Mistä apua alkoholismiin? Oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Sinun kirjoituksessa, oli koko ajan voisin tehdä, mutta ei siitä kumminkaan mitään tuu. Luovuttaminen, negatiivisuus.

Yritä opetella positiivistä ajattelua ja hyvien asioiden etsimistä vastoinkäymisistä.

Ala hulluksi ja kerro joka päivä peilin edessä itsestäsi kymmenen hyvää asiaa. Kirjoita vihkoon, mikä päivässä oli hyvää.

Olet päättänyt olla alkoholisti. Päätä olevasi raitis.

Olet ihan oikeilla jäljillä. Tavallaan luotan itseeni ja mielestäni olen ok, koska olen tehnyt enemmän hyvää kuin pahaa, ja siihen pyrin joka päivä. Vakuuttelua sekin tietty vaatii, mutta olen jo aika hyvä. Kuitenkaan en voi luottaa muihin tai tähän yhteiskuntaan. Ehkä voisin ruveta kirjoittamaan ylös hyviä tapahtumia, jotka vain tapahtuivat ilman, että pakotin sen tapahtumaan.

Esim1) rappukäytävässä juttelin naapurin kanssa. Se oli mukava juttutuokio.

2) Kissani on ollut tänään poikkeuksellisen mukava. Näin yöllä painajaista ja se herätti mut maukumalla ja tuli viereen. Kissaa ei voi kontrolloida niin, että sen saisi pitämään huolta noin.

3) Kaupassa oli hyviä vihanneksia alennuksessa. Myyjät olivat mukavia.

Ap

Oletko pystynyt avautumaan kenellekään lapsuuden hyväksikäyttötapauksesta? Ei kannata jättää vaikeita asioita muhimaan vain itselle pään sisällä pyöritettäviksi.

Minnesota.

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat fiksulta ja hyvältä tyypiltä. Toivon että pääset hakeutumaan terapiaan ja alat voimaan paremmin. Niin sitten koko potentiaalisi ihmisenä tulee käyttöön, ehkä saat lisää ystäviä ja mielekästä tekemistä elämään ajan kanssa. Ensin pitää varmaan mennä katkolle jos on putki päällä tai a klinikalle ja sitoudut lopettamaan juomisen. Sitten saat apua niihin syihin. Valitettavvasti terapiaa ei kai saa ellei päihde ongelma ole ensin hoidettu. En ole varma tästä. Muuten olen sitä mieltä että syy pitäisi ensin hoitaa, mutta suomessa taitaa olla vähän toisin.

Kiitos. Musta olisi hyvä, jos voisin tehdä jotain, mistä muut hyötyisi jotenkin. Joskus vietin aikaa mummoni luona tekemässä pihatöitä ja siivoamassa kun mummo ei itse voinut. Silloin olin jotenkin parhaassa kunnossa. Jos ahdisti, saatoin mennä vain luontoon. Oli metsää, jossa kukaan ei tule vastaan ja järven rannassa sai istua tuntikaudet aaltoja tuijottamassa, kunhan työt oli tehty. Fyysisesti rankka työ puhdisti mieltä. Ja mummo ymmärsi, että kullakin on taakkansa ja joskus sitä vain tahtoo kököttää metsässä tuntikaudet pikkulinnuille jutellen. Eikä se haitannut kun työt kerta oli tehty. Silloin juominen ei tullut mieleen. Kaupingissa pääni tuntuu hajoavan eri tavalla. Mummon luona menee kuukausia, enkä halua juoda.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kohtaukset, joita kuvaat, kuulostavat dissosiaatio-oireilulta. Tarvitset sekä psykiatrista apua (pitkää terapiaa) että apua alkoholiongelmaan.

