Kun lapseni kasvavat aikuisiksi, aion kertoa heille totuuden äidistään

Tässä keskustelussa taas huomaa, kuinka ihmisten on niin kovin vaikea uskoa että mies voisi olla oikeasti syytön, ja äiti tehdä silkkaa kiusaa miehelle. Miksi tämä on niin vaikea uskoa?

Mä ymmärrän ap:tä.

Mun mieheni aikoo myös kertoa lapsilleen (jotka ovat nyt teini-iässä) heidän äidistään kaiken. Itseäni sieppaa se lapsille valehtelu aivan tolkuttomasti, mutta onneksi teinit ovat jo nyt alkaneet tajuta, miten paljon äitinsä valehtelee :(... tytär itkee usein minulle sitä, miten pahalta tuntuu, kun äiti sanoo vahinkolapseksi ja huutaa, että olisi parempi ettei lapsia olisi (pari esimerkkiä kertoakseni..).

Äiti on estänyt miestäni tapaamasta lapsiaan pieninä aivan kummallisten tarinoiden avulla. Itse oli järkyttävä alkoholisti, joka kuitenkin nyt ollut 10v kuivilla. Tälle nostan hattua toki.

Mutta kuten on itsekin mulle kertonut, niin myi silloisen miehensä tavaroita ja jakoi persettään huoletta, jotta sai viinarahaa. Strippasi sun muuta (nämä ennen lapsia). On myös väittänyt kivenkovaan lapsilleen, ettei ole koskaan juonut pisaraakaan alkoholia.

Mies yritti viedä katkolle useampaankin kertaan, mutta vasta ekan lapsen ollessa 6kk ja toisen ilmoittaessa tulostaan nainen raitistui.

Siitä alkoi sitten miehen syyttely kurjasta elämästään ja viinan tilalle tuli hamstraaminen ja riippuvuus valehteluun. Mies lähti, kun ei enää kestänyt niitä valheita ja erityisesti sosiaalitoimelle valehtelua...

Yhteys lapsiin on onneksi aina säilynyt, ja nyt kun me ollaan oltu kimpassa neljä vuotta, välit on paremmat kuin koskaan. Koska minä en siedä valehtelua miltään taholta, ja olen tämän tälle naiselle sanonutkin.. Joka sitten vuorostaan itkee minulle, miten on niin paha olla, kun lapset vaan vaatii ja nykyinen ukko asuu 400km päässä. Huoh.

 

Näissä asioissa ei ole olemassa mitään yhtä "totuutta", jonka voisi kertoa objektiivisesti. Lasten äidin "totuus" on jotain ihan muuta -- muiden sukulaisten ja ystävien taas jotain muuta. 

Teidän totuutenne sitten taistelevat keskenään ja vahingoittavat lapsia, rikkovat mahdollisesti välit ihan jokaiseen, jopa sisarusten kesken. 

Että mieti vielä, mitä luulet saavuttavasi. 

Kerroitko "totuuksia" liitossasi...?

Ehkäpä exäsi on kuitenkin terve ja vain suojelee lapsia.

Kaikki tuppaa olemaan bilateraalista.

Vierailija kirjoitti:

Minä en lapsena haluaisi kuulla vanhemmiltani tällaista. Todella ahdistavaa kuunnella kun toinen mustamaalaa toista, vaikka tarkoituksena olisikin vain puhua totta. Miksi kostaa tuossa vaiheessa? Lastesi äiti tuskin on sama ihminen enää kuin silloin teidän erotessanne vuosia sitten. On todella lapsellista kaataa tällainen katkeruus lasten niskaan. Sinua on kohdeltu väärin, mutta jos haluat asiaa edelleen puida, tee se exäsi kanssa, älä kosta sitä lapsillesi. Lapsistakaan tuskin tuntuu reilulta, että yrität vahingoittaa heidän kuvaansa äidistään ja mutkistaa heidän välistä suhdettaan VUOSIA SITTEN tapahtuneilla asioilla.

Vähän vastaavassa tilanteessa eläneenä, minä toivoin aikuisena saavani kuulla suoraan toiselta osapuolelta itseltään, mitä on tapahtunut ja miltä hänestä on tuntunut. Äitini kosti kauttani oman elämänsä kiemuroita, nosti itsensä korokkeelle ja haukkui kaikki muut, aina, minutkin. Yritti manipuloida minut vihaamaan toista sukua, missä ei ollut järkeä, enhän ollut edes tavannut taaperoikäni jälkeen ihmisiä, joita äiti vihasi. Vasta aikuisena etsin omillani sukulaisiani, pelkäsin että he jotenkin olisivat vihanneet minua -olin tottunut äidin vihaan. Eivät vihanneet, vaan olivat toivoneet tapaavansa joskus minut. He olivat täysin erilaisia kuin äitini, onneksi. Tärkein, jota etsin, oli jo kuollut. Äitini oli ollut esteenä. Olenko katkera äidille, kyllä olen.

