Tuoko parisuhde elämääsi jotain plussaa?

Olen introvertti, joka rakastaa läheisyyttä ja seksiä, joten mut on kuin tehty parisuhteeseen. Talouden jakaminen tuo myös mielenrauhaa, kotitöitä tehdään suunnilleen puoliksi ja miehelle voi aina avautua huolista tai siitä jos on ollut huono päivä ja toinen silloin yleensä keksii jotain pientä piristykseksi. Meillä on yhteisiä unelmia, joista on kiva toista muistuttaa. Tuetaan toisiamme harrastuksissa ja hierotaan, jos lihakset on jumissa. Jos toinen on kipeänä, toinen käy kaupassa jne. Parisuhde on se, mikä saa mut jaksamaan silloin kun kaikki muu tuntuu kaatuvan niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Välttämättä kumpaakaan ei tule vaikka niin toivoisikin...

No joo, ei välttämättä tulekaan. Mutta eihän elämässä mikään ole varmaa.

Olin hetki sitten parisuhteessa alkuun unelmalta vaikuttaneen miehen kanssa. Ongelmia olivat mm. seuraavat:

- exä alkoi heti vauhkoilemaan yhteenmuutosta. Olen edelleen laittamassa omaa kotiani kuntoon, hitaasti mutta varmasti. Remontti on tehty mutta sisustusta luon hitaasti ajan kanssa. Koin että aikani omassa kodissani oli loppu ennen kuin ehti kunnolla alkamaankaan.

+ en ymmärrä yhteenmuutosta vauhkoamista muutenkaan. Rakastan omaa rauhaa, mutta en todellakaan tahdo erakoitua. Itseäni alkaa kuitenkin helposti ärsyttämään jos toinen pyörii jatkuvasti jaloissa.

En siis ymmärrä ajatusta, että koti ei ole koti ellei jatkuvasti ole toisen kanssa siellä.

En jaksa luetella enempää... parisuhde on ajatuksena romanttinen, mutta todellisuudessa se oli itselleni jatkuvaa pettymystä, suuttumusta, väsymystä ja yksinoloa. Asuimme aivan pikkupikku matkan päässä toisistamme, mutta vietimme minimaalisen vähän aikaa. Ei se siitä johtunut, ettemmekö olisi halunneet olla yhdessä... se oli vain sitä, että exä halusi maata kotona töiden jälkeen ja minä taas halusin vastavuoroisuutta, enkä olla aina se joka menee miehen luokse kun hänellä on aina joku syy miksi "ei voi" itse vaivautua liikkumaan. En ole miehen perässä juoksenteleva nainen.

Exällä oli kamalasti vaatimuksia minulle: pitää nukkua yhdessä tai muuten hän ei halua tulla yöksi. Yhdessä ollessa ei saa käyttää puhelinta. Minä olisin halunnut olla rennosti, tehdä spontaanisti asioita mutta samalla jutella ja viettää aikaa yhdessä. Exälle yhdessäolon piti olla kirjaimellisesti vain yhdessäoloa. Puhelimen näpräilyni hermostutti exää, vaikka olisin maannut samalla hänen kainalossaan. Itse en ymmärtänyt miksi asiasta piti tehdä ongelma. En muutu kuuroksi ja sokeaksi, vaikka tekisin samalla myös muuta.

Voihan olla, että palaamme yhteen, mene ja tiedä... Luonteeltani olen kyllä sellainen, että tarvitsen poikaystävältäni paljon huomiota ja sellaista tavallista ihailua (en ole narsisti :-D) tai muuten alan kiinnostumaan muista miehistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

Itse olen yhden miehen kanssa elänyt 30 vuotta, opiskellut, hankkinut ammatin, muuttanut, kasvattanut lapset. Päädyimme eroon, ikäväähän se oli mutta väistämätöntä, ne asiat jotka piti yhdessä kaikki ne vuodet alkoivat muuttua vähämerkityksellisimmiksi varsinkin kun lapset muuttivat kotoa. Yhteinen mummola/ukkila ei riitä syyksi pysyä yhdessä kun muuten ei enää yhdessä sovita olemaan. Erottiin ja nyt kumpikin tahoillaan uudessa parisuhteessa. Mitä saa suhteesta jossa ei yhteisiä lapsia ja kumpikin taloudellisesti riippumaton: lämpöä, läheisyyttä, ystävyyttä, kumppanuutta, arjen jakamista, tukea elämän ongelmissa, yhteisiä kokemuksia joihin yksin ei pääsisi/uskaltaisi, viereen aivan toisenlaisen elämänkokemuksen kuin mihin oli tottunut. Kyllä se elämä sinkkunakin olisi mennyt, mutta kahdestaan hyvän, itselle sopivan kumppanin kanssa on paljon mukavampaa.

