Miksi lapsi ei anna lohduttaa?

Täysin normaalia. Lapsi alkaa olla niin iso, että välillä oma rauha on parempi kuin äidin syli. Älä pode huonoa omatuntoa. 

Hän ehkä haluaa omaa rauhaa, omaa tilaa, selvittää itse omia ajatuksiaan. Hän on oma ihmisensä, sinusta irti. Pysy kuitenkin lähettyvillä. :)

On ollut vuosia tuollainen, jo ennen kouluikää. Juttelee kyllä asioistaan mutta lohduttaa ei saa, siis siten että ottaisi vaikka viereen ja silittäisi.

Ap

Jos se on sen luontoinen. Itse olin samanlainen lapsena ja oma lapsi on myös. Vaikea sanoa, kulkeeko se geeneissä vai onko kasvatus vaikuttanut, olen kyllä yrittänyt rohkaista tunneilmaisua mutta ehkä en oikeasti ole osannut, jos itse olen pohjimmiltaan jotenkin estynyt. Eli en osaa kyllä vastata oikeastaan.

4 jatkaa. Tykkään itselleni sellaisesta lohdutuksesta,että harmiani kuunnellaan kun olen valmis valittamaan. Sellaisesta silittelystä ja varsinaisesta myötätunnosta/säälistä tulen vaan pahemmalle tuulelle ja näin oli jo lapsena. Varmaan parhaiten olet lapselle avuksi olemalla käytettävissä. Kunhan ei tunge, eikä toisaalta vähättele niitä tunteita tai yritä piristää heittämällä huumoriksi tilannetta.

Nostan vanhan ketjun. Meillä nyt 8-vuotias, joka heittäytyy hanakasti itsesäälin valtaan, eikä koskaan ole syyllinen mihinkään. Yrittää monta kertaa vuodessa toistuvina kausina kiusata äitiä, ja kun asiaa aletaan selvittää, valittaa vain että äiti se kiusaa häntä ensin, ja ilmeisesti myös usein kokee asiat siinä valossa.

Poika muistaa uhmaiästään sen, että minä huusin ja laitoin jäähylle, isän ei muista tehneen samoin. Harvemmin näin kävikään, isänsä on vasta eron jälkeen alkanut ymmärtää kurinpidon päälle, joten se puoli jäi väkisinkin minulle. Jälkikäteen ajatellen, vähemmällä huutamisella varmasti olisi pärjätty, mutta elämäntilanteemme oli tuolloin erittäin vaikea monesta syystä ja johtikin sitten eroon. Olimme molemmat aivan uupuneita tuolloin.

Aloin jälleen kerran miettiä, milloin meillä lähti asiat menemään outoon suuntaan. Ja poika ei tosiaan hakenut lohtua ihmisiltä oikeastaan edes satuttaessaan itsensä. Oli vauvanakin jo ihmeen riippumaton ja omissa maailmoissaan. Hyvällä tuulella ollessaan tutki maailmaa tuntikausia omin päin. Ja jo alusta asti kaava oli se, että kun lapsella oli maailmankirjat sekaisin, niin yritti nipistää aikuista. Joskus kipeänä ollessaan tms erikoistilanteessa hakeutui ihokontaktiin toisella kädellä ja hamusi sillä kohti rintaa, ja toisella kädellä nipisti samaan aikaan kaulasta.

Imetys oli valtaosan aikaa vaikeaa. Imuote lipsahti aina huonoksi, ja kun lopulta olisi ollut kivutonta, alkoi pureskelemaan huvikseen. Toivottavasti olen väärässä, mutta minusta tuntui ikään kuin poikaa olisi jo imeväisenä ärsyttänyt olla minusta silläkään tapaa riippuvainen. Vuoden kestänyt imetys alkoi vasta loppuviikkoina olla miellyttävä kokemus, mutta sitten poika kieltäytyi siitä täysin. Olin suihkutissi, ehkä se oli pelottavaa kun maitoa saattoi olla silmässäkin ja siinä oli ensimmäiset sekunnit melkoisesti nieleskeltävää. Toinen rinta ei koskaan oikein kelvannut, ja sain taistella tulehdusten kanssa. Voi olla että imuote oli niin kivuliaan puristava siksi, että sillä keinolla tulvan sai hillittyä. Huonot molemminpuoliset kokemuksetko sitten ovat olleet syynä siihen, että keskinäinen luottamus on ollut jotenkin vajaata. Ainakaan ne eivät auttaneet. Jollain tasolla ehkä me molemmat olemme aina pelänneet toisiamme. Kaksi herkkää ja älykästä ihmistä ikuisesti puolustuskannalla (olen itse pelännyt äitiäni, joka on pelännyt äitiään, joka...).

