä kuulemma tulee. Olis hienoa nähdä sellainen hallitsematon ketjureaktio, kun kriittinen massa ylittyy saaden aikaan ketjureaktion; sen tietää siitä, että tulee sininen valonleimahdus ja lämpöaalto, kun energiaa vapautuu suuri määrä. Tappavasti yleensä.

Vierailija kirjoitti:

SAma, itse haluaisin olla ydinonnettomuudessa. Se säteily on niin pelottavaa ja kiehtovaa samalla. Haluaisin itse saada suuren säteilyannoksen ja tuntea sen metallisen maun suussani, joka siitä kuulemma tulee. Olis hienoa nähdä sellainen hallitsematon ketjureaktio, kun kriittinen massa ylittyy saaden aikaan ketjureaktion; sen tietää siitä, että tulee sininen valonleimahdus ja lämpöaalto, kun energiaa vapautuu suuri määrä. Tappavasti yleensä.

Onko "Hiroshi Ouchi" tuttu nimi? Hänenkin mielestä säteily oli varmaan tosi kiehtovaa.

Ihmisellä on huono mielikuvitus jos aidosti kaipaa jotain vaaratilanteita.

Pukekaa päälle ja menkää ulos ensi yöksi. Haihtuu päästä typerät haihattelut.

Et varmasti halua. Oletkohan katsonut liikaa toimintaelokuvia? Niissä sankari säilyy aina pelastumalla täpärästi vahingoilta ja ihmiset ovat solidaarisen veljellisiä toisilleen sekä uhraavat oman henkensä päähenkilön, tässä tapauksessa sinun, vuoksesi? Pelaa ennemmin jotain sotapeliä tai ala kirjoittaa fan ficejä, mutta en todellakaan usko, että haluat todella elää katastrofin keskellä.

Heti kun siitä tulisi totta, niin todennäköisesti moni asia muuttuisi pysyvästi ja jättäisi jälkensä traumojen muodossa. Naapurisi, perheesi tai läheisesi ehkä kuolisivat sen toivomasi katastrofin seurauksena tai sitten saattaisit vammautua itse. Katastrofi kun on peruuttamatonta ja siinä ihmisten hätä on aitoa eikä siitä palata backia painamalla. Siinä kohtaa kun et pääse enää suihkuun, saa puhdasta vettä etkä voi soittaa äidille, niin tajuat sen olevan todellisuutta ilman takeita asioiden korjaantumisesta. Mitä tapahtuu, kun lääkkeesi loppuvat ja apteekkiin ei enää pääsekään? Lapsellasi on vaikka hengenvaarallinen pähkinä- tai hyönteisallergia, ja viimeinen epipeni tuli tuikattua viikkoja sitten. Mitä silloin tekisit, ap? Fantasioisit lisää aiheella ja uskoisit olevasi hauskalla retkellä oleva sankari? Mitä jos haluaisit takaisin kotiin jääkaapille marketin kautta ja puhtaisiin lakanoihin yöksi heti kun toteaisit että sinulle riittää..? Sitä paitsi ihminen ei vaikeissa oloissa muutu elokuvien esikuvien tapaan toisia ymmärtäväksi auttajaksi, vaan ahneeksi, omahyväiseksi pedoksi joka tappaa heikompansa vaikka nälkään jos tilanne vaatii niin. Sen kertoo historia ja esim. Holokaustista eloonjääneiden tarinat miten ruuasta ja juomasta taisteltiin tosissaan. Ihmiset kuppikunnistuvat ja tappavat toistensa jälkeläisiä häikäilemättä jos tilanne käy oikein huonoksi.

Sen sijaan että fantasioit tällaisilla, niin palaa todellisuuteen matkaamalla kirjastoon ja lukemalla hiukan historiaa intiaanisodista, saamelaisten harventamisesta ja toisesta maailmansodasta. Sitten ilmottaudu vapaaehtoiseksi kriisialueille, joissa näkisit katastrofin aineksia. Noissa fantasioissasi näet itsesi selviytyjänä ilman todellista uhkaa, mikä on todella naurettavan naivia ja kertoo tiedon puutteesta. Voit myös hakeutua rauhanturvaajaksi. Myös kolmen viikon vaellukselle lappiin voit mennä puolittaisella repulla niin saat esimakua katastrofista kun puolivälissä matkaa loppuu vesi eikä kännykkä ota kenttää.

