Tuoko parisuhde elämääsi jotain plussaa?

Läheisyys ja seksi❤️ Tietenkin myös paljon muuta, mutten jaksa alkaa niitä luettelemaan😹

Mulla on elämänkumppani. Mies, joka jakaa kanssani arjen ja juhlan, myötä- ja vastoinkäymiset. Niitä on ollut tässä 12 vuoden aikana kaikenlaisia, mutta ne ovat yhdistäneet, eivätkä erottaneet. Onnellisia ollaan, enkä kyllä haluaisi olla ilman. Hänen olemassaolonsa parantaa elämänlaatuani oleellisesti ihan yleisellä tasolla :)

Puolisoni on paitsi tukeni ja turvani myös paras ystäväni ja elämäni rakkaus.

Ihminen jonka viereen voin käpertyä nukkumaan ja jonka kanssa voin jakaa haaveita ja toteuttaa niitä yksi kerrallaan sopivan tilaisuuden tullen.

Toki ollaan myös taloudellisesti vahvempia yhdessä kuin erikseen.

Lisäksi on tietenkin paljon arkielämän hyötyjä, joku joka vie lääkäriin ja hoitaa kipeänä. Kantaa kauppakassit, vaihtaa renkaat ja auttaa kotitöissä.

Säännöllistä seksiä.

Puolisollani on ihana perhe ja olen heidänkin kanssa läheinen.

Joku jota oikeasti kiinnostaa pääsinkö turvallisesti määränpäähäni tai ihan vaan, että oliko kiva päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Tietenkin elämä jatkuu, mutta se voi jatkua myös yksin. Ei elämiseen tarvita parisuhdetta, jos sellaisen ja hyvän sellaisen on päässyt jo kokemaan ja elämään.

Hohhoijaa. En ole niin väittänytkään. Sanoin, että sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko voivansa löytää enää yhtä hyvää parisuhdetta kuin se kerran eletty, on lapsellista.

Sinkkuna oleminen on siis ihan ok, jos se tekee ihmisen onnelliseksi, mutta sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko enää löytävänsä hyvää suhdetta, vaikka kuitenkin suhteen haluaisi, on pelkästään hölmöä. Tyytyä ei tietenkään tarvitse eikä pidä, mutta en ole toisaalta missään viestissäni mitään sellaista väittänytkään.

Kerran vielä: jos haluat olla sinkku, koska se tekee sinut onnelliseksi, ole. Jos haluaisit parisuhteen, muttet usko voivasi löytää enää hyvää miestä ja jäät siksi sinkuksi, olet hölmö.

Mitä hittoa? Miks sulle on näin iso pakkomielle saada joku tuntematon tunnustamaan että voisi olla joskus jonkun muunkin kanssa parisuhteessa? Oletko katkera siitä, että toinen on saanut enemmän kuin sinä? Miksi on niin vaikeaa tajuta, että joku vaan oikeasti ei halua sotkea omia hyväksi koettuja tottumuksiaan enää vanhemmalla iällä jonkin uuden parisuhteen (eli käytännössä, tuntemattoman miehen) takia?

Arvostaisin mitä vain vastauksia, jotka auttaisivat ymmärtämään ajatuksenliikkeitä pääsi sisällä, kiitos.

t. ei aiempi

Jaa-a, kai se on sitä jonkinlaista kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta, mitä parisuhteestani saan. Olin avomieheni kanssa ystävä ennen parisuhdetta, joten suhde ei sinänsä muuttanut mitään, toi mukaan vain seksin ja romantiikan.

Toki avomieheni siivoaa enemmän kuin minä ja minä vastaavasti kokkaan enemmän kuin hän. Olemme molemmat töissä, mutta avomies tienaa kyllä enemmän.

Eipä tätä kamalasti suunniteltu ja pohdittu. Ei oltu kumpikaan aiemmin tavattu ketään, jonka kanssa kiinnostukset, arvot ja huumorintaju kohtaa näin. Parisuhteessa oleminen keskenään on niin helppoa, että pelkkää plussaahan tää tuo elämään. Säännöllinen seksi, yhteiset kiinnostukset ja omat tyhmät yhteiset jutut on arjessa parasta.

