Lue keskustelun säännöt.
Ihan hirveää lukea joka päivä näitä aloituksia väsyneistä kiukkuisista äideistä.
Kommentit (47)
Suurin osa kanssakäynnistä tapahtuu netissä ja facessa. Jos vaikka käytäs taas kahvilla ja kylässä ja ei otettais sitä ylimääräistä työvuoroa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsiperhe jää helposti elämäntilanteensa takia yksin, ja juuri tämmöinen negatiivinen perseily on osasyy siihen miksi vanhemmuus koetaan sitten raskaaksi. Kukaan ei päästä tämmöisiä raivonpurkauksia suustaan lapsettomalle ihmiselle joka murehtii yksinäisyyttään ja kaipaa sosiaalisia ympyröitä.[/quote]
Täh!! Lapsettomuushan ei tarkoita yksinäisyyttä ja että jäisi ilman sosiaalisia ympyröitä!! Kaikkia ei vaan kiinnosta hiekkalaatikko, päivähoti ja koulukuviot pätkääkään. Siihen rumbaan näkyy perheetkin väsyä!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva varmaan lapsella, kun on jatkuvasti tiellä ja hirveä taakka aina niin riutuneelle isille ja äipälle. Mahtaa olla lapsella mitätön fiilis, kun aina kokee olevansa tiellä ja ei-haluttu. Älkää tehkö lapsia, jos niiden kanssa on liian rankkaa. Tuliko lasten mukanaan tuoma vastuu ja elämän hankaloituminen jotenkin yllärinä? Järkeä saa käyttää. Ei lapsi ole mikään hamsteri, jonka voi tarvittaessa viedä takaisin kauppaan, kun ei jaksa.
Lapsiperhe jää helposti elämäntilanteensa takia yksin, ja juuri tämmöinen negatiivinen perseily on osasyy siihen miksi vanhemmuus koetaan sitten raskaaksi. Kukaan ei päästä tämmöisiä raivonpurkauksia suustaan lapsettomalle ihmiselle joka murehtii yksinäisyyttään ja kaipaa sosiaalisia ympyröitä.
Lisääntyminen on (ainakin naisille) täysin vapaaehtoista. Yksinäisyys ei ole oma valinta. Miten voi olla niin vaikea ottaa vastuu omista päätöksistä, etenkin kun lapselliset aina niin korostavat sitä omaa vastuullisuuttaan ja aikuisuuttaan?! Jos myöntäisitte että lapset olivat suuri virhe, siinä olisi eka askel ratkaisuun.
Itse olen aikoinaan priorisounut elämääni valtavasti ja jaksanut "jotenkuten" sen pikkulapsiajan ilman tukiverkostoa, vaikka olikin neljä alle kouluikäistä. En muista (tosin osa ajasta on kielyämättä harmaan sumun peitossa) että meillä olisis kamalaa ollut.
Mutta ei tarvitse mennä kuin 70-luvulle...silloin Suomessa oli tarjota lapsiperheille kodinhoito-palvelu. Meilläkin kävi sännöllisesti kodinhoitaja, kun äitini opiskeli ja isä oli töissä. Kodinhoitaja kunnan puolesta!
Sitä sanotaan että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Täällä vaan tuntuu todellisuus olevan sitä että lapsi olisi parasta kasvattaa yksin ja koko kylä vahtii miten suoriudut.