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän ap:tä.

Mun mieheni aikoo myös kertoa lapsilleen (jotka ovat nyt teini-iässä) heidän äidistään kaiken. Itseäni sieppaa se lapsille valehtelu aivan tolkuttomasti, mutta onneksi teinit ovat jo nyt alkaneet tajuta, miten paljon äitinsä valehtelee :(... tytär itkee usein minulle sitä, miten pahalta tuntuu, kun äiti sanoo vahinkolapseksi ja huutaa, että olisi parempi ettei lapsia olisi (pari esimerkkiä kertoakseni..).

Äiti on estänyt miestäni tapaamasta lapsiaan pieninä aivan kummallisten tarinoiden avulla. Itse oli järkyttävä alkoholisti, joka kuitenkin nyt ollut 10v kuivilla. Tälle nostan hattua toki.

Mutta kuten on itsekin mulle kertonut, niin myi silloisen miehensä tavaroita ja jakoi persettään huoletta, jotta sai viinarahaa. Strippasi sun muuta (nämä ennen lapsia). On myös väittänyt kivenkovaan lapsilleen, ettei ole koskaan juonut pisaraakaan alkoholia.

Mies yritti viedä katkolle useampaankin kertaan, mutta vasta ekan lapsen ollessa 6kk ja toisen ilmoittaessa tulostaan nainen raitistui.

Siitä alkoi sitten miehen syyttely kurjasta elämästään ja viinan tilalle tuli hamstraaminen ja riippuvuus valehteluun. Mies lähti, kun ei enää kestänyt niitä valheita ja erityisesti sosiaalitoimelle valehtelua...

Yhteys lapsiin on onneksi aina säilynyt, ja nyt kun me ollaan oltu kimpassa neljä vuotta, välit on paremmat kuin koskaan. Koska minä en siedä valehtelua miltään taholta, ja olen tämän tälle naiselle sanonutkin.. Joka sitten vuorostaan itkee minulle, miten on niin paha olla, kun lapset vaan vaatii ja nykyinen ukko asuu 400km päässä. Huoh.

 

Heh, tämä pitäisi tallentaa tyylipuhtaana WT-porukan vuodatuksena. 

Joskus täällä nimittäin kysellään, että mitä se WT oikein Suomen oloissa tarkoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en lapsena haluaisi kuulla vanhemmiltani tällaista. Todella ahdistavaa kuunnella kun toinen mustamaalaa toista, vaikka tarkoituksena olisikin vain puhua totta. Miksi kostaa tuossa vaiheessa? Lastesi äiti tuskin on sama ihminen enää kuin silloin teidän erotessanne vuosia sitten. On todella lapsellista kaataa tällainen katkeruus lasten niskaan. Sinua on kohdeltu väärin, mutta jos haluat asiaa edelleen puida, tee se exäsi kanssa, älä kosta sitä lapsillesi. Lapsistakaan tuskin tuntuu reilulta, että yrität vahingoittaa heidän kuvaansa äidistään ja mutkistaa heidän välistä suhdettaan VUOSIA SITTEN tapahtuneilla asioilla.

Onko sinusta ok että joku ihminen kiusaa omia lapsiaan, vaikeuttaen näiden isäsuhdetta? Kiusaa lastensa isää hermoromahduksen partaalle? Valehtelee omille lapsilleen, pienille lapsille isästään? Minä aion kertoa totuuden kaikesta, kun lapset ovat aikuisia, en kerro mitään tietenkään kun ovat pieniä. Te ette voi ymmärtää.

t.ap

Muista nyt kuitenkin, että se sinun totuutesi on vain sinun totuutesi. Lapset eivät sitä välttämättä usko, ainakaan ihan sellaisenaan. Heillä on oma totuutensa, joka on muodostunut äidin kertomuksista ja siitä mitä lapset ovat itse kuulleet/nähneet ja mitä ulkopuoliset ovat kertoneet. Voi olla että lapset ovat itsekin huomanneet äitinsä kieroilun tai sitten voi olla että he ovatkin äitinsä puolella ja välinne rikkoutuvat lopullisesti kun alat "mustamaalata" äitiä heille.

Otat siis melkoisen riskin kertomalla totuutesi. Homma ei ehkä menekään kuten kuvittelet. Sinähän kuvittelet, että välinne paranevat ja lapset uskovat sinua. Siirtyvät sinun puolellesi. Muista kuitenkin, että aika usein se ei mene noin. Eivät he äitiään hylkää. Sinä siinä todennäköisimmin tulet hylätyksi.