Mulla on diagnosoitukin dissosiaatiohäiriö. Joskus se on ollut pahakin, kai se edelleen on, mutta aikanaan saatoin lähteä ulos ja unohtaa, missä asun ja silloista puolisoa en myöskään muistanut lainkaan. Olen myös oudolla tavalla kasvosokea. Joskus harvoin tunnistan jonkun, mutta yleensä oma äitini voi kävellä ohi, enkä tunnista. Vieläkin käyn jatkuvasti läpi sellaisia kysymyksiä, että mikä kaupunki, missä asun, mikä nimeni on, minkä ikäinen olen jne. Jos en osaa vastata, tilanne on hyvin paha. Joskus olen sekopäisenä, ja selvin päin, lähtenyt vain kävelemään jonnekin kauas tiettyyn kohteeseen. Olen siis aika paha tapaus. Lompakossa on lappu, jossa on joitain tietoja.

Se on pelottavaa, sanoisin. Näin voi vain käydä. Pystyn myös pahassakin tilassa vaikuttamaan aivan normaalilta. Saatan ajatella, että on vuosi 2011 esimerkiksi, tai olen vain sama kuin silloin. Onneksi nuo kohtaukset ovat vähentyneet.

Mua ei oikein oteta tosissaan. Se on ongelma. Lääkkeet eivät ole toimineet juuri mitenkään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt avautumaan kenellekään lapsuuden hyväksikäyttötapauksesta? Ei kannata jättää vaikeita asioita muhimaan vain itselle pään sisällä pyöritettäviksi.

Joskus puhuin muutamalle läheiselle, mutta he tuntuivat järkyttyvän siitä liikaa. He kai ajattelevat nykyisin, että olin kännissä ja valehtelin. En valehtele sillä tavalla. En ylipäänsä valehtele. Psykologi ei oikein osannut sanoa mitään. Usein tulee mieleen, että johtuuko se siitä kun olen mies. Mutta ei kai nyt sentään. Ehkä aihe on vain liian vaikea. Paras olisi kai puhua toiselle miehelle tai vaikka naisellekin, jolle kävi niin. Kun jotenkin tätä kun menetin tämän läheisen helpotti se, että oli muitakin, joille hän oli tärkeä ja tämä kokemus on yhteinen.

Ap

Hyvällä tiellä olet jo, astumassa eteenpäin. Olet jo hoksannut, mikä mättää, ja että asialle pitää tehdä jotain. Nyt vaan se seuraava askel, eli lähde liikkeelle, hae apua. Sitä kyllä saa kun pyytää. On paikkoja, ihmisiä.. 

Itse olen ollut 3 vuotta raittiina. AA:sta en löytänyt itselleni paikkaa, muita tahoja kyllä. Ryhmiäkin on monenelaisia, etenkin suuremmissa kaupungeissa kannattaa kokeilla eri ryhmiä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Ainakin siellä tapaa muita ihmisiä. Älä luovuta heti, mene uudestaan, sitkeästi. Juuri niinä kertoina, kun vähiten tahtoisi mennä. Itsekin suurin kynnys on ollut toisiin luottaminen ja tietynlainen periksiantaminen siinä että pyytää apua, ja etekin että antaa muiden auttaa. Sanoit, että maalaat mielelläsi, mutta se saattaa myös aiheuttaa ahdistusta ja sujuu paremmin päihtyneenä. Ymmärrän hyvin. Olen itsekin jäänyt kotiin "jumiin", rakkaan musiikin, leffojen ja kirjojen pariin -ja jään usein edelleen. Saan niistä paljon, ja kirjoista etenkin oppii asioita, mutta joitakin juttuja voi tehdä ja oppia ainoastaan olemalla kontaktissa muiden ihmisten kanssa -ja se vaatii sitä luottamista. Fyysinen työ, se että saa käsillään jotain aikaan on terapiaa, vaikka se olisi lehtien haravointia. Samoin luonto auttaa ihmistä.

Ota yhteyttä A-klinikkaan, tai vastaavaan. (Joissakin kaupungeissa, esim. Tampereella, A-klinikan tehtäviä hoitaa Psykiatria- ja päihdeyksikkö). Ainakin isoimissa kaupungeissa on varmasti useimmissa järjestetty jonkinlainen matalankynnyksen -piste, jonne voi arkisin marssia ilman lähetettä. Pääset sitä kautta hoidon arviointiin. 