Ja yhä edelleen poika saattaa nipistää isäänsä jos satuttaa itsensä tai pahoittaa mielensä - minua ei enää fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin innokkaammin ja inhottavan taitavasti. Eikä erittele, mistä pahoitus johtuu, haukkuu muut varmuuden vuoksi silloinkin jos itse töppää. Koulussa sitten ilmeisesti sietää muilta liikaakin, ja senkin sitten purkaa kotona.

Ei koskaan sano rakastavansa ketään eikä osoita lämpöä paljon muutenkaan, eikä ikinä pyydä oma-aloitteisesti anteeksi. Saattaa kyllä listata ääneen hartaasti, kenestä eniten tykkää, ihan vain osoittaakseen että sinä tulet siinä listassa hiukan ennen hyttysiä ja muurahaisia.

Yritän kysellä, onko samansorttisia lapsia ollut muilla ja miten sitten kävi.

Vierailija kirjoitti:

On ollut vuosia tuollainen, jo ennen kouluikää. Juttelee kyllä asioistaan mutta lohduttaa ei saa, siis siten että ottaisi vaikka viereen ja silittäisi.

Ap

Itsekin inhosin ja inhoan, jos joku silittää esim. päätä sillä lailla jatkuvalla, merkityksettömällä käden liikkeellä. Ja sitä paitsi siinä tavanomaisessa lohdutushöpötyksessä on joko tyhjänpäiväinen tai ylemmyydentuntoinen ja vähättelevä sävy aika usein.

Mulla ihan samat jutut kuin 4-5. Ja oma lapsi myöskään ei tykkää lohdutuksesta vaan temperamentti roihahtaa ja lähtee omaan huoneeseen oven paukautuksen kera. Itse en ilmaissut raivoa yhtä tunteella, mutta ehkä se ei ollut sallittua omassa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ollut vuosia tuollainen, jo ennen kouluikää. Juttelee kyllä asioistaan mutta lohduttaa ei saa, siis siten että ottaisi vaikka viereen ja silittäisi.

Ap

Itsekin inhosin ja inhoan, jos joku silittää esim. päätä sillä lailla jatkuvalla, merkityksettömällä käden liikkeellä. Ja sitä paitsi siinä tavanomaisessa lohdutushöpötyksessä on joko tyhjänpäiväinen tai ylemmyydentuntoinen ja vähättelevä sävy aika usein.

Tuo taitaa kuitenkin olla myöhempien aikojen ärtymystä. Tai siis, voihan sekin alkaa varhain, jos on bongannut tietyn naureskelun lohdutuksen alta ja tullut sillä tapaa vähätellyksi.

Mutta onnistuuko sinulta lohdutettavaksi antautuminen silloin, jos oikeasti olet lohduton? Ja lohduttaja on aidosti liikkeellä? Vai tuleeko turvallisuuden tunne vain yksin?

Nipistelijän äiti lähtee tästä töihin, mutta palaan illalla asiaan. Kertokaa pliis jos mitään tuosta tunnistatte, on hiukan orpo olo tämän jutun kanssa ja usein ollaan neuvottomia oikein porukalla.

Vierailija kirjoitti:

On ollut vuosia tuollainen, jo ennen kouluikää. Juttelee kyllä asioistaan mutta lohduttaa ei saa, siis siten että ottaisi vaikka viereen ja silittäisi.

Ap

Kun kaikki eivät lohdutu tuolla tavalla. Esim. itselläni on jo hyvin pienestä asti ollut niin, että vastoinkåymisten tullen kaipaan yksinoloa ja rauhaa, ja toiset ihmiset ahdistaa. Kosketus erityisen kamalaa. 