Yhdessä maksamalla pystymme asumaan omakotitalossa. Omat tulot eivät riittäisi eivätkä puolisonkaan tulot yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Vaikka uusia parisuhteita tulisikin, eivät ne silti korvaa sitä vanhaa. Uusi parisuhde on uusi: se voi olla yhtä hyvä, mutta erilainen. Uusi suhde ei myöskään vie menetyksestä johtuvaa kipua pois.

Joku vetää tästä varmasti herneen nenään, mutta sanonpa silti: jos menettäisit lapsen, et sanoisi, että no tehdäänpä uusi tilalle. Sitä lasta voi rakastaa yhtä paljon kuin menetettyä, mutta ei se ole korvaaja. Se on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Kyllä voin näin sanoa, ihan puhtaasta sydämestä. Tällaista rakkautta en tule enää kokemaan, joten miksi tyytyisin vähempään? Muistot mulla pysyy ikuisesti, tapahtuu mitä tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Mitä saat parisuhteestasi? Ketko jääväsi "voitolle" olessasi suhteessa kuin että olisit sinkku? Hoitaako puoliso kotityöt tai kantaa osan taloudellisesta vastuusta vai mikä on pääasialinen syy, että olet valinnut elää parisuhteessa?

Mietin tässä juuri syytä olla suhteessa ja koen sen hyvin vaikeaksi... on vaikea nähdä plussia parisuhteessa verrattuna sinkkuuteen, mutta kun kuitenkin rakastuu ja toinen suhdetta haluaa niin olisi hyvä pohtia sitäkin vaihtoehtoa.

Korostan tässä, ettei pelkkä rakkaus itselleni nyt riitä. Pitää olla muitakin etuja, kuin pelkkä tunne, joka ei kuitenkaan pysy samana pidemmällä tähtäimellä.

Säälipillua saan välillä,ilman lapsia olisin potkinut akan pihalle jo vuosia sitten,vituttaa ajatellakin koko asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Kyllä voin näin sanoa, ihan puhtaasta sydämestä. Tällaista rakkautta en tule enää kokemaan, joten miksi tyytyisin vähempään? Muistot mulla pysyy ikuisesti, tapahtuu mitä tapahtuu.

Et voi tietää sitä, ellet osaa ennustaa tulevaa. Voit tietysti uskoa siihen puhtaasta sydämestäsi, mikä ei ehkä ole se kaikkein järkevin vaihtoehto. Mutta et voi tietää.

Minun on pakko sanoa että olen ollut onnellisimmillani sinkkuna. Elämäni suurin intohimo kohdistuu erääseen harrastukseeni, jonka kanssa olin tyytyväinen elämääni. Suurimmat haaveeni liittyvät siihen. Suhde on ollut minulle enemmän vaivaksi - kaikki ne muut ihmiset jotka parisuhteen mukana tulevat, rahanmeno, eriävät näkemykset, loukaavat nimittelyt ja arvostelut näiden ihmisten taholta..olisin pärjännyt ilmankin. Kaikki ne työt ja velvollisuudet. En ole jämähtävä ihminen. En ole useimmiten hyvää seuraa. Toivon että olen vielä joku päivä taas sinkku, vaikka yksi lapsi löytyykin. Olen jonkinlainen uusi alku-addikti, sitä että kaikki onkin yhtäkkiä jo ihan toisin kuin muutamana edellisvuonna. Nyt minulla on siihen jopa ihan hyväksyttävä syy, koska mies on väkivaltainen. Täytyy kyllä yhtyä sanontaan että varo mitä toivot, toive saattaa toteutua.

On minulla ollut hyväkin suhde, joka oli oikeaa sielujen sinfoniaa. Mutta ei, ei se ole minulle kovin tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Tietenkin elämä jatkuu, mutta se voi jatkua myös yksin. Ei elämiseen tarvita parisuhdetta, jos sellaisen ja hyvän sellaisen on päässyt jo kokemaan ja elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Jos ei uskalla rakastaa ei uskalla elää? Minusta eläminen peläten muutoksia on aika mitätöntä. Uskaltaako tehdä lapsia kun täytyy pelätä, että heille voi sattua jotain? Uskaltaako muutta toiselle paikkakunnalle? Uskaltaako rakastua ja aloittaa parisuhteen? Eniten pitäisi rakastaa itseään ja luottaa, että elämä kantaa. Niistä suurista menetyksistä ja elämänmullistuksista selviää kun on sisäisesti vahva. Rakkaus ei ole ripustautumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Tietenkin elämä jatkuu, mutta se voi jatkua myös yksin. Ei elämiseen tarvita parisuhdetta, jos sellaisen ja hyvän sellaisen on päässyt jo kokemaan ja elämään.

Hohhoijaa. En ole niin väittänytkään. Sanoin, että sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko voivansa löytää enää yhtä hyvää parisuhdetta kuin se kerran eletty, on lapsellista.

Sinkkuna oleminen on siis ihan ok, jos se tekee ihmisen onnelliseksi, mutta sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko enää löytävänsä hyvää suhdetta, vaikka kuitenkin suhteen haluaisi, on pelkästään hölmöä. Tyytyä ei tietenkään tarvitse eikä pidä, mutta en ole toisaalta missään viestissäni mitään sellaista väittänytkään.

