Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, kun en tunne oloani hyväksi miehen sukulaisten kanssa?
11.06.2017 |
Mieheni lähisuvulla on useamman kerran kuukaudessa juhlia, illanviettoja, lounaita yms. joihin minunkin oletetaan osallistuvan. Saan kuitenkin psyykattua itseni lähtemään näihin vain hyvin harvoin, sillä tunnen oloni tukalaksi miehen suvun kanssa.
Olen itse ujo introvertti, jolla ei ole kokemusta lapsista. Miehen sukulaiset ovat kovaäänisiä, paljon puhuvia ja keskusteluaiheiltaan hyvin lapsikeskeisiä. He eivät juuri koskaan kysy minulta mitään eivätkä muutoinkaan osoita halukkuuta ottaa minua juttuihinsa mukaan. Itse joudun taistelemaan yrittäessäni keksiä jotain kommentoitavaa aiheisiin, joista en tiedä mitään/jotka eivät minua kiinnosta. Ja sitten kun keksin kommentin, en saa suunvuoroa muiden kailottaessa päällekäin. Olen alkanut kammoamaan näitä tilanteita yli kaiken ja haluaisin vain luovuttaa tutusmisyrityksessäni. Ärsyttää että en voi olla sosiaalinen ja avoin ja yhtä lailla ärsyttää miehen suvun välinpitämätön suhtautuminen minuun.
Mies on tilanteesta pahoilla mielin. Onhan se kurjaa, että en oikein tule toimeen hänen perheensä kanssa. Miehen vuoksi haluaisin tilanteen muuttuvan. En vain tiedä, miten se onnistuu.
Kommentit (35)
Kumpi on helpompaa: muuttaa noin 50 ihmistä vai 1 ihminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikkien ihmisten kanssa vaan voi tulla toimeen. Kohtelias voi silti olla mutta että tuntisit olosi mukavaksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ole sinunlaisia , niin ei varmaan onnistu se
Vierailija kirjoitti:
Kumpi on helpompaa: muuttaa noin 50 ihmistä vai 1 ihminen?
Olen todennut oman perusluonteeni muuttamisen mahdottomaksi. Mutta vinkkejä ja selviytymiskeinoja olisi kiva saada. Ja kyseessähän ei ole 50 ihmistä vaan 5-10.
-ap
En menis. Miksi tuhlata elämäst aikaa sellaisiin tilanteisiin jossa ei tykkää olla ja josta saa stressiä. Ihan turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkien ihmisten kanssa vaan voi tulla toimeen. Kohtelias voi silti olla mutta että tuntisit olosi mukavaksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ole sinunlaisia , niin ei varmaan onnistu se
Ärsyttävää että ne on juuri miehen rakkaimmat ihmiset kenen kanssa oleminen ei suju. Työpaikalla olen sosiaalisesti suht aktiivinen ja kaveripiirikin löytyy, eli en mikään ihan "viallinen" sosiaalisesti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on samankaltainen ongelma. Oon vaan hammasta purren mennyt mukaan ja yrittänyt. Ehkä se tästä hiljalleen helpottaa vuosien varrella.. nyt tosin mennyt jo 5 vuotta näin.
Valitse 1-2 helpoimmin lähestyttävää ja keksikää miehesi kanssa helpoo tapa viettää aikaa ihan pienellä porukalla. Laumatutustuminen ei sovi kaikille, ehkä sinuun tutustuisi paremmin näin, ja sitten vähitellen sulla olisi helpompi olla niissä isoissa tapaamisissakin, tulisit kuulluksi ka tutuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpi on helpompaa: muuttaa noin 50 ihmistä vai 1 ihminen?
Olen todennut oman perusluonteeni muuttamisen mahdottomaksi. Mutta vinkkejä ja selviytymiskeinoja olisi kiva saada. Ja kyseessähän ei ole 50 ihmistä vaan 5-10.
-ap
Ymmärrän kyllä sua, olen introvertti itsekin. Vinkkinä keskusteluun mukaan pääsemiseen sanon, että useimmat ihmiset tykkää puhua itsestään, joten keskity ja kysy tarkentavia kysymyksiä puheenaiheista. Myös lomat, sää, lemmikit, uutiset on aika turvallisia puheenaiheita.
