Millainen ihminen haaveilee mieluummin katsomalla esim. elokuvia/lukemalla kirjoja kuin eläisi elämäänsä?

En uskalla tehdä asioita, joita haluaisin. Siksi elän ruudun äärellä sekä alkoholin rohkaisevan vaikutuksen alaisena. Onneks voi neljän seinän sisälläkin tuntea olevansa jossain muualla, jotain muuta... hetken aikaa

Ei ole mahdollisuuksia "elää elämää" sen kummemmin. Olen tällainen, joita ennen kutsuttiin "pieneläjiksi". Perhe, tavallinen työ, pienehköt kuviot. Olen myös jonkin verran pelokas ja ujo. Jonkun mielestä varmaan elän köyhää elämää, mutta itse tykkään. Lueskelen paljon, koen eläneeni monta elämää kirjojen hahmojen kautta. Olen ajatellut paljon. Onko se köyhempää kuin se, että lentelisin usein eri maissa tuhoamalla ilmastoa ja juhlisin aamun koittoon sekoittamalla pääni jollain aineilla? Vaihtamalla useammin partneria?? En usko.

Mää kyllä pelailen pc pelejä paljon mieluummin

Minä teen sitä mistä nautin ja sinä oot hiljaa, kunhan en millään tapaa häiritse muiden "elämää"

Vierailija kirjoitti:

Kyllästynyt olemaan pinnallisten ja tyhjäpäisten ihmisten ympäröimänä, kaipaa paljon mentaalisia virikkeitä mitä sosiaaliset suhteet eivät tarjoa. Hyvä mielikuvitus ja eläytymiskyky, luova, ja kenties jopa taiteellinen persoona. Introvertti, rikas sisäinen maailma, viihtyy omissa oloissaan. Älykäs.

Just like me. Ja voin kertoa, että olen sen löhöilyn ja lukemisen lomassa eläny elämääni hyvinkin täysiä, eikä haittaisi vaikka viikatemies kolkuttelisi ovea piankin, koska olen elänyt hetkessä, nauranut rutosti ja tehnyt kaikkea hullua. Toisin kun nämä muita miellyttävät patsaat, jotka ihmettelevät kuinka lyhyt elämä onkaan.

Tällainen välihuomautus, että kyllä hyvään elämään ja ihan elämiseen mahtuu ja voi kuuluaa minulla se Aku Ankan lukeminen tai radion kuunteleminen kesämökillä kun sade ropisee kattoon :) Kyllä siellä sitten muutakin voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Analysoin itseäni seuraavasti: olen ruma eikä kukaan halua minua, en osaa mitään, en haaveile mistään realistisesta, en uskalla mitään, en jaksa mitään. Leffat ja sarjat on kuin unia näkisi, saa "elää" edes jotain kautta, kun oikeassa elämässä se on toivotonta.

Tekstisi on suoraan kuin omasta suustani, elämälläni ei ole minulle mitään tarjottavaa yhtään millään saralla. Olen aina ollut se hylkiö, ihan lapsesta saakka. Minua kaihtaa jopa omat perheenjäseneni, kuinka säälittävää. En kelpaa mihinkään enkä kenellekään, joten viihdyn yksin. Minua pidetään tyhmänä, minua pidetään arvottomana.

Kiva huomata etten ole ainoa hylkiö. Itse en menneisyydessä ollut kotona viihtyvä, mutta masennuksen takia lihoin ja siten muutuin hylkiöksi. Aluksi se oli todella hirveää, mutta siihen tottui ja nyt on hyvä näin 🙂 ainoa haitta on se että moni kummeksuu kun en ikinä käy missään vaan nyhjään kotona aina. Myös köyhyys rajoittaa, jos on työtön niin ei sitä voi ikinä melkein edes käydä missään ellei halua nälkää nähdä

Olen väsähtänyt, keski-ikäinen yh. Jonkin aikaa hilluin sinkkumarkkinoilla, mutta tuli selväksi että päiväys on jo pahasti vanhentunut.. Nyt yritän vain hyväksyä tilanteeni.

Kirjojen kautta tuntuu että elämässäni on edes jotain syvyyttä.

Katson paljon elokuvia ja luen kirjoja. On minulla silti elämääkin; työ, koulutus, mies ja laaja ystäväpiiri. Harrastuksiakin on ja matkustelen paljon, olen tyytyväinen elämääni. Mutta kun katson esim. metamfetamiinidiilerin elämästä kertovaa Breaking Badia niin se tarjoaa aika erilaista materiaalia ja erityylisiä tunne-elämyksiä kuin oma elämäni, ja on siksi kiinostavaa. En minä haluaisi ryhtyä huumediileriksi tai käydä huumesotaa vaikka katsoisinkin Pablo Escobarin elämästä kertovaa sarjaa. Siitä vaan saa sellaista virikemateriaalia mielikuvitukselle, mitä oma elämä ei (onneksi) tarjoa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, mutta itse teen kumpaakin tasapuolisesti

Tämä. Ja jos elämisellä tarkoitetaan elostelua, niin sitä en enää harrasta. On senverran tuota ikääkin jo ja velvotteita.