AA:n lisäksi tosi monella paikkakunnalla toimii myös A-kilta, jotka tarjoaa vertaistukea ja päihteetöntä toimintaa toipujille, siellä on tallaajaa moneen lähtöön, myös nuoria ihmisiä.

http://a-kiltojenliitto.fi/a-killat/

Sulla on paljon välineitä, nauti luonnosta, fyysisestä puuhastelusta, taiteesta, herkkyydestäsi. 

Ohjaaja Kari Heiskanen on sanonut hienosti rohkeudesta: 

"Olin kummina hankkeessa, jossa innostettiin kehitysvammaisia liikkumaan, lähtemään ulos ja irtautumaan kotoa. Mottoni oli: rohkeus suojelee.

Se on paradoksi, mutta totta. Kun päästää irti peloistaan, rohkeus alkaa kantaa ja suojelee meitä epävarmuudelta. Pelko saa meidät käpristymään itseemme, samoin häpeä ja kasvojen menettämisen kammo.

Kun opetin Teatterikorkeakoulussa, sanoin oppilaille, että todellinen lahjakkuus on antaa itselleen anteeksi. Elämä on täynnä risteyksiä, joista voi kulkea harhaan. Harhapolut ovat välisatamia, joista löytyy jotakin uutta."

Kyllä sun pitäisi saada enemmän apua tuohon dissosiaatiohäiriöön ja niiden kokemusten purkamiseen, joista se johtuu. Vaikuttaa siltä, että alkoholi on ennen kaikkea keino pystyä elämään noiden kanssa.

Luulen että oot kyllä yrittänyt kaikkea, mitä itse voi yrittää. 

Tavoite olisi se, että ei olisi sellaista todellisuutta jota tuntisi (niin voimakkaasti) tarvetta paeta.

Yritä nyt saada joku lääkäri ymmärtämään, että sulla on traumoja ja dissosiaatiohäiriö, joiden kanssa et pärjää.

Ei todellakaan ole kysymys sun tahdonvoiman puutteesta tms.

Kuulostaa tutulta. Itse olen alkoholisti ja neljättä vuotta aa:n avulla raittiina. Mene ihmeessä käymään ryhmässä, se ei sido mihinkään. Tai soita aa:n auttavaan puhelimeen.

Vierailija kirjoitti:

Luulen että oot kyllä yrittänyt kaikkea, mitä itse voi yrittää.

Tällä tarkoitin sitä, että ei kannata vaatia itseltään enempää tai syytellä itseään, ja sitä että sun kuuluisi saada apua - en sitä etteikö mitään olisi itsekseenkin tehtävissä. Vertaistuen etsiminen on erittäin hyvä idea.

Vierailija kirjoitti:

Hyvällä tiellä olet jo, astumassa eteenpäin. Olet jo hoksannut, mikä mättää, ja että asialle pitää tehdä jotain. Nyt vaan se seuraava askel, eli lähde liikkeelle, hae apua. Sitä kyllä saa kun pyytää. On paikkoja, ihmisiä.. 

Itse olen ollut 3 vuotta raittiina. AA:sta en löytänyt itselleni paikkaa, muita tahoja kyllä. Ryhmiäkin on monenelaisia, etenkin suuremmissa kaupungeissa kannattaa kokeilla eri ryhmiä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Ainakin siellä tapaa muita ihmisiä. Älä luovuta heti, mene uudestaan, sitkeästi. Juuri niinä kertoina, kun vähiten tahtoisi mennä. Itsekin suurin kynnys on ollut toisiin luottaminen ja tietynlainen periksiantaminen siinä että pyytää apua, ja etekin että antaa muiden auttaa. Sanoit, että maalaat mielelläsi, mutta se saattaa myös aiheuttaa ahdistusta ja sujuu paremmin päihtyneenä. Ymmärrän hyvin. Olen itsekin jäänyt kotiin "jumiin", rakkaan musiikin, leffojen ja kirjojen pariin -ja jään usein edelleen. Saan niistä paljon, ja kirjoista etenkin oppii asioita, mutta joitakin juttuja voi tehdä ja oppia ainoastaan olemalla kontaktissa muiden ihmisten kanssa -ja se vaatii sitä luottamista. Fyysinen työ, se että saa käsillään jotain aikaan on terapiaa, vaikka se olisi lehtien haravointia. Samoin luonto auttaa ihmistä.

