Sain tietää olevani rv31, vertaistukea kaivataan (+adoptio)
Vittu mikä tilanne. Oon 19-vuotias erittäin epälapsirakas ihminen ja sain kuulla raskaudestani viikolla 31, tällä hetkellä onneks jo vko35 menossa.
Tein abortin viime vuoden syyskuun lopulla, jonka jälkeen alotin zoelyt, mutta raskaus on saanut alkunsa lähes samantien lokakuun alussa, ihan uskomatonta paskaa. En osannut epäillä raskautta juurikin ton abortin takia, myös koska mulla on ibs joka aiheuttaa maha- ja suolisto-oireita jotka sitten sekottu raskausoireiden kanssa. Menkkoja tosiaan ei tullut mut kun zoelyjen suurin "mukavuus" on menkattomuus niin eipä sekään sitten herättnyt kyselyitä. Oon tehnyt tän vuoden aikana myös kolme negatiivista testiä joten tosiaan paljon syitä, miksen hakeutunut aikasemmin lääkäriin. Parasta oli, kun soitin päivystykseen että haluan verikokeista testata raskauden, niin nauroivat sielä vaan että "joo tuskin vaan oot mutta laitetaan sulle nyt kuitenki eka tohon lääkärille aika". Lääkärissä sitten sain naurut päälle myös, kunnes sitten päättivät ultrata mut että saisin mielenrauhan ja en tiiä kumpi sit järkytty enemmän - minä vai lääkäri, kun sieltä elämää sit löytykin.
Lääkäri ensin arvioi viikoiksi 20-25 (oli paska ultramasiina josta ei nähnyt kunnolla) ja laittovat lähetettä eteenpäin että pääsee kunnolla kokeisiin, joista sitten tosiaan selvis viikot 31.
Shokki oli aika jäätävä, vanhemmat ja mun sisko olivat jo vakaasti päättänyt että tietenkin pidän lapsen, vaikka itsellä kutkutti ajatus adoptiosta samantien. Mies myös olisi halunnut pitää lapsen, onneks otti tosi hyvin, kun sanoin etten lapsia halua. Kaikessa tässä on mukavana lisänä se, etten rakasta tota miestä. Asun itelleni vieraalla paikkakunnalla kaukana kavereista ja sukulaisista, tällä hetkellä tääl on ihan hyvä olla kun kukaan ei tunne, vaikkei raskaus näy musta ulospäin juuri ollenkaan. Ainoostaan ahdistaa se, että kun tää odotus on ohi niin pääsen muuttamaan pois, mutta miten pläjäyttää se sitten hänelle vielä tähän kaiken päälle. Tuntuu valmiiks jo pahalta, mutten halua kaikessa tässä hässäkässäkään lähteä tekemään ehkä hätiköityjä päätöksiä tmv, ehkä asiat on tän jälkeen paremmin. Toivottavasti.
Lääkärissä ovat ottaneet onneks tosi hyvin adoptioasian, eivätkä oo lässyttäneet mitään ylimääräsiä ja neuvolassa turhat esitteet on jätetty tuputtamatta, kun ei oo tuntunu tarpeelliselta. Asia jota oon jäänyt kaipaamaan tai ois ihanaa, niin kuulla muita jotka on päätynyt adoptioratkasuun tai jos on näin myöhään todettuja raskauksia! Oon kertonu mun lähipiirille ja kahelle lähimmälle ystävälle, mutta eipä keneltäkään muulta saa samanlaista hyväksyntää ja ymmärrystä kaikille näille tunteille mitä on. Neuvolapsykologille on mun kunnassa semmoset jonot että turha haaveilla, omasta pussista pitäis varmaan käydä jossain yksityisellä jos ammattiapua tahtois. Enkä kyllä tiedä tahtoisinko edes, uskon että aika samat setit saan vastaan kuin adoptioneuvonnassa, jossa oon purkanu fiiliksiä asiasta. Tuntuu että kaikki keskustelut on jostain vuodelta 2007, uskon että teitä on useempiakin!
Apua anyone??
Kommentit (45)
vituixmän kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluat niin voit antaa lapsen pois jo synnärillä mutta lopullisen päätöksen adoptiosta voit tehdä aikaisintaan vasta 8vk syntymän jälkeen. Katso Pelastakaa lapset -järjestön sivuilta tarkempaa tietoa asiasta, niillä on kai joku opaskin adoptiota harkitseville raskaana oleville äideille.
