Kuinka usein vierailisit katsomassa palvelutalossa/hoitokodissa olevaa vanhempaasi?

En varmaan ollenkaan. En jaksa muistisairaita ihmisiä

Jos noin lähellä, viikonloppuisin, mikäli julkisia kulkisi. Isä oli kauempana, joten kävin kotipaikkakunnalla kerran kuussa. Veli asui samalla paikkakunnalla ja kävi lähes päivittäin. Tieto isäni kuolemasta tuli samana päivänä, kun palasimme lomareissulta. En pode huonoa omaatuntoa. Se oli vain huonoa tuuria, isän kuolema oli niin äkillinen. Olin kuitenkin ennen reissua käynyt. Eikä se olisi auttanut asiaa, vaikka olisi oltu kotona, koska emme olisi ehtineet paikalle siltikään. 

Käyn noin kerran kuussa. Lähiomaiseni on täysin vuoteenomana eikä aina muista, kuka olen tai ylipäätään olenko käynyt viimeksi tunti sitten vai kuukausi sitten, ei pysty enää keskustelemaan mitään. Tavallaan haluaisin käydä useammin, omainen kuitenkin kyseessä. Toisaalta vierailu on myös itselle henkisesti todella raskasta, sattuu nähdä itselle läheistä ihmistä niin huonossa jamassa.

Ne, jotka sanovat, etteivät ikinä laittaisi omaa perheenjäsentään hoitokotiin, eivät ilmeisesti ole nähneet todella huonokuntoista vanhusta eivätkä tiedä, mitä sellaisen hoitaminen käytännössä vaatii (kaksi hoitajaa nostaa sängystä pyörätuoliin, vie vessaan, uudestaan nosto pytylle, nosto pytyltä pois, nosto sänkyyn jne... syöttämiset, tätä siis useammman kerran päivässä, ympäri vuorokauden...).

Nykyisin käyn äitini luona kerran päivässä, on pakko, ei pärjää yksin ja palvelutaloon pitkä jono. Kotihoito käy aamulla ja illalla, ruoka tuodaan, siivooja käy. Mutta äiti on todella yksinäinen, joten käyn seuran vuoksi + teen kotitöitä, kun eihän kotihoito (tai palvelu, mikä nyt onkaan) ehdi kuin ihan välttämättömän. Jos äitini pääsee joskus laitokseen, niin sitten varmaan kävisin 1-2 kertaa viikossa, tosin mun lapset jo teinejä. Ja jos olis noin hankala matka, niin varmaan jotain 2-3 viikon välein kävisin.

Mies käy isäänsä katsomassa vain kun minä lähden mukaan ja järjestän reissun. Ei ole läheinen isänsä kanssa, eikä isä muista mitään, yleensä ei edes tunnista. Mitään hänen kanssaan ei voi puhua, kun ei isä kuule mitään, eikä ymmärrä myöskään. Hän vain makaa ja katsoo kattoon tai jos on istumassa tuijottaa ilmeettömänä eteensä. Niin surullista. 

En menisi ikinä, en käy koskaan isäni luona muutenkaan. Hakkaisi ja haukkuisi kuitenkin, ei ole tarvetta tavata. Yhteiskunta huolehtikoot jos kiinnostaa.