Ota yhteyttä A-klinikkaan, tai vastaavaan. (Joissakin kaupungeissa, esim. Tampereella, A-klinikan tehtäviä hoitaa Psykiatria- ja päihdeyksikkö). Ainakin isoimissa kaupungeissa on varmasti useimmissa järjestetty jonkinlainen matalankynnyksen -piste, jonne voi arkisin marssia ilman lähetettä. Pääset sitä kautta hoidon arviointiin. 

AA:n lisäksi tosi monella paikkakunnalla toimii myös A-kilta, jotka tarjoaa vertaistukea ja päihteetöntä toimintaa toipujille, siellä on tallaajaa moneen lähtöön, myös nuoria ihmisiä.

http://a-kiltojenliitto.fi/a-killat/

Sulla on paljon välineitä, nauti luonnosta, fyysisestä puuhastelusta, taiteesta, herkkyydestäsi. 

Ohjaaja Kari Heiskanen on sanonut hienosti rohkeudesta: 

"Olin kummina hankkeessa, jossa innostettiin kehitysvammaisia liikkumaan, lähtemään ulos ja irtautumaan kotoa. Mottoni oli: rohkeus suojelee.

Se on paradoksi, mutta totta. Kun päästää irti peloistaan, rohkeus alkaa kantaa ja suojelee meitä epävarmuudelta. Pelko saa meidät käpristymään itseemme, samoin häpeä ja kasvojen menettämisen kammo.

Kun opetin Teatterikorkeakoulussa, sanoin oppilaille, että todellinen lahjakkuus on antaa itselleen anteeksi. Elämä on täynnä risteyksiä, joista voi kulkea harhaan. Harhapolut ovat välisatamia, joista löytyy jotakin uutta."

Hieno kirjoitus. Myönnän, että itkin hieman. Tiedä sitten, miksi. On vaikea antaa itselleen anteeksi, vaikka olisikin tehnyt pahaa vain lähinnä itselleen. Mut kasvatettiin niin, että ihminen saa haluamansa ja ojaan päätyy vain, jos on laiska ja tahallaan sössii. Siispä tuossa ajatusmaailmassa voin syyttää vain itseäni ja olin kai sitten heikkoa ainesta. Meillä kotona heikko aines oli jotain pahaa. Ja mä olen heikkoa ainesta. Osa suvusta hylkäsi mut täysin, kun paha psyykkinen sairaus esti yliopisto-opinnot. Mähän olen valinnut tämän ilmeisesti.

Se hyöty tästä on, etten enää välitä, ns. kasvojen menettämisestä kun olen ne jo menettänyt. Rahaa ei ole. Punon itselleni kengät roskasta, jos tahdon. Puhun, kenelle tahdon. En voi odottaa oikein mitään, mutta kaipa se menee molempiin suuntiin. Vietän metsässä öitä, jos haluan enkä niin välitä, mitä musta ajatellaan.

Jotenkin on kuitenkin mahdoton ajatella, että tällaisena olisin ok. Pitäisi muuttua. Pitäisi rakastaa kaupunkia, olla sosiaalinen ja niin edelleen. En vain pysty. Opiskelin yliopistossa luonnontieteitä ja teoria yms. oli helppoa, mutten osaa olla sosiaalinen tai sellainen, että olisin saanut suhteita ja myöhemmin töitä. Piti verkostoitua, mutta olen pelkkä pelle.