Jepp, "prosessista" oon hyvin tietonen kun on ollut aikaa näitä tosiaan tutkailla ja oon myös adoptioneuvonnassa kahdesti käynyt. Tällä hetkellä, tai ensi kertaa varten pitäisi miettiä mitä tahtoo lapselle itsestä kertoa jos mitään, tosin itse ehdottomasti haluan kertoa lapselle mahdollisimman paljon tästä tilanteesta ja miksi tähän päädyttiin koska epätietoisuus ajaa varmaan eniten etsimään biologisia vanhempia ja toivon tällä välttäväni sen, vaikka mahdollisuushan tulee aina olemaan sen tiedän. Toivon myös lapsen tietävän pienestä pitäen olevansa adoptoitu, eikä niin että asia pläjäytettäisiin kun hän on murrosikäinen tmv. jolloin asiaa olisi hankalempi käsitellä.
Saimme viime adoptioneuvontakäynnillä myös esittää toiveita lapsen tulevasta perheestä ja ihmeekseni siihen saa vaikuttaa aika paljonkin jos haluaa. Itsellä ei muita toiveita asian suhteen ole, kuin että perhe olisi hyvä ja noh, Suomessa perheet kyllä syynätään läpi hyvin hyvin tarkkaan, joten huolta asiasta ei ole.
Juu,todella tarkkaan saa kyllä sanoa millaiset adoptiovanhemmat haluaa yms. Mietin vain tulevaisuuttaan. Minun adoptioon antama lapseni on jo aikuinen ja erittäin katkera kun nuoremmat sisarukset ovat saaneet kasvaa äidin kanssa. Tuo on tosi vaikea tilanne.
Ap ajattele se niin, että elämässä voi sattui kaikenlaista ennakoimatonta ikävää. Ja se mikä on toiselle ihanaa voi toiselle olla katastrofi. Tämä ei ole ensimmäinen yllättävä kriisi joka kohdallesi sattuu, jokaiselle sattuu joku kriisi joskus. Jos olet pillereitä syönyt ja negoja testejä tehnyt, niin älä syyllistä itseäsi, tämä oli nyt kohdallasi se ennakoimaton juttu, jonka elämä eteesi heitti. Selviät siitä kyllä. Ja ajattele niin, että suomessa on satoja lapsettomuudesta kärsiviä hyviä ihmisiä, jotka toivovat yöt ja päivät, että sinunkaltainen henkilö olisi jossain ja he saisivat sitä kautta itselleen adoptiolapsen. Ja ovat ikikiitollisia sinulle.
Jos jollekulle niin sulle kuuluu se neuvolapsykologin aika.
Kaikki puhuminen auttaa, mutta jos osuu asiansa osaava ammattilainen niin voi auttaa enemmänkin.
On niitä osaamattomiakin, Helsingin Vallilan neuvolassa jos on sama psykologi kuin 6 vuotta sitten niin häntä en voi suositella ainakaan raskaiden ja isojen asioiden käsittelyyn.
Vierailija kirjoitti:
AP, olet 19. Lapsi vielä itsekkin.. harkitse ihan tosissasi perheen sisäistä adoptiota tai anna lapsi siskollesi huostaan. Näkisit ainakin häntä, jos mieli muuttuukin joskus.
No, se lapsihan ei ole heittopussi, jota vaihdetaan huoltajalta toiselle aina kun mieli sattuu muuttumaan.
Jos lapsi annetaan pois, niin se annetaan. Lapsi pitää kasvattivanhempia vanhempinaan. Ei siinä sitten yhtäkkiä tulla vaatimaan lasta takaisin, että nyt voisinkin kokeilla tätä äitiyttä.
Vierailija kirjoitti:
AP, olet 19. Lapsi vielä itsekkin.. harkitse ihan tosissasi perheen sisäistä adoptiota tai anna lapsi siskollesi huostaan. Näkisit ainakin häntä, jos mieli muuttuukin joskus.
No, se lapsihan ei ole heittopussi, jota vaihdetaan huoltajalta toiselle aina kun mieli sattuu muuttumaan.
Jos lapsi annetaan pois, niin se annetaan. Lapsi pitää kasvattivanhempia vanhempinaan. Ei siinä sitten yhtäkkiä tulla vaatimaan lasta takaisin, että nyt voisinkin kokeilla tätä äitiyttä.
Sektio takana ja fiilikset on edelleen samat, tosin siskon kanssa keskustelu aiheutti nyt pientä epäröintiä en oikein tiedä miksi. Eniten vituttaa kun mistään ei löydy muiden vastaavia kokemuksia tai fiiliksiä ja tietoa aiheesta muutenkin niin niukasti, tähän pitäisi mielestni saada muutos.
Tosiaan, ristiriitaiset fiilikset hieman tällä hetkellä, uskoisin sen kuitenkin olevan ihan normaalia ja ajan kanssa ohimenevää, kun pääsee takaisin "normaaliin" arkielämään. Silti on iskenyt vähän pelko perseeseen siitä, jos tätä katuu myöhemmin tulevaisuudessa, vaikka siinä tapauksessa on mahdollista yrittää uutta lasta. Mutta jos tuollainen tilanne tuleekin tyyliin kahden vuoden päästä, tämä vaikuttaisi varmasti tilanteen kulkuun ja suhtautumiseen uuteen lapseen ja tämä päätös tuntuisi varmasti elämäni tyhmimmältä.