Varo mitä toivot, mutta näin tyhmää aloitusta en ole nähnyt aikoihin. Valjasta tämä energia johonkin järkevään.

Kyllähän kaikki katastrofit jollain tavalla kiehtoo. Mihinköhän sitten mahtaa perustua. Johonkin itsesuojelvaistoon, adrenaliini alkaa virrata pelkästä ajatuksesta, että joutuisi taistelemaan hengestään jotain katastrofaalista uhkaa vastaan? Kai se jossain geeneissä on se selviytymisen halu. Samasta syystä varmaankin myös esim. kauhuelokuvat kiehtoo.

Vierailija kirjoitti:

Olen siis ihan normaali nainen, äitikin. enkä millään tavalla angstaa tai muutakaan.

Katastrofielokuvat kuitenkin ovat antaneet tunteen, että olis kiva olla selviytymässä jostain katastrofissa; tsunamissa tai metroturmassa tai vastaavassa..

Olenkohan ainoa? Onko tää tabu?

Minä mietin välillä, et olisipa hienoa jos sairastuisin tai loukkaantuisin tai jotain tällaista tapahtuisi perheenjäsenille. Olen aina elänyt mielestäni helppoa ja suojattua elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä.

Näiden ajatusten jälkeen kun lapsi joutui sairaalaan mietin, että johtuikohan se tuosta sairaasta toiveestani....

Olen tullut samaan tulokseen, että tuollaiset suuret, mullistavat tapahtumat antaisivat tunteen et elämällä on tarkoitus ja selkeä suunta ja tavoite, mitä vastaan taistella.

Onhan se tietyllä tavalla huikea tunne. Itse olen ollut pienissä katastrofeissa mukana, tyyliin auto-onnettomuus.

Kun aivot napsahtaa toimintavaihteelle ja se priorisointi alkaa, kyse on pelastamisesta ja selviytymisestä, porukka toimii yhdessä... Tuntee olevansa mukana jossain oleellisessa.

Tiedä sitten kauanko sitä kestäisi, jos oikeasti ei olisi vettä juotavaksi eikä irtileikkautunutta raajaa voisi hoitaa kuin kiristyssiteellä ja rukouksella.

Lisäksi aina jälkikäteen on tullut se pelko ja jossittelu. Olisi pitänyt toimia paremmin, entä jos oikea apu olisi viivästynyt...

Mutta fantasioi vaan, jos se auttaa sietämään arkea.

Fantasiaa ei ole tarkoituskaan toteuttaa, eikö? Samalla tavalla toisen ihmisen fantasian arvostelu realiteettien perusteella on hieman kummallista. Entä seksuaalifantasiat? Jos kerron tässä fantasioivani arjestani poikkeavista, arkeani rikkovista jutuista, niin olisiko keskustelun kannalta rakentavaa vastata, että ajattele lapsiasi? Että ei se nyt oikeassa elämässä niin hohdokasta ole kuin kirjoissa tai filmeissä, mieti nyt vielä vähän noita haihattelujasi..

Fantasioista on kiinnostavaa minusta puhua fantasioina. Miksi, mitä tarvetta tyydyttää katastrofien pyörittely päässä? Selviytymisen tarina? Tuhoutumisen ajattelu? Juuri joku tietty teema? Ainakin minun helpompi ajatella ympäristöstä tulevaa uhkaa kuin sisäistä tai perheestä tulevaa kaaosta. Selvitä tuhotulvasta kuin perhekriisistä.

Olen elänyt lapsuuteni varsin katastrofaalisissa oloissa. Nuorena sain "nauttia" väkivaltaisen miehen pakoilusta. Olen ollut sairaalassa useita kertoja, eri sairauksien vuoksi, ambulanssiinkin olen joutunut. 