Pessimismiin vajominen olisi liian helppoa. Mutta maailma muuttuu. Se muuttuu edelleen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sun pitäisi saada enemmän apua tuohon dissosiaatiohäiriöön ja niiden kokemusten purkamiseen, joista se johtuu. Vaikuttaa siltä, että alkoholi on ennen kaikkea keino pystyä elämään noiden kanssa.

Luulen että oot kyllä yrittänyt kaikkea, mitä itse voi yrittää. 

Tavoite olisi se, että ei olisi sellaista todellisuutta jota tuntisi (niin voimakkaasti) tarvetta paeta.

Yritä nyt saada joku lääkäri ymmärtämään, että sulla on traumoja ja dissosiaatiohäiriö, joiden kanssa et pärjää.

Ei todellakaan ole kysymys sun tahdonvoiman puutteesta tms.

Lääkäreitä on muuten kumman vaikea saada ymmärtämään. Mutta se pitää paikkansa, että alkoholi on selviytymiskeino siinä, kun muuten ei enää selviä. Usein lääkärit/psykiatrit/psykologit vaativat selittämään mun diagnoosini, ja kun en siihen pysty, ongelmaa ei ole. Tai kun kysytään, mitä tarvitsen, en osaa kylmiltään vastata. Ongelma on niin laaja, ettei ole yksittäistä isoa juttua.

Yleensä sekin tuntuu lääkäreistä oudolta, että antipsykooteista huolimatta näen ja kuulen asioita. Dissosiaatiohäiriö on kai liian outo asia. Ja jos vain sanon tuosta hyväksikäytöstä, niin sekin vain jotenkin jää. Mua ei oteta vakavasti.

On turhauttavaa, että lapsesta asti olen tehnyt paljon työtä pärjätäkseni, mutten vain pärjää. Tai pystyn pärjäämään niin, että pidetään vain laiskana.

Ap

Koita päästä terapeutille, joka hoitaa traumatisoituneita. Lähde liikkeelle vaikka paikkakuntasi psykiatrian poliklinikalta ja sitä kautta kelan terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sun pitäisi saada enemmän apua tuohon dissosiaatiohäiriöön ja niiden kokemusten purkamiseen, joista se johtuu. Vaikuttaa siltä, että alkoholi on ennen kaikkea keino pystyä elämään noiden kanssa.

Luulen että oot kyllä yrittänyt kaikkea, mitä itse voi yrittää. 

Tavoite olisi se, että ei olisi sellaista todellisuutta jota tuntisi (niin voimakkaasti) tarvetta paeta.

Yritä nyt saada joku lääkäri ymmärtämään, että sulla on traumoja ja dissosiaatiohäiriö, joiden kanssa et pärjää.

Ei todellakaan ole kysymys sun tahdonvoiman puutteesta tms.

Lääkäreitä on muuten kumman vaikea saada ymmärtämään. Mutta se pitää paikkansa, että alkoholi on selviytymiskeino siinä, kun muuten ei enää selviä. Usein lääkärit/psykiatrit/psykologit vaativat selittämään mun diagnoosini, ja kun en siihen pysty, ongelmaa ei ole. Tai kun kysytään, mitä tarvitsen, en osaa kylmiltään vastata. Ongelma on niin laaja, ettei ole yksittäistä isoa juttua.

Yleensä sekin tuntuu lääkäreistä oudolta, että antipsykooteista huolimatta näen ja kuulen asioita. Dissosiaatiohäiriö on kai liian outo asia. Ja jos vain sanon tuosta hyväksikäytöstä, niin sekin vain jotenkin jää. Mua ei oteta vakavasti.

On turhauttavaa, että lapsesta asti olen tehnyt paljon työtä pärjätäkseni, mutten vain pärjää. Tai pystyn pärjäämään niin, että pidetään vain laiskana.

Ap

Varmasti on turhauttavaa. Ja tuntuu niin epäreilultakin. 