Sinuna alkaisin rakentaa aikuisten lasten kanssa suhdetta ilman mitään mustamaalaamisia tai totuuksia. Näin ne lapset pysyvät elämässäsi paljon todennäköisemmin kuin totuuksia laukomalla.

Vierailija kirjoitti:

Kerro ihmeessä.

Minäkin olen kertonut lapsilleni, ettei isänsä suostunut maksamaan elatusmaksuja kuin perinnän kautta. Tapaamiset eivät onnistuneet kun isä ei tullut niihin ja ajan kanssa tapaamiset jäi koska minä en hoitanut niitä mummon eli lasten isän kanssa. Nyt on tilanne se että lapset ovat jo aikuisia ja eivät ole enää kiinnostuneet tapaamaan isäänsä koska hän ei pitänyt yhteyttä heihin. 

Nyt isää kiinnostaisi tapaamiset mutta se juna meni jo. 

Meillä sama juttu, onneksi keräsin kaikesta mahdollisesta dokumentit, koska mieshän kielsi kaiken. Kun on  mustaa valkoisella lastenvalvojan päätöksestä ja edelleen kelan maksamista maksuista, niin isän on hankala inistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en lapsena haluaisi kuulla vanhemmiltani tällaista. Todella ahdistavaa kuunnella kun toinen mustamaalaa toista, vaikka tarkoituksena olisikin vain puhua totta. Miksi kostaa tuossa vaiheessa? Lastesi äiti tuskin on sama ihminen enää kuin silloin teidän erotessanne vuosia sitten. On todella lapsellista kaataa tällainen katkeruus lasten niskaan. Sinua on kohdeltu väärin, mutta jos haluat asiaa edelleen puida, tee se exäsi kanssa, älä kosta sitä lapsillesi. Lapsistakaan tuskin tuntuu reilulta, että yrität vahingoittaa heidän kuvaansa äidistään ja mutkistaa heidän välistä suhdettaan VUOSIA SITTEN tapahtuneilla asioilla.

Vähän vastaavassa tilanteessa eläneenä, minä toivoin aikuisena saavani kuulla suoraan toiselta osapuolelta itseltään, mitä on tapahtunut ja miltä hänestä on tuntunut. Äitini kosti kauttani oman elämänsä kiemuroita, nosti itsensä korokkeelle ja haukkui kaikki muut, aina, minutkin. Yritti manipuloida minut vihaamaan toista sukua, missä ei ollut järkeä, enhän ollut edes tavannut taaperoikäni jälkeen ihmisiä, joita äiti vihasi. Vasta aikuisena etsin omillani sukulaisiani, pelkäsin että he jotenkin olisivat vihanneet minua -olin tottunut äidin vihaan. Eivät vihanneet, vaan olivat toivoneet tapaavansa joskus minut. He olivat täysin erilaisia kuin äitini, onneksi. Tärkein, jota etsin, oli jo kuollut. Äitini oli ollut esteenä. Olenko katkera äidille, kyllä olen.

Niin, sinä halusit kuulla. Kaikki ei halua. Osa voi haluta olla väleissä molempien vanhempiensa kanssa ilman että kummatkin mustamaalaa vuorotellen toisiaan. Lapset varmaan aika usein tietää asiat, mutta on aika iso kynnys sanoa heipat sille lähivanhemmalle. Jonka kanssa on koko lapsuuden ja nuoruuden asunut. Vaihtaa tämä etäiseen etävanhempaan. Vanhemman kannattaa ensin vähän katsella ja miettiä tilannetta, luoda suhdetta siihen lapseen. Totuuden voi kertoa jos lapsi sen haluaa tietää. Väkisin ei kuitenkaan kannata alkaa omia totuuksiaan kertomaan. Sillä harvoin vastaanotto on elokuvien kaltainen happy end. Ei se lapsi latoinkohdeltua isäänsä ota avosylin vastaan ja hylkää äitiään. Yleensä se lapsi puolustaa äitiään ja eikä usko isää. Siinä menee sitten lopullisesti se mahdollisuus luoda suhde lapseensa. Joskus on vaan prempi olla hiljaa ja vastata vasta kun kysytään.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa taas huomaa, kuinka ihmisten on niin kovin vaikea uskoa että mies voisi olla oikeasti syytön, ja äiti tehdä silkkaa kiusaa miehelle. Miksi tämä on niin vaikea uskoa?

Kyse ei ole siitä kuka on syytön ja kuka syyllinen. Vaan siitä, että miksi ne aikuiset lapset on pistettävä yhä edelleen valitsemaan puolensa. Valitsemaan joko äiti tai isä. Sillä siitähän tuossa on pohjimmiltaan kyse. Ap haluaa kostaa lastensa äidille ajatuksella että kertoo kaiken, jolloin lapset valitsevat hyvän isän ja hylkäävät kauhean äidin.