Itse koin melko ahdistavana lapsen saamisen jälkeen mm. sen että neuvola ei ollutkaan tuki vanhemmuuteen vaan stressikäyrää kohottava tekijä kun lapsi ei painanut sen verran kuin maagisen käyrän mukaan pitäisi, ei puhunut tai oppinut potalle oikeaan aikaan tai vaikkapa korvissa oli vaikkua. Sukulaiset ja ystävät katosivat kuin pieru saharaan ja mies tuli tulokseen ettei vanhemmuus ollutkaan se oma juttu ja kotityötkin oikeastaan vain naisväen hommaa. Isovanhemmat olivat lastenkasvatustyönsä jo hoitaneet ja apu tuli lähinnä kritiikin muodossa. Pomolta saa kuulla suoranaista huutoa jos sairaan lapsen vuoksi töihin ei pääsekään ja työkaverit mulkoilevat vihaisesti ja haukkuvat selän takana jos poissaolo vaikuttaa heidän päiväänsä. Pelkkä hammaslääkäriin pääsy on osoittautunut ylivoimaiseksi; töistä ei saa sen aikaa olla poissa, hoitopaikassa ei pystytä joustamaan (minkä toki ymmärrän) ja muuta hoitoapua ei löydy.
Väsynyt kieltämättä olen usein, onneksi harvemmin kiukkuinen. Ymmärrän hyvin miksi saattaa vähän pänniä jos elämää varjostaa jatkuva epäonnistumisen tunne kun kaikkeen ei yksin pystykään ja samaan aikaan vahingoniloiset ilkkuu mitäs läksit ja olisit aikaisemmin miettinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä sanotaan että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Täällä vaan tuntuu todellisuus olevan sitä että lapsi olisi parasta kasvattaa yksin ja koko kylä vahtii miten suoriudut.
Itse koin melko ahdistavana lapsen saamisen jälkeen mm. sen että neuvola ei ollutkaan tuki vanhemmuuteen vaan stressikäyrää kohottava tekijä kun lapsi ei painanut sen verran kuin maagisen käyrän mukaan pitäisi, ei puhunut tai oppinut potalle oikeaan aikaan tai vaikkapa korvissa oli vaikkua. Sukulaiset ja ystävät katosivat kuin pieru saharaan ja mies tuli tulokseen ettei vanhemmuus ollutkaan se oma juttu ja kotityötkin oikeastaan vain naisväen hommaa. Isovanhemmat olivat lastenkasvatustyönsä jo hoitaneet ja apu tuli lähinnä kritiikin muodossa. Pomolta saa kuulla suoranaista huutoa jos sairaan lapsen vuoksi töihin ei pääsekään ja työkaverit mulkoilevat vihaisesti ja haukkuvat selän takana jos poissaolo vaikuttaa heidän päiväänsä. Pelkkä hammaslääkäriin pääsy on osoittautunut ylivoimaiseksi; töistä ei saa sen aikaa olla poissa, hoitopaikassa ei pystytä joustamaan (minkä toki ymmärrän) ja muuta hoitoapua ei löydy.
Väsynyt kieltämättä olen usein, onneksi harvemmin kiukkuinen. Ymmärrän hyvin miksi saattaa vähän pänniä jos elämää varjostaa jatkuva epäonnistumisen tunne kun kaikkeen ei yksin pystykään ja samaan aikaan vahingoniloiset ilkkuu mitäs läksit ja olisit aikaisemmin miettinyt.
Naulan kantaan!!!
Näkisin, että yksi suuri syy vihaan/kiukkuun/väsymykseen on yksinkertaisesti se, että lapset on hankittu liian pienillä ikäeroilla.
Toinen kysymys on sitten se, että miksi niin tehdään kun ei voi olla kellekään yllätys, että rankkaa on vauvan ja taaperon tai taaperon ja uhmaikäisen kanssa. Lisäksi sekin, että lähes samanikäiset sisarukset riitelevät usein rankasti koko lapsuuden (vanhempien huomiosta), niin onko kenenkään kannalta mitään järkeä pukata lapsia parin vuoden välein?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä sanotaan että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Täällä vaan tuntuu todellisuus olevan sitä että lapsi olisi parasta kasvattaa yksin ja koko kylä vahtii miten suoriudut.
Ymmärrän hyvin miksi saattaa vähän pänniä jos elämää varjostaa jatkuva epäonnistumisen tunne kun kaikkeen ei yksin pystykään ja samaan aikaan vahingoniloiset ilkkuu mitäs läksit ja olisit aikaisemmin miettinyt.