Helpolla päässeiden ihmisten toiveet katastrofista kuulostavat uskomattoman lapsellisilta ja typeriltä. Minulla on päivittäin kipuja, olen menettänyt mahdollisuudet minkäänlaiseen omaisuuden kerryttämiseen, kun pahan päivän varat menivät sairastellessa, pitkittynyt stressi ja traumat ovat johtaneet mm. vatsan jatkuvaan oireiluun ja ahdistusoireisiin. Enää ei tule takaumia pahimmista traumaattisista asioista, mutta ne ovat vaikuttaneet peruuttamattomalla tavalla siihen, miten näen maailman. Turvalliseksi en ole kokenut oloani juuri koskaan. 

Tämä kaikki siitä huolimatta, että olen akateeminen ja asiantuntijatyössä, juuri sellainen ihminen josta ulkoisesti kuvittelisi, että olen elänyt pumpulissa. Mieleeni tuli painikelvottomia ajatuksia, kun eräs työkaveri haikaili ääneen, että olisi tahtonut elämänsä olleen "jännempää" tarkoittaen juuri jotakin sellaista extremeä, mitä olen itse saanut pyytämättä. Vaihtaisin kaikki painajaiset, ahdistukset ja kivut pois vaikka heti, jos voisin. Varokaa mitä toivotte, joskus tekin voitte oikeasti päätyä tällaiseen tilanteeseen ja takaan, että selviytymisen tuoma adrenaliiniryöppy ei pitkään lämmitä, kun joutuu taistelemaan päivittäin kivuliaiden henkisten ja fyysisten seurausten kanssa. 

Kyllä mulla on ollut samanlaisia ajatuksia, vaikka samalla tajuan, etten tietenkään ihan oikeasti haluaisi kokea mitään kamalaa. Silti olen monesti miettinyt miten toimisin jos nyt tapahtuisi niin ja näin, tai jos vaikka asuinkaupunkiini tulee terrori-isku (ei ollenkaan mahdotonta), tai miten selviäisin tilanteesta X.

En silti halua, että kukaan oikeasti vahingoittuu - tietenkään. Mutta selviytymistarinat ovat kiehtovia, oli kyseessä sitten rikos tai onnettomuus tai luonnonkatastrofi.

Minulla oli teininä sellainen fantasia että tulisi joku hirmuinen katstrofi ja sen keskellä saisin kokea ihanan kaikkia olosuhteita uhmaavan rakkaustarinan.... :D

Kouluttaudu ensihoitajaksi tai palomieheksi niin on työ yhtä katastroofia. Parantaa eksotiikan kaipuun.

Muutoin suosittelen hoitelemaan vaivaasi elokuvilla ja kirjallisuudella.

Itse näen aika ajoin katostrofiunia esim. uutisten seurauksena, mutta en haluaisi nähdä, koska ovat ahdistavia painajaisia.

Princeofthailand kirjoitti:

Mä haluisin ainoastaan yhdestä syystä jonkinlaisen katastrooffin, että joku nainen tulis mun luo ja sanois nyt nussit mun aivot pellolle viimeisen kerran.

Ei se kuitenkaan tulis, vaan menis jonkun toisen luo. Sorry.

Vierailija kirjoitti:

Ja entä jos et selviytyisi? Olisiko edelleen kivaa?

Harvemmin olen noin typerää ajatuksenjuoksua todistanut. Mutta nykyihmisellä tuntuu olevan tylsää oman elämänsä kanssa, ja sitten käy näin. Melkein toivon, että joudut johonkin katastrofiin. Koska luulen, että niistä selvinneet olisivat tyytyväisiä elleivät olisi koskaan joutuneet moiseen. Tajuaisit säkin sitten kuinka älytöntä haaveilla moisesta. Jos siis selviäisit.

Olishan se jees olla katastrofissa missä sinä menisit täysin kappaleiksi