Toisaalta jossittelu on ärsyttävää, ehkä olenkin helvetin onnellinen lapsettomana koko elämäni, kuten olen tähänkin asti ajatellut, enkä tahtoisi pienen uteliaisuuden vuoksi "pilata" tätä kiintymättömyyttä pötköön, joka on nyt sijaisperheessään. Olen yrittänyt järkeillä itselleni tätä tilannetta kaikin tavoin ja uskoisin että nää fiilikset kyllä menee ohi mutta ehkä tahdoin tässä nyt vielä purkaa vähän ajatusta ja kuulla myös muiden näkökantoja asiaan, vaikka vähän tuntuu että oon miettiny tätä jokaselta kantilta miltä mahdollista. Jos päättäisin nyt toisin, mulla ois aikaa elämässä niille "omille jutuille" sitten lapsen itsenäistyttyä, eikä tarvis ainakaan olla ikinä enää raskaana. Myös loistava tukiverkosto puoltaisi lapsen pitoa, en tiedä pelkäänkö vitusti liikaa asiaa vai enkö oikeasti koskaan halua omaa. Miinuspuoli lapsen pitoon on kyllä myös pitkä, mutta hankala suhteuttaa plussien ja miinusten määrää eikä asiaa siltäkään kantilta voi päättää. Miehen kanta epäröintiini oli, että hänkään ei nyt ehkä lasta haluaisi kun on niin sopeutunut jo ajatukseen, ettei sitä nyt tulisi, mutta ehdottomasti jos päätän toisin hän olisi hommassa 100% mukana. Pelottaa toki myös, että jos joskus parin vuoden päästä miestä ei vaippojen vaihto kiinnostaisikaan ja jäisin yksin (vaikka toki ois tuo tukiverkosto mutta ei se sama ole).
Kamalan vaiketa asioita sitä joutuukin miettimään näin vähällä elämänkokemuksella.
-Ap
Mä en sano muuta, kun että jos vähääkään adoptiota epäröit, niin älä tee sitä, et ole valmis!
Mieti nyt asiaa ihan rauhassa joka kantilta. Sun ei ole pakko tehdä päätöstä tällä sekunnilla. Juttele kunnolla asiantuntijoiden, miehen ja sukulaistesi kanssa. Tsemppiä, mihin päädytkin!
Mun ei käy sääli kun sitä lasta, joka yht'äkkiä erotettiin äidistä. Tutusta ja turvallisesta.😢
Paljon voimia sulle isojen päätösten tekoon. Luulisin, että aika harva lapsensa pitänyt äiti katuu ratkaisuaan. Toki kenellä tahansa voi silloin tällöin tunne, että haluaisi olla lapseton. Vanhemmuuteen saa tukea.
Minusta on söpöä, että kutsut pikkuista "Pötköksi". Olkoon hänellä onnellinen elämä, mitä tahansa päätätkin! <3
Vähän vaikea uskoa, etteikö tuohon kriisitilanteeseen saisi pikaisesti psykologin tai vastaavan keskusteluapua. Vaikka jonon ohi.
Jos lapsen isä haluaa lapsen, ei kai tässä tarvitse adoptiosta puhua?? Ihan hullu tarina.
Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Ainahan sitä voi jossitella vaikka loppuelämänsä mutta ei se maksa vaivaa. Kun on tehnyt sen päätöksensä niin sen päätöksen kanssa pitää vaan elää.
Ja ei riitä että haluaa olla äiti sille vauvalle vaan pitää ihan oikeasti haluta olla äiti myös sille uhmaikäiselle taaperolle, koululaiselle ja teini-ikäiselle joka siitä vauvasta kasvaa. Se pesti kestää ainakin 18v. ja senkin jälkeen saa vielä murehtia ja huolehtia.
Teet hyvän teon, ap. Suomessa on lukuisia omaa lasta kipeästi kaipaavia koteja, ja lapsi saa varmasti rakastavat vanhemmat.
Tsemppiä, toivon että pääset loppuraskaudessa mahdollisimman helpolla.
Adoptio kuulostaa oikealta ratkaisulta sinulle MUTTA muista että sinä päätät! Älä anna muiden vaikuttaa. Kerro miehellesi totuus jos et halua olla hänen kanssaan!
Ja siskolle antaminen omasta mielestäni kuulostaisi huonolle. Näkisit lastasi usein mutta silti se ei olisi sinun.