N24

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Tietenkin elämä jatkuu, mutta se voi jatkua myös yksin. Ei elämiseen tarvita parisuhdetta, jos sellaisen ja hyvän sellaisen on päässyt jo kokemaan ja elämään.

Hohhoijaa. En ole niin väittänytkään. Sanoin, että sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko voivansa löytää enää yhtä hyvää parisuhdetta kuin se kerran eletty, on lapsellista.

Sinkkuna oleminen on siis ihan ok, jos se tekee ihmisen onnelliseksi, mutta sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko enää löytävänsä hyvää suhdetta, vaikka kuitenkin suhteen haluaisi, on pelkästään hölmöä. Tyytyä ei tietenkään tarvitse eikä pidä, mutta en ole toisaalta missään viestissäni mitään sellaista väittänytkään.

Kerran vielä: jos haluat olla sinkku, koska se tekee sinut onnelliseksi, ole. Jos haluaisit parisuhteen, muttet usko voivasi löytää enää hyvää miestä ja jäät siksi sinkuksi, olet hölmö.

Hölmö en ole vaan realistinen. Olen nähnyt näitä eronneita, karanneita, leskeytyneitä ja eläkeiän suhteita ja niin nekin vaan usein päättyvät eroon. Ei se uusi suhde sitten ollutkaan niin ihmeellistä, ihanaa ja suurta rakkautta vaikka alkuhehkutuksessa näin annetaan ymmärtää. Omasta puolestani totean vain etten ole enää milloinkaan parisuhdemarkkinoilla.

Ei, et ole realistinen vaan pessimistinen. Tietysti sinulla on siihen oikeus. Mutta tulevaisuutta ei pysty kukaan ennustamaan. Uusi suhde voi päättyä tai sitten se voi jatkua. Ainoa keino selvittää asia on kokeilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Minäkin luulin etten koskaam löytäisi edes yhtä hyvää kun leskeydyin. Löysin paremman. Minulle puoliso on maailman tärkein asia. Ei se ole apuri tai taloudellinen etu vaan paras ystäväni, se jonka kanssa haluan jakaa maailmani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Minäkin luulin etten koskaam löytäisi edes yhtä hyvää kun leskeydyin. Löysin paremman. Minulle puoliso on maailman tärkein asia. Ei se ole apuri tai taloudellinen etu vaan paras ystäväni, se jonka kanssa haluan jakaa maailmani.

Elit siis ennen huonossa suhteessa, jossa puoliso ei ollut paras ystäväsi. Sellaisesta suhteesta suunta ei voikaan olla kuin ylöspäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Minäkin luulin etten koskaam löytäisi edes yhtä hyvää kun leskeydyin. Löysin paremman. Minulle puoliso on maailman tärkein asia. Ei se ole apuri tai taloudellinen etu vaan paras ystäväni, se jonka kanssa haluan jakaa maailmani.

Elit siis ennen huonossa suhteessa, jossa puoliso ei ollut paras ystäväsi. Sellaisesta suhteesta suunta ei voikaan olla kuin ylöspäin.

En ymmärrä tätä perustelua. Eikö puoliso ole aina paras ystävä? Näin on ainakin omalla kohdalla ollut, ja parisuhteita on ollut useampia.

Saan seksiä.

Muuten parisuhteeni on usein lähinnä sitä, että keskitymme sietämään toista. Joskus enemmän joskus vähemmän menestyksekkäästi.

  N41

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Minäkin luulin etten koskaam löytäisi edes yhtä hyvää kun leskeydyin. Löysin paremman. Minulle puoliso on maailman tärkein asia. Ei se ole apuri tai taloudellinen etu vaan paras ystäväni, se jonka kanssa haluan jakaa maailmani.