En ole vahingoniloinen, mutta ihan aidosti vaan en voi ymmärtää miten ihmiset tekevät elämänsä isoimman päätöksen ilman yhtään sen miettimistä, että millaista lapsiperhe-elämä on ja miten se itselle sopii. Tehdään jopa 2, 3 tai neljäkin lasta ja sitten valitetaan että lapset vievät kaiken ajan ja rahan.. Tottakai ne vie! Jokaikinen tietää tämän! Ja SILTI niitä lapsia on tehty, vielä useampikin kappale. Ei vaan voi ymmärtää.
Ps. nykyajan mammat tulee silmille, jos se "kylä" yrittää kasvattaa. Saavat minun puolesta nykyään vaikka hukkua heikoille jäille, minä en enää jaksa enkä halua puuttua, kun saa vain itse vihat silmilleen kun kehtaakin Bertta-Albertiinille mennä mitään sanomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vika on siinä, että ihmiset tekevät lapsia vaikka ovat luonteeltaan sellaisia, ettei lapsiperhe-elämä heille sovi.
Tai lapsiperhe-elämään on vain yksi kaava, ja kaikkien tulisi siitä nauttia samalla tavalla. Itse sairastuin fyysisesti ja jouduin saamaan sosiaalitoimesta apua. Tulin huomaamaan, että aika ahdas on se käsitys, millaista on hyvä arki ja hyvä kasvatus lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näkisin, että yksi suuri syy vihaan/kiukkuun/väsymykseen on yksinkertaisesti se, että lapset on hankittu liian pienillä ikäeroilla.
Toinen kysymys on sitten se, että miksi niin tehdään kun ei voi olla kellekään yllätys, että rankkaa on vauvan ja taaperon tai taaperon ja uhmaikäisen kanssa. Lisäksi sekin, että lähes samanikäiset sisarukset riitelevät usein rankasti koko lapsuuden (vanhempien huomiosta), niin onko kenenkään kannalta mitään järkeä pukata lapsia parin vuoden välein?
Milloin ihminen saa olla väsynyt ja myöntää sen? Saako pitkiin työpäiviin väsyä kun ihan itse on töihin rahanahneuksissaan tunkenut? Harvan lapsettomankaan elämä on ruusuista ja leppoisaa auvoa missä mikään ei koskaan väsytä, mutta jostain syystä lapsiperheessä väsyminen on jotenkin naurettavaa, kun taas kaikkien muiden syiden takia väsyminen tai surullisuus on ihan ok.
On se vaikeeta nykyään, mitä ihmettä te valittajat oikein haluatte? Mitä muuta kuin omaa aikaa se perheen/lasten kanssa oleminen on? Miksi hankkia lapsia, ellei niiden kanssa halua olla?
Minäkin luulen, että some on monen pahoinvointiin syypää: luetaan kiiltokuvablogeja täydellisestä elämästä ikäänkuin ne olisivat totta ja sitten raivotaan, kun itsellä ei ole mahdollisuuksia samaan. (Eikä ole niillä bloggareillakaan, kunhan luulette).
Itselläni oli kolme lasta, mies aina töissä ja matkoilla, yhdet isovanhemmat tallella 350 km päässä. En kyllä yhtään muista, että noin kamalaa olisi ollut. Miehelle varmaan joskus motkotin, mutta samalla tiesin, ettei se siitä miksikään muutu, nousujohteinen ura kun oli.
Meillä ei ryypätty eikä riidelty, somea ei ollut olemassakaan, lasten kanssa kävin puistoissa, metsäretkillä, srk:n päiväkerhossa, muskarissa, taidekerhossa, kirjaston satutunnilla. Ja joskus pyysin naapurintyttöä katsomaan lasten perään, että pääsin jumppaan tai elokuviin.
As simple as that!