Ajattele tilannetta siedätyshoitona/harjoituksena, introvertitkin joutuu noihin tilanteisiin usein ja niissä ei kehity ellei harjoittele. Ei se sun luonnetta muuta vaikka small talkkia opetteletkin.
Sinun pitää löytää siinä suvussa se sinun juttusi, sinun paikkasi. Ei sen tarvitse olla samanlainen kuin muilla on vaan voi olla sinunlaisesi.
Meillä esimerkiksi sukutapaamisista tuli vastenmielisiä, kun sukuun tuli sellainen uusi jäsen, joka rusikoi väkisin kaikki keskustelut tyrehtymään. Yhtäkkiä en halunnut lainkaan koko sukutapaamisiin, kun siellä ei voinut enää jutella mistään.
Piti keksiä jotain uutta. Otettiin miehen kanssa yhteinen leikki käyttöön. Alettiin vierailuilla laskemaan kuinka monta kertaa tämä uusi tulokas tyrmäsi keskustelun. Ja kuinka monta kertaa sai keskustelun käännettyä omaan yhteen ja samaan mieliaiheeseen. Ja paras leikki oli se, että miehen kanssa kisattiin siitä kumpi löytää enemmän keskustelun aiheita, jotka saavat tulokkaan hiljaiseksi.
Eli kun keskusteluihin ei voinut enää osallistua kukaan muu kuin tuo yksi yksinpuheluillaan, niin piti keksiä muita huveja, joiden kanssa sai vierailut kulumaan. Voisitko sinä keksiä jotain tällaista. Olen myös alkanut viihtymään vierailujen aikana enemmän ulkona lasten kanssa, sillä sinne tuo tulokas ei tule. Kun vaan varaa riittävän lämpimät vaatteet mukaan, niin vierailut menevät ihan hyvin noinkin.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitteko vierailuilla vaikka pelata jotain. Siinä pääsevät kaikki mukaan.
Hyh, tiedän tuon tunteen! Mikään ei ole niin rasittavaa kuin yrittää väkipakolla hengailla ihmisten seurassa, joiden kanssa ei löydy yhteistä aaltopituutta. Mutta tarviiko niitten kanssa nyt niin tutustuakaan, miehen kanssahan sinä seurustelet etkä niiden. Kunpa mieheskin sen ymmärtäisi eikä olis "niin pahoillaan", se vaan pahentaa tilannetta jos toinen sitä voivottelee. Kokemusta siitäkin... Sitä paitsi kyllähän sinä niiden kanssa toimeen tulet, kun pystyt samassa tilassa olemaan, ei kaikkien kanssa tarvi ystävystyä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitse 1-2 helpoimmin lähestyttävää ja keksikää miehesi kanssa helpoo tapa viettää aikaa ihan pienellä porukalla. Laumatutustuminen ei sovi kaikille, ehkä sinuun tutustuisi paremmin näin, ja sitten vähitellen sulla olisi helpompi olla niissä isoissa tapaamisissakin, tulisit kuulluksi ka tutuksi.
Suosittelen kertomaan (ja yhä uudestaan) avoimesti, että olet hiljainen (introvertti, et keksi puhumista, haluat "olla hiljaa" - ) vaikka vähä ylikorostaen, niin ei tarvitse niin yrittää puhua. :)
Tai pyydä miestäsi kertomaan se suvulle( taas kerran).
Meillä on sama tilanne, mutta toisin päin. Puolisoni on hiljainen ja vetäytyvä, eikä hän edelleenkään nauti sukulaisteni seurassa olemisesta.
Asiassa on monta puolta: mitä sinä ajattelet niistä sukulaiskohtaamisista ja toisaalta, miten puolisosi kokee tilanteen. Mitä muut sukulaiset ajattelevat? Sanoisin, että asia voi olla puolisollesi tosi kipeä. Oma sukuni on sellaista, että hiljainen hissukka on ok, eikä häntä painosteta puhumaan tms. Mutta tulematta jättäminen koetaan tosi epäkohteliaaksi ja itsekkääksi. Olen yrittänyt sanoa tätä puolisolleni, joka usein haluaisi jättäytyä pois, koska tuntee olonsa epämukavaksi ja ulkopuoliseksi, kun ei pysty oikein osallistumaan keskusteluihin.
