Missä iässä olet (ollut) onnellisimmillasi?

Nyt 26-vuotiaana, tunnen olevani elämäni kunnossa ja vihdoin raavas mies

Olen aina ollut onnellinen. Syyt vain muuttuneet.

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa, että alle 15-vuotiaana. Mutta se ei sitten tarkoitakaan hyvää lapsuutta, vaan nimenomaan aika huonoa.

Ja ikää on nyt 40 ja jonkin verran päälle.

Vuodet 15-20 meni angstatessa äidin ja minua alaspainavan ystävän seurassa.

20-30-vuotiaana olin syrjäytymäisilläni masennuksen takia, enkä löytänyt miestä, opinnot jotain pilipalia.

30-40-vuotiaana opskelin pakkopulla-ammatin ja päätin jakaa elämäni miehen kanssa, joka välittää minusta, mutta itse en ole mitenkään lääpälläni hänestä ja hankin lapsia, joiden kanssa uuvuin.

40-vuotiaana vain huomaan miten pallo jalassa kaiken kanssa on, mutta yksin jääminen ei olisi mitenkään ollut sen mahtavampaa, mille se nyt tuntuisi, ettei kiinnosta ketään?

En tiedä tuleeko minusta ikinä onnellista, kuten olin lapsena olin.

Olin onnellinen 16v kun pääsin toiselle paikkakunnalle hyvään lukioon ja vuosien koulukiusaamisen jälkeen sain taloustieteen stipendin ja kympin keskiarvon teoreettista aineista. Lensin ekan vuoden kuin pilvissä, ei hikisiä koulukiusaajia, rauhaa, rakkautta ja muita hikareita. Ekana vuonna yliopistossa tutustuin oppilaisiin yksityisestä yliopistosta USA:n itärannikolta. Kihlat mun jenkkimiehen kanssa samana vuonna ja olin onneni kukkuloilla😙 Suhde huononi ja laihdutin ihannepainooni jossa tapasin miehen jonka luulin olevan täydellinen mutta olikin ns. huiputtava jännämies. Olen nykyään aika onnellinen mutta kyynisempi.

Teini-iässä opiskeluaikoina. Sitten ystävät jäivät.

Mä sanoisin, että noin 37-vuotiaana.

Varmaan joskus 0-10 vuoden iässä. En kuitenkaan haikaile takaisin lapsuuteen, mutta haluaisin olla taas teini-ikäinen, koska koen, että jäin aikoinaan paitsi monista tärkeistä asioista, jotka kuuluvat siihen ikään.

Jos saisin päättää, että minkä ikäinen haluaisin olla ajasta ikuisuuteen, niin varmaan 16 vuotta olisi bueno. Siinä iässä ei tarvitse vielä potea mitään ikäkriisejä, koska silloin ollaan vielä oikeasti nuoria, joskaan ei enää mitään lapsiakaan. Sitä optimismia, mikä siinä iässä vielä vallitsee, ei voi koskaan enää tavoittaa vanhemmiten. 

En enää koskaan tavoittanut sitä samanlaista mielentilaa uudelleen, mikä minulla oli silloin 16-kesäisenä. Täysikäistymisestäni asti elämäni on laskenut tasaisesti alamäkeä. Kuulin kerran aika osuvan luonnehdinnan, että "18-vuotiaana päättyy nuoruus ja 20-vuotiaana alkaa ikuisuus". Tuoltahan se näin 24-vuotiaana tuntuu.

Aika vaan kuluu nykyään ihan älyttömän nopeasti eikä mitään mainittavia positiivisia muistoja kerry ajan varrella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen kyynistyväni ja sitä turhemmalta koko elämä ylipäätään tuntuu.

M24

0-1 kun en vielä tajunnut mitään. 26 v kun olin maniassa pitkiä aikoja.

Nyt olen onnellisimmillani, elän etäsuhteessa, ikääkin jo 48 vuotta, opiskelen uutta ammattia. Lapsuus meni sairastaessa ja siitä toipuessa. Ja nuorena tapasin tulevan mieheni, joka käytti minun naiivia nuoren uskoani hyväkseen ja hänen kanssaan luulin eläväni elämäni loppuun. Lapsia liuta ja ruuhkavuodet kuluttivat aika pitkään, sitten nelikymppisenä koko perheen irtiotto, mistä tuli sitten fiasko. Sitten vielä ero ja muutto. 

Loppujen lopuksi mies löysi minut netistä ja nyt pari vuotta suhteessa, missä saan olla ihan vain minä ja nauttia miehestä, joka rakastaa ja antaa arvoa minulle.