P.s. Lapset ovat pieniä vain hetken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen elänyt lapsiperhearkea alkaen 1991. Jatkuu vielä jonkun vuoden. Päivääkään en vaihtaisi pois. Ilman tukiverkkoja tässä on eletty ja toimeen tultu. Asiassa tietysti suuresti auttanut mies, jolle lapset olleet todella tärkeitä ja kaikki kotiaskareet onnistuneet myös mieheltä. Lasten sairauksiakin hoideltu molemmat. Se kellä parempi madollisuus on jäänyt kotia hoitamaan.
Ehkä silloin joskus kahden ensimmäisen kanssa kaipasin omia menoja. Mutta ei se mitenkään pakottavaa ollut. Enkä ollut raivopäinen tai ahdistunut.
Nykyään en halua olla yhtään erossa juniorista. En lähde yksin minnekään viikonloppureissuille, enkä muuallekaan. Jos haluaisin niin se kyllä onnistuisi loistavasti. Mutta aika menee niin joutuin, että haluan elää pienen lapsen kanssa jokaisen hetken. Joskus kun vien nuorimman päiväkotiin, niin saatan muutaman kyyneleen vierittää poskille... aika kulkee liian nopeasti. Aivan liian nopeasti. Muutaman vuoden päästä alkaa koulu ja lapsen ihan erilainen itsenäistyminen.
Vanhimmat lapset aikuisia ja haikeudella muistelen heidän vauva- ja taaperoaikoja. Elämän hienoimpia hetkiä on ehdottomasti huoleton ja kiireetön aika kotona pienten taaperoiden kanssa.
EIköhän suurin osa perheistä voi paremmin kuin perheet koskaan ennen. Pieni osaa kyllä uupuu ja syitä on monia ja hyvin ymmärrettäviä. Voi kun apua saisi helpommin ja asenneilmapiiri oli suotuisampi ja lämpimämpi Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä halusin raskaaksi liian nuorena. Lähes koko nuoruuden ja aikuisiän olen ksvattanut itse itseäni. Ei ole ollut aikuisia neuvomassa ja antamassa esimerkkejä. Nuorena päälle parikymppisenä elin aikalailla fiilispohjalta, tosin se "kauhea" vauvakuume oli ihan totta. Ja liian pian suhteessa syntyi se lapsi ja edelleen ymmärtämättömänä elämän isoista kuvioidta tuli melko perään toinen. Ovatpa nuo kyllä avanneet silmiä elämästä ja näin jälkikäteen ajateltuna ja jos nyt olisin lapseton, en lapsia hankkisi. Mutta en taitaisi olla se sama ihminen nyt, jos lapsia en olisi saanut. Enivei. Omat valinnat kun ihan omista fiiliksistä käsin tähän hommaan ryhdyin.
Riippuu asenteesta. Itse tiesin, että omaa aikaa ei jää ja sietokykyä varmasti koetellaan. Miehen kanssa lämmöllä muistellaan kuin oltiin vain kahden, ja tiedetään että vielä joskus kaipaamme kaikkea tätä "kiirettä ja hälinää". Itse olen aina halunnut perheen. Se on ollut haaveeni ja sitä kohti olen elämässäni aina pyrkinyt. Olen sellainen ihminen joka elää siitä että tietää olevansa tärkeä ja tarvittu. Teininä yksinäisyydessä se olikin vaikeaa kun ei ollut ketään. Vaikka välillä väsyttää en ikinä vaihtaisi tätä mihinkään. Tärkeää on että voi puhua asiasta kuin asiasta miehelle. Olemme tiimi.
Nimim. Muutimme miehen työn perässä pois kotikonnuilta.
Niin kauan kuin äidit opettavat poikansa perheen vapaamatkustajiksi, tulee olemaan väsyneitä ja kiukkuisia äitejä.
Vitun kermaperse ap, jos sua ei lähes kokoajan vituta. Mua vituttaa ja se on juurikin kasvatukseni syy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näkisin, että yksi suuri syy vihaan/kiukkuun/väsymykseen on yksinkertaisesti se, että lapset on hankittu liian pienillä ikäeroilla.