Kerran vielä: jos haluat olla sinkku, koska se tekee sinut onnelliseksi, ole. Jos haluaisit parisuhteen, muttet usko voivasi löytää enää hyvää miestä ja jäät siksi sinkuksi, olet hölmö.

Vierailija kirjoitti:

Mulle rakkaus enemmän kuin tunne. Se on päätös sitoutumisesta, yhteisen elämän rakentamista, kumppanuutta, luottamusta. Se, että tässä maailmassa on joku, jota ilman et voi kuvitella olevasi ja joka ei halua myöskään kuvitella elämää ilman sinua. Se himo tai perhoset vatsanpohjassa katoaa, mutta se, että voi tulla kotiin ihmisen luo, joka ymmärtää sua ja sun oikkujasi ja joka tuntee sut niin hyvin, ettei tarvitse selittää mitään, vaan se tietää jo. Voit katsoa kun se istuu vieressäsi sohvalla ja tuntea itsesi onnelliseksi juuri siinä, ilman mitään sen kummempaa syytä. Vaikka kaikki muu elämässä potkisi päähän, sinulla on vieressä se ihminen, jonka kanssa haluat niitä elämän oikkuja vastaan taistella.

Pärjäisihän sitä yksinkin, seksiä saisi joltain fwb:ltä ja kavereilta voisi saada sitten ne keskustelut ja tarvitsemansa tuen. Eikä siinä mitään, olen ollut pitkiä aikoja sinkkuna ja ihan onnellinen. Mutta kun on löytänyt jonkun, joka saa tuntemaan noin, ei sitä voi edes selittää. Se on jotain paljon syvempää kuin mitä saan ystäviltä, vaikka heistäkin välitän. En silti haluaisi asua suurimman osan ystäviäni kanssa enkä ikinä ole rakentanut samanlaista luottamus- tai välittämissuhdetta kämppisten kanssa kuin puolison kanssa. Toki huonossa parisuhteessa ei tuota muodostu muutenkaaan. Eivät kaikki suhteeni ole olleet sellaisia kuin tämä nykyinen ja siksi ne ovatkin aikanaan loppuneet.

Mulla ei ole parisuhteessa mitään miinuksia, joten voisi sanoa jäävänsä sitten aika paljonkin plussan puolelle :D

Tässä tuli aikalailla se mitä minäkin olisin halunnut sanoa. En vaan olisi osannut sitä yhtä hyvin tekstiksi muotoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Jos ei uskalla rakastaa ei uskalla elää? Minusta eläminen peläten muutoksia on aika mitätöntä. Uskaltaako tehdä lapsia kun täytyy pelätä, että heille voi sattua jotain? Uskaltaako muutta toiselle paikkakunnalle? Uskaltaako rakastua ja aloittaa parisuhteen? Eniten pitäisi rakastaa itseään ja luottaa, että elämä kantaa. Niistä suurista menetyksistä ja elämänmullistuksista selviää kun on sisäisesti vahva. Rakkaus ei ole ripustautumista.

Niinpä. Pitää uskaltaa heittäytyä, mutta pitää pystyä myös luottamaan siihen, että elämä olisi hyvää muutoksista ja elämän epävarmuudesta huolimatta. Täällä jotkut vaikuttavat elävän elämäänsä parisuhteensa kautta ikään kuin se olisi ainoa syy nousta aamulla sängystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Tietenkin elämä jatkuu, mutta se voi jatkua myös yksin. Ei elämiseen tarvita parisuhdetta, jos sellaisen ja hyvän sellaisen on päässyt jo kokemaan ja elämään.

Hohhoijaa. En ole niin väittänytkään. Sanoin, että sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko voivansa löytää enää yhtä hyvää parisuhdetta kuin se kerran eletty, on lapsellista.

Sinkkuna oleminen on siis ihan ok, jos se tekee ihmisen onnelliseksi, mutta sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko enää löytävänsä hyvää suhdetta, vaikka kuitenkin suhteen haluaisi, on pelkästään hölmöä. Tyytyä ei tietenkään tarvitse eikä pidä, mutta en ole toisaalta missään viestissäni mitään sellaista väittänytkään.

Kerran vielä: jos haluat olla sinkku, koska se tekee sinut onnelliseksi, ole. Jos haluaisit parisuhteen, muttet usko voivasi löytää enää hyvää miestä ja jäät siksi sinkuksi, olet hölmö.

Hölmö en ole vaan realistinen. Olen nähnyt näitä eronneita, karanneita, leskeytyneitä ja eläkeiän suhteita ja niin nekin vaan usein päättyvät eroon. Ei se uusi suhde sitten ollutkaan niin ihmeellistä, ihanaa ja suurta rakkautta vaikka alkuhehkutuksessa näin annetaan ymmärtää. Omasta puolestani totean vain etten ole enää milloinkaan parisuhdemarkkinoilla.