Ensimmäinen muistoni tästä on kun olin kipeä 3-vuotiaana, ja äiti yritti lohduttaa ja silitellä, ja minä suutuin ihan kamalasti, minä halusin olla rauhassa ja yksin! En kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä iloa joku voi sellaisesta "lääppimisestä" saada, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt että erilaiset temperamentit saa. Esim. veljeni taas oli tosi isoksi sellainen lohdutusta ja läheisyyttä kaipaava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ollut vuosia tuollainen, jo ennen kouluikää. Juttelee kyllä asioistaan mutta lohduttaa ei saa, siis siten että ottaisi vaikka viereen ja silittäisi.

Ap

Kun kaikki eivät lohdutu tuolla tavalla. Esim. itselläni on jo hyvin pienestä asti ollut niin, että vastoinkåymisten tullen kaipaan yksinoloa ja rauhaa, ja toiset ihmiset ahdistaa. Kosketus erityisen kamalaa. 

Ensimmäinen muistoni tästä on kun olin kipeä 3-vuotiaana, ja äiti yritti lohduttaa ja silitellä, ja minä suutuin ihan kamalasti, minä halusin olla rauhassa ja yksin! En kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä iloa joku voi sellaisesta "lääppimisestä" saada, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt että erilaiset temperamentit saa. Esim. veljeni taas oli tosi isoksi sellainen lohdutusta ja läheisyyttä kaipaava.

Onko tuosta piirteestäsi seurannut hankaluuksia, kasvaessa tai aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ollut vuosia tuollainen, jo ennen kouluikää. Juttelee kyllä asioistaan mutta lohduttaa ei saa, siis siten että ottaisi vaikka viereen ja silittäisi.

Ap

Kun kaikki eivät lohdutu tuolla tavalla. Esim. itselläni on jo hyvin pienestä asti ollut niin, että vastoinkåymisten tullen kaipaan yksinoloa ja rauhaa, ja toiset ihmiset ahdistaa. Kosketus erityisen kamalaa. 

Ensimmäinen muistoni tästä on kun olin kipeä 3-vuotiaana, ja äiti yritti lohduttaa ja silitellä, ja minä suutuin ihan kamalasti, minä halusin olla rauhassa ja yksin! En kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä iloa joku voi sellaisesta "lääppimisestä" saada, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt että erilaiset temperamentit saa. Esim. veljeni taas oli tosi isoksi sellainen lohdutusta ja läheisyyttä kaipaava.

Ongelmia tulee varmasti silloin, jos kaksi henkilöä kaipaa itse erilaista lohdutusta/reagointia ikäviin tapahtumiin, ja yrittävät sitten tarjota omaa tapaa toiselle. Siis alitajuisesti, kun ajattelee itse haluavansa juuri tiettyä kohtelua, eikä tajua että toinen kaipaa erilaista.

Itse huomaan, että minulla nousee karvat pystyyn jos joku liikaa eläytyy minun murheisiin. En halua sitä, että minulle ilmaistaan että minusta on oltu huolissaan tai "herätty yöllä miettimään miten asia ratkeaa". Haluan avautua mahdollisista ongelmista, saada sopivan määrän myötätuntoa ja sitten jatkaa itse asiasta murehtimista, jos niin pitää tehdä. Tuo ehkä juontaa lapsuuteen, koska äitiini ei päde sanonta "jattu murhe on puolitettu murhe", vaan yleensä murheiden kertomisen jälkeen on pitänyt keskittyä lohduttamaan äitiä.

Itse kullakin on oma tyylinsä.

Tuon ikäiseltä voi kysyä millaista lohdutusta hän kaipaa.

Kaikki eivät halua halauksia.

Et ehkä ole ollut turvallinen aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Et ehkä ole ollut turvallinen aikuinen.

Kaikenlaisia syitä toki voi olla, mutta mitä itse luulet: kannattaisiko AP:n tässä tilanteessa pyrkiä toimimaan lapsen ominaisuuksien mukaan, vai kannattaisiko AP:n käpristyä häpeämään olettamaasi epäkelpoa vanhemmuuttaan?

Mulla on samanlainen halaustenvälttelijälapsi ja olen pyrkinyt ratkaisemaan asian niin että jos hän haluaa eristäytyä niin annan mutta pyrin säännöllisesti myös keskustelemaan ja kaikin puolin jeesaamaan jotta ei tule tunnetta siitä ettäkö en häntä seuraani haluaisi.