Vierailija kirjoitti:
Muista sitten ap että se lapsi ottaa yhteyttä viimeistään 18v jos annat sen adoptioon ja se voi olla tosi katkera jos sulla silloin on nuorempia lapsia. Kokemusta on. t. adoptioon lapsensa antanut.
Joo. Tuo on yksi huono puoli. Biologinen isoäitini (joka antoi vanhempani adoptioon) sai myöhemmin muita lapsia, joista osan käsittääkseni avioliiton ulkopuolella. Ei tunnu mukavalta, eikä ole erityisesti tunteita häntä kohtaan. Vanhempani isästä taas ei ole mitään tietoa.
Mutta ei se ole maailmaa kaatava asia. Vanhempani pääsi kuitenkin hyvään perheeseen ja sai hyvät lähtökohdat elämälleen. Yleisestikin uskon adoptiovanhempien Suomessa olevan lähes aina oikein kunnon väkeä, joille lapsen voi luovuttaa turvallisesti.
Eli ap, adoptio on ihan ok ratkaisu, jos siinä pysyt. Toisaalta sinulla on ollut vielä niin vähän aikaa ajatella, että ei se olisi mikään ihme jos mielesi muuttuisi. Itse olen nyt raskaana, eikä minullekaan ensimmäisten kuukausien aikana äidillisiä tunteita kehittynyt. Vähän myöhemmin kyllä.
Voi miten tunteita herättävä tapaus. Hitsi kun on hankala sanoa mitään mikä ei kuulostaisi tunkeilevalta neuvomiselta.. tämä ei ole kenenkään syy. Tällainen sattumus kävi nyt sinulle, ja lapsellesikin. Teidän kummankin elämä lähtee nyt uuteen suuntaan. On varmasti yksi elämän suurimpia ja vaikeimpia päätöksiä. Keneltäkään ei kysytä lupaa milloin joku läheinen saapuu tänne tai lähtee täältä.
Olet todella nuori, mutta vaikutat kypsältä. Tiedät hyvin realiteetit mutta mielestäni tämä jos mikä on asia joka ratkaistaan vain ja ainoastaan tunteella. Miltä tuntuu ajatus lapsen elämästä jonkun toisen hoteissa? Entä kun hänellä on synttärit? Kun koittaa ensimmäisen kouluvuoden syksy? Mikä olisi ihanne-elämääsi 10 vuoden kuluttua? Olet kuitenkin jo joka tapauksessa äiti, mieti myös mitä se tarkoittaa silloin jos annat lapsen pois.
Toivon sinulle rohkeutta ja voimia.
Oletko nähnyt lapsesi? Niin kaun, kun mietintä aikaa. Niin lapsi on sinun. Sen jälkeen sinulla ei ole lasta, jos päätät luopua. Joku odottaa lastasi, mutta sinä päätät. Käy edes kerran katsomassa häntä ja pidä sylissä. Luulen, että siitä saat varmuutta päätökseen.
Mitenkään et ole enää sama, kuin ennen, vaikka ulkoisesti elämäsi jatkuisi ennallaan. Suurella todennäköisyydellä 18 v. Kuluttua tapaat hänet viimeistään. Voisitko laittaa lapselle mukaan kuvan jossa hän on sylissäsi. Näkisi, että hänellä on äiti, eikä ole kylmästi hylätty.
Olen funtsinut aika paljon lapsen tulevaa elämää ja tieto siitä, että kauan lasta toivoneet vihdoin saavat oman pienensä on helpottava. He toivottavasti ainakin ehdoitta rakastavat lasta ja hän varmasti on heidän elämän keskipiste ja auringonpaiste, joka tietenkin vaikuttaa positiivisesti lapsen kasvuun ja kehitykseen. Muistan varmasti lapsen syntymäpäivän, enkä tahdokaan tätä unohtaa, tämä on ollut kaikin tavoin erittäin kasvattava tapahtuma itselle. Ajattelen lasta lämmöllä ja rakkaudella, toivon hänelle ehdottomasti kaikkea hyvää.
Kymmenen vuoden päästä olen toivottavasti saanut opiskeltua enemmän, olen "nähnyt ja kokenut" maailmaa, ehkä myös asunut ulkomailla jonkun ajanjakson. Tekisin töitä, josta pidän, eikä aamulla herätessä tarvitsis miettiä, että ei yhtään huvita. About tässä vaiheessa elämää lapsi voisi olla ajankohtainen jos niin olisi käydäkseen. Jos siltä ei tuntuisi, jatkaisin elämäni elämistä itselleni tehden asioita joista nautin, kuten siihenkin asti.
Ap
AP, olet 19. Lapsi vielä itsekkin.. harkitse ihan tosissasi perheen sisäistä adoptiota tai anna lapsi siskollesi huostaan. Näkisit ainakin häntä, jos mieli muuttuukin joskus.