Minusta taas on kiusallista osallistua sukutapahtumiin yksin, kun kaikkien muiden siipat ja perheet ovat kuitenkin paikalla. Asiaa ei tietysti helpota, kun sukulaiset sitten kyselevät, että missä se puoliso taas on, kun se ei ole täällä mukanasi?
Lopullista ratkaisua ei ehkä löydy. Puolisoani on kuitenkin helpottanut tieto, että epämukavuus on lähinnä hänen päänsä sisällä, eikä hänen hiljaisuutensa ole ongelma muille. Hän ymmärtää, että asialla on toinenkin puoli, eikä hän halua olla epäkohtelias. Hän on onneksi löytänyt suvustani muutamia "luottoihmisiä", joiden kanssa juttu luistaa yhteisten harrastusten tai kiinnostuksen kohteiden myötä. Mutta mitään sujuvaa "small talkia" häneltä on turha odottaa, ja se on asia, joka minun on pitänyt hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne, mutta toisin päin. Puolisoni on hiljainen ja vetäytyvä, eikä hän edelleenkään nauti sukulaisteni seurassa olemisesta.
Asiassa on monta puolta: mitä sinä ajattelet niistä sukulaiskohtaamisista ja toisaalta, miten puolisosi kokee tilanteen. Mitä muut sukulaiset ajattelevat? Sanoisin, että asia voi olla puolisollesi tosi kipeä. Oma sukuni on sellaista, että hiljainen hissukka on ok, eikä häntä painosteta puhumaan tms. Mutta tulematta jättäminen koetaan tosi epäkohteliaaksi ja itsekkääksi. Olen yrittänyt sanoa tätä puolisolleni, joka usein haluaisi jättäytyä pois, koska tuntee olonsa epämukavaksi ja ulkopuoliseksi, kun ei pysty oikein osallistumaan keskusteluihin.
Minusta taas on kiusallista osallistua sukutapahtumiin yksin, kun kaikkien muiden siipat ja perheet ovat kuitenkin paikalla. Asiaa ei tietysti helpota, kun sukulaiset sitten kyselevät, että missä se puoliso taas on, kun se ei ole täällä mukanasi?
Lopullista ratkaisua ei ehkä löydy. Puolisoani on kuitenkin helpottanut tieto, että epämukavuus on lähinnä hänen päänsä sisällä, eikä hänen hiljaisuutensa ole ongelma muille. Hän ymmärtää, että asialla on toinenkin puoli, eikä hän halua olla epäkohtelias. Hän on onneksi löytänyt suvustani muutamia "luottoihmisiä", joiden kanssa juttu luistaa yhteisten harrastusten tai kiinnostuksen kohteiden myötä. Mutta mitään sujuvaa "small talkia" häneltä on turha odottaa, ja se on asia, joka minun on pitänyt hyväksyä.
Tämä tosiaan on miehelleni kipeä asia, eikä hän sosiaalisena small talk -ihmisenä oikein ymmärrä minun ahdistustani. Pelkään, että olen lukuisilla pois jättäytymisilläni jo pilannut mahdollisuuteni tulla hyväksytyksi miehen suvun puolelta. Pelkään myös, että meille tulee ennen pitkää ero tämän asian vuoksi. En halua olla epäkohtelias, mutta en myöskään kestä sitä tapaamisista aiheutuvaa pahaa oloa kovin usein.
-ap
Minulla sama ongelma- tosin toisena osapuolena. Meillä läheinen ja iso suku ja aikuistenkin synttärikahveilla käydään jos ehditään ja alaikäisten synttäreitä ihan juhlitaankin. Ja suku on tosiaan minun isovanhemmista alaspäin, eli serkkuja nähdään usein. Monen serkkuni kanssa vietän vapaa-aikaakin. Ja joka vuodelle sattuu ainakin yhdet (yleensä useammat) ylppärit tai rippijuhlat ja kun kohta nämä on ohi epäilen että tiedossa olisi häitä.
Mieheni taas ei ymmärrä tätä yhtään kun heillä on syntymäpäivien vietto lopetettu 10-vuotispäivään ja sukulaisistakin hän tapaa lähinnän äitiään, siskoaan ja toista mummoa. Serkkuja ei nähdä edes isommissa juhlissa (häissä tmv).