Olin samanlainen lapsi. Minun tapauksessani suurin syy oli iso ero minun ja äidin temperamenteissa. Äiti on räiskyvä ja äänekäs myös myönteisiä tunteita osoittaessaan, minä hiljainen, hillitty ja arka. Emme koskaan ymmärtäneet toisiamme. Pelkäsin hänen tunnereaktioitaan ja ne tuntuivat ahdistavilta ja liian intensiivisiltä silloinkin kun hän halusi kehua tai lohduttaa. En olisi halunnut ottaa etäisyyttä omasta vanhemmastani, mutta koin etten vain kyennyt olemaan lähellä. Nyt aikuisenakaan en oikein jaksa häntä, kun tuntuu että kaikesta pitää tehdä niin iso numero. Hän luulee vieläkin, että minä vain olen yksin viihtyvää ja itsenäistä tyyppiä. Näin ei ole, parisuhteeseen valitsin rauhallisen miehen ja tarvitsen paljon hänen tukeaan ja läheisyyttään.

Toinen syy oli se, että joissakin tapauksissa äiti moitti pelkoani ja suruani ja käski olla jotenkin reipas. Monet lapset pystyvät ohittamaan tuollaisen, ehkä hän on aikoinaan itsekin tehnyt niin, mutta herkällä lapsella ne saattavat muuttaa käyttäytymistä pysyvästi jos noita asioita ei mitenkään käsitellä. Aloin hävetä tunteitani enkä enää kyennyt tuomaan niitä esiin luontevasti edes silloin kun äiti oli itsekin sitä mieltä, että olen surullinen tai pelokas ihan syystäkin.

Osa ihmisistä näköjään haluaa ymmärtää lohduttamisen vain fyysiseksi toiminnaksi. Kyllä sellainenkin ihminen tykkää myötäelämisestä ja empatiasta joka ei välitä silityksistä. Älkää lohduttako omista lähtökohdistanne vaan sen lohduttavan. Mikä oikeus kenellekään on päättää, mikä on oikeaa lohduttamista?

Minä huutelen harmistuneelle lapselle huoneeseen, että olen täällä jos haluaa puhua. Ja äänensävyllä ja sanoilla osoitan myötätuntoa lapsen harmiin, kun ei se halua tulla syliin tai halailemaan. Joskus lapsi tulee kohta takaisin ja jatkaa asiastaan valitusta, joskus käsittelee kiukkunsa ilmeisesti itse ja alkaa puuhaamaan muuta, palaa myöhemmin hyväntuulisena. Koen, että lapsi kuitenkin luottaa minuun, koska puhuu yleensä kaikenlaisista asioista, jos koulussa on ollut tappelua vaikka tai muuta erityistä.

Vierailija kirjoitti:

Osa ihmisistä näköjään haluaa ymmärtää lohduttamisen vain fyysiseksi toiminnaksi. Kyllä sellainenkin ihminen tykkää myötäelämisestä ja empatiasta joka ei välitä silityksistä. Älkää lohduttako omista lähtökohdistanne vaan sen lohduttavan. Mikä oikeus kenellekään on päättää, mikä on oikeaa lohduttamista?

Aika harva lopulta taitaa haluta lohduttaa lasta väkisin. Asiasta vain puhutaan sen verran vähän, että on vaikea ymmärtää jo vauvojenkin voivan olla niin erilaisia asiassa. Etenkin kun päinvastaista viestiä tulee niin paljon, on hyvin vaikea pitää mieli avoimena lapsen todellisille tarpeille, kun ne teoreettiset tarpeet on juntattu tajuntaan niin tiukkaan.

Mutta tuntuu, että asia ei pelkästään rajoitu fyysiseen etäisyystoiveeseen, vaan on oikeasti lapsia, jotka haluavat myös etäisyyttä niihin empatianosoituksiin, koska rauhoittuvat parhaiten yksinään. Ehkä ennen suositeltu oma huone ja pinnasänky ovat palvelleet tätä lapsityyppiä.

Voisiko asiassa olla kysymys introverteista lapsista?