Olen tällä hetkellä onnellinen. Tuntuu että kaikki on hyvin. Minulla on mies, jonka kanssa ollaan seurusteltu ny 3vuotta (olen sormuksista alkanut vihjailemaan). Miehellä hyvä työ, ja ollaan yhteistä asuntoa alettu katsomaan. Ulkomaille muutto on myös pohdinnassa. Hyviä ystäviä löytyy, jonka kanssa viettää aikaa. Matkustelen 2 - 3 kertaa vuodessa. Vietän vielä opiskelijaelämää, ja rakastan opiskelua. Saan nyt tehdä siitä mistä pidän, ja vapaata aikaa löytyy paljon.

Voihan se olla, että tulevaisuudessa on vielä onnellisempi, tai että onnellisuuden syyt muuttuvat, mutta juuri nyt on hyvä olla.

N23

18-19-vuotiaana. Asuin vielä vanhempien luona, minulla oli hyvä parisuhde, paljon ystäviä, olin hyvässä kunnossa ja valoisat odotukset tulevaisuudesta, kaikki tuntui olevan mahdollista.

Nyt olen 26 ja viimeiset vuodet ovat menneet masennuksen kanssa kamppailuun. Olen menettänyt melkein kaiken. Pahinta on tunne, ettei tässä maailmassa oikeasti ole minulle yhtään mitään. Eikä minulla sille.

Olen 26 v. Taisin olla onnellisin 17-19-vuotiaana. Elämä mullistui paikkakunnan vaihdon, kouluun menon ja osa-aikatyön vuoksi kokonaan. Sain mielettömän hyviä ystäviä töistä, ja työporukka muutenkin avasi tynnyrissä kasvaneen tytön silmiä. Olin noina aikoina myös kauneimmillani, etenkin 18-19-vuotiaana. :D toki se kohotti itsetuntoa huomattavasti, kun puhkesi kukkaan. 20 vuotta kun täytin niin kaikki meni alamäkeä ja sillä tiellä ollaan vieläkin. :(

Vierailija kirjoitti:

18-19-vuotiaana. Asuin vielä vanhempien luona, minulla oli hyvä parisuhde, paljon ystäviä, olin hyvässä kunnossa ja valoisat odotukset tulevaisuudesta, kaikki tuntui olevan mahdollista.

Nyt olen 26 ja viimeiset vuodet ovat menneet masennuksen kanssa kamppailuun. Olen menettänyt melkein kaiken. Pahinta on tunne, ettei tässä maailmassa oikeasti ole minulle yhtään mitään. Eikä minulla sille.

What!! Mulla lähes sama mutta muutin pois kotoa. T.34 :D

nyt 25 ja kokoajan tulen onnellisemmaksi. Jos olen 40veenä ja terve olen varmasti yksi onnellisempia maapallolla

25-30. Sitten alkoi kuolla sukulaisia.. Menee parhaimillaan parin kk välein. Elämä oli helpompaa kun esim nyt oma isä oli hengissä.

Nyt olen 32 ja jokseenkin kireä ämmä, joka joutuu jatkuvasti hoitamaan muiden asioita oman perheen lisäksi.

Yli kolmekymppisenä. Oon kyl vasta 33, mut siis tää tuntuu just hyvältä nyt ja jos myöhemmin oon onnellisempi ni se on vaan plussaa.

Mulla oli onnellinen varhaislapsuus, ihana ympäristö maalla, paras kaveri, hyvä perhe. Kouluunmeno pilasi elämän, toki elämä oli onnellista edelleen kouluajan ulkopuolella, mutta vihasin jokaikistä koulupäivää. Eli ne onnellisimmat vuodet kestivät sinne 7-vuotiaaksi.

Elämäni huonoin ajanjakso oli 12-27-v, nuoruus oli kamalaa, olin ujo ja epävarma, ahdistunut ja pelokas. En olisi halunnut jättää lapsuuden leikkejä ja alkaa teiniksi. Inhosin miesten huomiota, viheltelyjä, ehdotuksia, huuteluja.

Parikymppisenä kuitenkin rakastuin, että sehän oli tietysti onnellista. Varsinaisesti elämä parani kun sain esikoiseni 27-vuotiaana. Onnellista aikaa oli koko pikkulapsiperheaika, mutta aina vaan paremmaksi tuntuu elämä muuttuvan. Ihana seurata omien lasten aikuistumista ja avioliittokin on onnellisempi kuin koskaan. Vihdoin myös tiedän, mitä haluan työkseni tehdä. Tuntuu, että olen lopulta löytänyt oikean itseni. Melkein sanoisin, että elän kuitenkin nyt kaikkein onnellisinta aikaa, eli 49-vuotiaana. Tosin odotan, että vielä parempaa on tulossa, kunhan pääsemme muuttamaan toiselle paikkakunnalle viimeistään 2 vuoden kuluttua.