Mies ei jotenkin sitten osaa olla näiden ihmisten kanssa eikä varsinkaan juhlissa ja minä taas ärsyynnyn kun miestä yritetään ottaa niin mukaan sukuun eikä hän sitä halua tehdä. Ymmärrän miestänikin, mutta jos suku on tottunut että kaikki on paikalla, on kiusallista joutua selittelemään toisen puolesta miksi hän ei taaskaan tullut vaikka kaikkien muiden puolisot on mukana. Ja niin ikävää kuin se selittely muille onkin, niin eniten pahoillani olen siitä kun mies ei halua tulla.
Kompromissinä olemme sitten joskus lyhyemmän aikaa yhdessä paikan päällä (tullaan myöhässä ja lähdetään ajoissa muka johonkin) mutta tämä ei ainakaan palvele ketään. Molemmat vain ärsyyntyy.
Minulla oli pelastus siitä, että koko ajan opiskelin jotain. Jotenkin kummasti mulla sattui aina olemaan tentti seuraavalla viikolla, kun oli jotkut juhlat. Opiskelin ihan oikeasti. Sitten kun tuli lapsia, oli lasten hoito hyvä tekosyy. Mun lapset eivät katsos jaksaneet olla paikoillaan oikein, kun olin niin huono kasvattaja. Kummasti he kyllä kotona osasivat käyttäytyä, mutta se on koti. Samoin päiväkodin juhlissa meni ihan hyvin, mutta kun se oli tutumpi paikka. Lasten kasvettua jotenkin kummasti mulla alkoi olla työkiireitä tai meillä oudosti satuttiin sairastumaan. Helpompia pienet valheet kuin sanoa suoraan, ettei kiinnosta, vaikka aika läpinäkyviä nämä selitykset taisivat olla ainakin jossain vaiheessa.
Mulla oli myös alkuun miehen suvun suhteen samanlaisia ajatuksia kuin aloittajalla. Sitten annoin itselleni luvan olla oma itseni: osallistun useimpiin tilaisuuksiin, hymyilen kaikille, juttelen jos mulle jutellaan, mutta en pyri mukaan keskusteluihin joihin en luontavasti mahdu. Hyväksyn sen, että suurinta osaa miehen sukulaisista ei mitenkään erityisesti kiinnosta tutustua minuun paremmin - heillä riittää näissä kokoontumisissa kyllä keskinäistä puhuttavaa muutenkin. Annan heidän siis puhua ja tyydyn itse kuuntelemaan.
En ymmärrä miksi tuollaisiin sukutapaamisiin pitää mennä. Mikä ihmeen pakko se on sinne nokkaansa työntää varsinkin jos niitä on usein. Minulle olisi ainakin ihan sama mitä muut minun poissaolostani ajattelisivat tai sanoisivat, pärjään ilman sitä tietoakin mainiosti. Sopiva sukulaistahti voisi olla hyvin vaikka neljä kertaa vuodessa, sen yli menevät skippaisin huoletta. Sinulla on omakin elämä, on ollut ennen miehen suvun hölmöjä tapaamisia ja on niiden jälkeenkin. Selittelyjä en antaisi ja missään tapauksessa en alkaisi valehtelukierteeseen miksi en pääse. En tule ja sillä siisti.
Niissä muutamissa tapaamisissa olisin kohtelias ja oma itseni. En enempää enkä vähempää. Mies saa mennä myös keskenään jos haluaa niin naimisissa sukunsa kanssa olla.
Yksi asia olisi myös, että itse en alkaisi vastavuoroisesti mitään juhlinkeja järjestelemään ja muita kestitsemään.
Mä en käyttäisi aikaa kummankaan puolen sukulaisiin useaan kertaa kuukaudessa. Pari kertaa vuodessa on maksimi. Minusta tuohon on löydettävä jokin kompromissi. Me sosialisoidaan yhdessä ystävien ja ystäväpariskuntien kanssa, jolloin kummallakin on mukavaa. Mun mielestä puolison kuuluu ottaa huomioon se ns vieras suvussa ja huolehtia siitä, että otetaan huomioon tms. Ainakin niin, että toisellakin on mukava olla.
Itse suosittelisin hankkimaan teille oman elämän ja sellaisia kyläilyjä ja kyläilijöitä, että kummallakin on mukavaa. Ei sinun tarvitse todellakaan vierailla monta kertaa kuukaudessa puolison kissanristiäisissä. En minä ainakaan suostu, vaikka olenkin sosiaalinen.
Up!