Kumpi oikeassa, minä vai mummo

Olen nuori nainen alle 25 v.
Mulla on pari pikkuveljeä muutaman vuoden ikäerolla.
Vanhempamme erosivat kun olimme pieniä, olimme myös melko köyhiä ja äitini, isäpuoleni ja isäni osasivat joskus olla todella ilkeitä ainakin minua kohtaan.
Riitelin jatkuvasti minua pompottavan isäpuolen kanssa, joten muutin teiniiässä isäni luo.
Olin välillä todella vihainen pikkuneiti, mutta toisaalta tooodella pelokas. Vihasin erityisesti mummoni ystävystymisyrityksiä, koska olin pelokas, että mitä hänkin nyt musta haluaa.
Pikkuveljeni alkoivat kiusata ja hakata mua jossain vaiheessa.
Otin sen todella raskaasti, ja luulen kärsineeni myös ptsdstä.
Kukaan perheestäni ei auttanut mua eikä uskonut. Isäni käski mua olla ärsyttämättä veljiäni.
Aloin saada paniikkikohtauksia joka aamu herättyäni. Lopulta muutin pois, enkä halunnut kuulla tai nähdä veljistäni enää mitään.
Silti isäni tunkeutui mukaan kantamaan tavaroitani uudelle asunnolle, ja otti veljeni mukaan kiellostani huolimatta. Mua ahdisti se että he tiesivät missä asun, joten muutin 6kk jälkeen uudestaan.
Vuosia näiden jälkeen kävin moikkaamassa mummia. Olen aiemmin sanonut hänelle etten halua edes kuulla mitään veljistäni. Tällä kertaa hän ei melkein muusta puhunutkaan kuin heistä.
Kuuntelin aikani kunnes sanoin etten tykkää puhua heistä.
Mummo sitten sanoi, ettei ole koskaan aiemmin kuullut minunlaisestani ja vanhoista pjtäisi päästää jo irti aikuisen ihmisen.
Yritin monet kerrat paskat housuissa sopia välejä veljieni kanssa isän läsnäollessa.
Isä haukkui mua selkärangattomaksi koska olin peloissani kun veljeni huusivat ja haukkuivat minua.
Joten olen yrittänyt jo kaiken normaalin yrittämisen yli. Nyt on kyllä veljieni vuoro yrittää, mutta ei ole kuulunut mitään heistä, puhumattakaan tekojen katumisesta.

Kiitos jos jaksoit lukea pitkän tekstin. Halusin vain kysyä, että onko mielestäsi minä vai mummo oikeassa?