Lue keskustelun säännöt.
Miksi panostaa ulkonäköön, kun kuitenkin tietää rupsahtavansa vääjäämättä?
16.06.2017 |
En enää yksinkertaisesti jaksa. Hoikkana koitan pysyä ja se on siinä. Vaatteisiin saatan panostaa, mutta naama taitaa olla menetetty tapaus. Kärsin noin 20 vuotta hirveää ahdistusta naamasta, hiuksista, milloin mistäkin iholuomesta. Viime talvena päätin luovuttaa. Hirveä huolehtiminen ja silti ulkonäkö ottaa takapakkia. Lopputulos ei enää anna vastinetta nähdylle vaivalle. Helpottunut olo.
Kommentit (7)
Sitten kun alkaa olla rupsahtamisiässä, voi antaa vähän rupsahtaa. Se on vain helpottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai miten siihen ulkonäköön panostetaan? Eikö se terveellisen hoikkana pysyminen ja kauniit vaatteet just oo sitä? Mitä sille naamalle muka muutenkaan voisi/pitäisi tehdä?
Olen tasan 40-vuotias. Olin kaunis nuorena, luonnostaan hoikka ja hyvännäköinen. Miehiä oli jonoksi eikä sellaisia ulkonäköpaineita ollut kuin nyt tuntuu nuorilla olevan. Silti muistan toivoneeni, että täyttäisin pian 40 eikä tarvitsisi enää olla niin tarkka ulkonäöstä. No, en ole ollut 10 vuoteen. Olen ylipainoinen ja rupsahtanut. Ja onnellisempi kuin koskaan ennen!
Mikä uskomaton määrä energiaa vapautuu, kun on itselleen armollinen! Syö kun huvittaa, liikkuu tai on liikkumatta kun huvittaa. Ei minkäänlaista stressiä, vaikka peilikuva on kaikkea muuta kuin mairitteleva. Mitä sitten? Kerran täällä eletään, miksi en tekisi elämästäni mahdollisimman mukavaa? Kukaan ei ole täydellinen, maailman kaunein nainenkin löytää itsestään vikoja.
Älkää siis rakentako itsetuntoanne ulkonäön varaan. Tehkää asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Tässä maailmassa on niin monenmoista ihmistä, että tänne sulautuu väkisinkin joukkoon. Ketään ei oikeasti kiinnosta sinun leveä perseesi tai iso nenäsi. Ja jonkun mielestä nekin ovat kauniita.
Mutta mä tulen onnelliseksi kauniin itseni katselusta, ulkonäöstä ja miehistä, joita sillä saa.
Vierailija kirjoitti:
Olen tasan 40-vuotias. Olin kaunis nuorena, luonnostaan hoikka ja hyvännäköinen. Miehiä oli jonoksi eikä sellaisia ulkonäköpaineita ollut kuin nyt tuntuu nuorilla olevan. Silti muistan toivoneeni, että täyttäisin pian 40 eikä tarvitsisi enää olla niin tarkka ulkonäöstä. No, en ole ollut 10 vuoteen. Olen ylipainoinen ja rupsahtanut. Ja onnellisempi kuin koskaan ennen!
Mikä uskomaton määrä energiaa vapautuu, kun on itselleen armollinen! Syö kun huvittaa, liikkuu tai on liikkumatta kun huvittaa. Ei minkäänlaista stressiä, vaikka peilikuva on kaikkea muuta kuin mairitteleva. Mitä sitten? Kerran täällä eletään, miksi en tekisi elämästäni mahdollisimman mukavaa? Kukaan ei ole täydellinen, maailman kaunein nainenkin löytää itsestään vikoja.
Älkää siis rakentako itsetuntoanne ulkonäön varaan. Tehkää asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Tässä maailmassa on niin monenmoista ihmistä, että tänne sulautuu väkisinkin joukkoon. Ketään ei oikeasti kiinnosta sinun leveä perseesi tai iso nenäsi. Ja jonkun mielestä nekin ovat kauniita.
Ihana kommentti :) Itsellä iso nenä ja näin vajaa kolmekymppisenä alkaa uurteet jo ottaa paikkansa, joten bulldogin-posket ja uureotsa ovat vääjäämättömästi edessä. Olen jo nyt vähän niin kuin luovuttanut ja todennut, että ei mun tarvii näyttää hyvältä (geeneilleni en mitään voi!). Mutta silti välillä ärsyttää näyttää niin rumalta kuvissa. Mutta ehkä seuraavan 10 vuoden aikana opin relaamaan ja nauttimaan enemmän!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meikit ja vaatteet on vain pintaa. Kestävä kauneus tulee reippailusta. Eli liikuntaa, vaikka raikkaassa ulkoilmassa. Ja terve monipuolinen ruokavalio.
Ja mikä tärkeintä, jos sinulla on rumia ajatuksia, pyri pääsemään niistä. Ole kiitollinen elämästä, rypyt ei haittaa.
pääasia että olet onnellinen ja vapautunut! jokainen tyylillään