Olisi täysin ymmärrettävää sekin, jos sulla ei edes olisi motivaatiota päästä alkoholista, koska vaikka siitä on tullut ongelma, se on kuitenkin ollut selviytymiskeino.  

Eli oikeasti, kiitä itseäsi että löysit sentään jonkin keinon ja olet yhä hengissä ja järjissäsi. 

Olet selvästi fiksu ja kirjoitat hyvin, ja sulla varmasti on paljon annettavaa muille ihmisille ja yhteiskunnalle, ilman että sun täytyy muuttua mitenkään. Paitsi onnellisemmaksi.

Olisi yhteiskunnankin etu, että sut hoidettaisiin nyt parempaan kuntoon. Yritä nyt jaksaa vaatia asioita.

Kunpa pääsisit hyvälle psykiatrille, johon pystyisit luottamaan ja jolle pystyisit kertomaan kaiken ja joka suunnittelisi miten tästä eteenpäin; ottaisi oikeasti vastuuta asioista vähäksi aikaa. Ei taida olla realistista, että pystyisit jättämään alkoholin, jos sulla ei ole mitään keinoa sen tilalle niistä kohtauksista selviytymiseen. Uskon ihan täysin, että solmut kyllä aukeavat, mutta osaavan henkilön apua siihen kyllä luultavasti tarvitaan. Tai ainakin olisi nopeinta niin.  

Liikuntaa ja luovia harrastuksia. Alkoholi jättää ison tyhjiön. Käytä aika hyväksesi. Itse olin onnekas sillä en ollut rappioalkoholisti, vain alkoholisoitunut duunari ja eräs kaunis päivä kyllästyin viinaan. Se ei muuten ollut viimeinen kerta kun olin kännissä, mutta sattuuhan sitä.

En lukenut koko ketjua,joten en tiedä mitä AA:sta on jo sanottu. Mutta,silloin kun alkoholismi nähdään osittainkin tunne-elämän sairautena,niin silloin se kynnys,mikä kannattaa ylittää ja ainakin kokeilla,on se Aa-ryhmään meno.

Aa ei edellytä uskomista;jokainen voi määrittää mihin uskoo, toiset uskoo Jumalaan,tpiset uskoo itse ryhmän hoitavaan voimaan. Jokaisella lienee kuitenkin alussa ajatus että pystyy itse yksin jotenkin hallitsemaan alkoholismiaan. Mutta kyse on juuri siitä. Tulee nimenomaan luovuttaa ajatuksesta että se on omissa käsissä, ja tulee todeta että yksin en pärjää. Ja mennä ryhmään. Moni kuvaa vapauttavaksi juuri sitä että menee muiden joukkoon asiansa kanssa rehellisesti vaikka se on helvetin häpeällistä. Mutta sitten tajuaa ettei sitä tarvi hävetä. On muitakin joilla on sama ongelma. Toupumisessa tulee eteen lukemattomia hankalien tunteiden kohtaamisia,mutta se on se idea. Tunteet,ajatukset ja mielihalut voi kohdata selvinpäin. Siitä alkaa raittius. Ja niitä pitää kohdata uudestaan ja uudestaan;tunnustaa heikkoutensa muille ja itselleen ja eheytyä sitä kautta.

Tämä on minun kokemukseni AA:n toimivasta voimasta (korkea tai mikälie) päihdetyöntelijänä.

Mitään se ei maksa mutta voi antaa jotain mihin et olisi uskonutkaan

Voimia sinulle!

lääkärit on ehkä erimieltä mutta antipsykoottiset lääkkeet tuntuivat minulla aiheuttavan harhoja. Samoin teki tupakka / nikotiini. Ihan vink vink jos tupakoit.

Paljonko tuo Minnesota-hoito maksaa?

En ole AP mutta samoja tuntemuksia.:(

Olen kuullut että alkoholismiin auttaa kun lopettaa viinan juomisen

Dude, miten menee tällä viikolla?