Toinen kysymys on sitten se, että miksi niin tehdään kun ei voi olla kellekään yllätys, että rankkaa on vauvan ja taaperon tai taaperon ja uhmaikäisen kanssa. Lisäksi sekin, että lähes samanikäiset sisarukset riitelevät usein rankasti koko lapsuuden (vanhempien huomiosta), niin onko kenenkään kannalta mitään järkeä pukata lapsia parin vuoden välein?
Milloin ihminen saa olla väsynyt ja myöntää sen? Saako pitkiin työpäiviin väsyä kun ihan itse on töihin rahanahneuksissaan tunkenut? Harvan lapsettomankaan elämä on ruusuista ja leppoisaa auvoa missä mikään ei koskaan väsytä, mutta jostain syystä lapsiperheessä väsyminen on jotenkin naurettavaa, kun taas kaikkien muiden syiden takia väsyminen tai surullisuus on ihan ok.
Työssäkäynti on harvalle vapaaehtoista. Myös uuden työn löytyminen voi olla hankalaa. Jos taas joku valittaa työstä ilman yritystä löytää uutta, häntäkin pidän kyllä turhan valittajana. Ihan kuin sitä, joka vapaaehtoisesti valitsi tehdä lapsia, ja sitten valittaa kun elää lapsiperhe-elämää.
Kärjistetysti se menee niin, että vanhempana ja varsinkin äitinä, et koskaan tee mitään oikein. Oma äitini sai paljon hoitoapua mummiltani, ja mummillani oli palkatut lastenhoitajat apuna aikanaan. Minun äitini valitsi pullon ohi minun jo silloin kun olin lapsi, ja mummi kuoli vuonna 2003.
Tässä sitä ollaan. Yhteiskunta ei auta, vaikka ennen auttoi. Yhteisö ei auta, vaikka ennen naapurin Martta saattoi katsoa lapsia sen aikaa että lasten äiti pääsi käymään vaikka hammaslääkärissä. Suomalainen yhteiskunta on varmasti aina ollut hieman pahansuopa ja tykännyt kytätä muita, mutta nyt nettiaikana se on noussut ihan uusiin sfääreihin. Jos ei ihan joka päivä lue jostain, miten on voinut vanhempana epäonnistua niin ihme.
Kaikki menee pieleen jo siinä, että saa lapsen. On tahoja, jotka eivät haluaisi Suomeen enää lapsia ollenkaan. Kukaan ei haluaisi maksaa lasten koulutusta eikä varsinkaan äitien tukia. Töistä ei saisi olla pois koska se on väärin työnantajaa ja lasta kohtaan, mutta toisaalta taas lapsen pitäisi saada olla kotona ainakin alle kolmevuotiaana. Sitten on ne kaikki taistelut lapsen kanssa, mitä ei helpota että lapsenkaan mielestä et ikinä tee mitään oikein.
Ja sitten muiden mielestä et ole raskaana oikein, et synnytä oikealla tavalla, ruokit vauvan väärin, puet sen väärin, kuljetat sitä liian kalliissa rattaissa, menet ilmaiseksi bussilla (ei käy), ruokitkin väärin. Naisena ja äitinä olet vastuussa kansakunnan tyhmyydestä, lihavuudesta, sairauksista, avioerotilastoista, ihan kaikesta.
Ja kun sitten välität siitä mitä muut sanoo, teet silloinkin väärin.
Kyllä! Liikaa aikaa menee somessa.
Niin lapsilla kuin aikuisilla.
Menetettyjä juttuja koitetaan sitten korvata viemällä lapsi 7 kertaa viikko johonkin harrastukseen kun lapsi on ihan yliaktiivinen. Rauhoittuminen tuntuu unohtuneen täysin.
Aina pitäisi olla kiire ja menossa, muutoin ei ole tehokas.