Miksei voi vaan olla isä, kun siihen on mahdollisuus? Sillä tuskin ne lapset äitiään hylkää, pikemminkin päinvastoin. Todennäköisesti ap heivataan sivuun. Sillä pohjimmiltaan, eihän tämä siitä äidistä eroa millään tavalla lasten näkökulmasta katsottuna. Oma etu se isällekin on tärkein, ei suinkaan se että saisi viettää aikaa lastensa kanssa.

Muistakaa myös, että nämä miehitä valittajat kertovat myös vaan sen oman näkemyksensä. Kumman vähän tästä heille sanotaan , vaan aina otetaan se naisen kertoma absoluuttisena totuutena.

On TODELLA ahdistavaa kuulla omasta vanhemmastaan pahoja asioita. Itse olen myös ollut lapsena tuossa tilanteessa ja edelleenkin äitini kertoo näitä totuuksia isästäni. Mutta. Minä en todellakaan halua kuulla niitä, vaikka olisivat kuinka totta. Niiden kuuleminen vain yksinkertaisesti ahdistaa. Ne kuuluvat menneisyyteen, jossa minä olin vain viaton lapsi. Yleensä käsken äitiäni lopettamaan ja välttelen häntä sen jälkeen jonkin aikaa, ettei minun tarvitsisi kuulla noista vanhoista asioista enää.

Ap, aikuisen on joskus vain nieltävä paha olonsa. Se on aikuisen osa.Itse en aio avautua omille lapsilleni mistään tuollaisista asioista, elleivät he itse sitä pyydä. Silloin kertominen on ihan ok, kunhan muistaa lopettaa silloin, kun lapsi niin haluaa.

Hehe, nyt alkoi ilkeitä mammoja pelottaa että josko heillekin tulee käymään näin

Vierailija kirjoitti:

Kuinka heidän äitinsä kaikin keinoin yritti hankaloittaa minun elämääni ja tapaamisia lasten kanssa eron jälkeen. Kaikki se valehtelu ja kiristäminen. En aio kaunistella asioita, enkä suurennella. Kerron vain totuuden.

Älä huoli. Kyllä se lasten äiti joka tapauksessa kertoo lasten täysi-ikäistyessä oikean totuuden heille.

En ymmärrä miksi tätä ongelmaa ei oteta Suomessa vakavasti. Äidin on helppo kiusata lasten isää ja vieraannuttaa tätä lapsista. Kukaan ei voi tehdä tai ei halua tehdä mitään. Jos lasten isä käy jotenkin hankalaksi, asiaan puututaan heti kovin ottein, mikä on hyvä asia, mutta mielestäni myös äitien harjoittamaan henkiseen väkivaltaan ja kiusaamiseen tulisi puuttua. Ainut lohtu tässä on se, että tämä ei tosiaan ole ikuista, jos olisi, olisin päästänyt itseni jo päiviltä.

t.ap

Kyllä se äiti on aina lapselle se kaikista tärkein ihminen maailmassa. Eron jälkeen on tärkeää että lapsella säilyy äiti. Ei lasten ole pakko tavata isäänsä. Isä maksaa elatusmaksut että äiti voi huolehtia lapsista. Kuka tahansa valitsisi aina äidin ennen isää!

Olen pahoillani ap sinun puolestasi, mutta ei tuo suunnitelma kertomisesta auta mitään. Kyllä minunkin isäni kertoo asioita vanhempieni 20 vuoden takaisesta erosta, mutta ei se muuta mitään. En minä katkaise häneen välejä enkä vaadi tilille tekemisistä, en yksinkertaisesti jaksa pöllyyttää sitä sontaläjää. En ole niin hirveän kiinnostunut heidän keskinäisistä väleistään nyt tai silloin. Tiedän että kumpikin voisi katsoa peiliin monen asian suhteen.

Ap, se saattaa olla sinulle pettymys että kertomisesi eivät välttämättä muuta lasten suhdetta äitiinsä. Sinulle se ehkä näyttäytyy siinä vaiheessa niin että eivät välitä, mutta oikeasti lapset kyllä tuntevat äitinsä ilman mitään paljastuksiakin. He tietävät että hän on hankala ja pirullinen, jos hän sellainen on.

Ainut mitä voit on tehdä kaikkesi että välit lapsiisi säilyvät läheisinä. Paras tapa siihen on se että yrität pysyä mahdollisimman positiivisena silloin kun tapaat lapsiasi, yrität parhaasi mukaan hälventää eron aiheuttamaa ahdistusta jota heilläkin varmasti on.