Elit siis ennen huonossa suhteessa, jossa puoliso ei ollut paras ystäväsi. Sellaisesta suhteesta suunta ei voikaan olla kuin ylöspäin.

En ymmärrä tätä perustelua. Eikö puoliso ole aina paras ystävä? Näin on ainakin omalla kohdalla ollut, ja parisuhteita on ollut useampia.

Ei näköjään ole kaikilla.

Hyvä taloudellinen tilanne.

Minulla itsellänikin on ihan ok palkka, mutta ero ajaisi meidät molemmat pankkilainalle - asuntomme on hyvällä paikalla Espoossa ja velaton.

Parisuhde tuo tiettyä statusta. Tiedän, koska olen itsekin ollut sinkku ja eronnut...

Tämänhetkinen suhde ei tuo. 7 vuotta yhdessä ja puolisen vuotta on nyt keskusteltu jatkosta terapeutinkin avulla ja vahvasti alkaa näyttää siltä, että tiet erkanee lähitulevaisuudessa.

Minusta tuntuu, että suhde on tuonut minulle lähinnä velvollisuuksia ja rajoitteita, enkä koe kumppanini panostaneen siihen samalla tavalla kuin minä. Tuntuu että hän ottaa enemmän kuin antaa enkä toisaalta itsekään enää jaksa kohdella häntä niin hyvin kuin kumppaniani haluaisin.

Pohdin myös, onko perinteinen parisuhde ylipäätään minulle sopiva vaihtoehto. Ainakin tällä hetkellä kaipaisin ennen kaikkea omaa tilaa ja omaa aikaa ja voisin helpostikin ainakin ajatuksen tasolla tyytyä läheisyyden- ja seksinkaipuun tyydyttävään fwb-suhteeseen tai parisuhteeseen jossa asutaan erillään.

-Iloa. Mieheni saa minut nauramaan joka päivä.

-Loistavaa seksiä ja jännitettä. Mieheni tuntee sekä kehoni että "korvieni välin" erinomaisesti, haluaa saada minut nauttimaan, tietää mikä saa minut syttymään ja saa minut tuntemaan oloni itsevarmaksi ja seksikkääksi.

-Läheisyyttä. On joku, jonka kainaloon käpertyä, joka silittää päätä ja hieroo varpaita.

-Turvaa. Voin luottaa siihen, että minulla on aina joku puolellani, ja joka työskentelee kanssani vastoinkäymisten voittamiseksi.

-Kiinnostusta ja arvostusta. Mies on aidosti kiinnostunut ajatuksistani ja siitä miten päiväni meni. Hän kannustaa ja iloitsee onnistumisistani.

-Kumppanuutta ja sitoutumista. Olemme tiimi, tavoittelemme unelmiamme yhdessä, teemme töitä toistemme onnellisuuden eteen.

-Estetiikkaa. Mieheni on ilo silmälleni.

-Apuri kodin pyörittämiseen. Kaikesta ei tarvitse huolehtia itse, vaan vuotava lavuaarin putkitus on korjautunut "kuin itsestään" miehen toimesta seuraavaan päivään mennessä.

-Loistava isä lapsilleni. Siinä on ainoa ihminen maailmassa, jota kiinnostaa lapsieni hyvinvointi yhtä paljon kuin minua, ja jonka voin luottaa vaikka kuolevan heidän puolestaan.

-Taloudellista vakautta. Meidän molempien elintaso olisi huomattavasti huonompi, jos emme jakaisi yhteistä kotia ja taloutta.

-Yhteinen kokemusmaailma, joku tuntee minut läpikotaisin ja tietää historiani. Olen seurustellut mieheni kanssa teini-ikäisestä lähtien. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi, opiskelleet,menneet naimisiin, luoneet uraa, tehneet lapset, rakentaneet talon ja niin edelleen. Sitä olisi vaikea korvata.

Nämä ovat tärkeimpiä juttuja itselleni sen rakkauden tunteen lisäksi. Se loimuava intohimo on meilläkin tullut, mennyt ja tullut uudestaan vuosien saatossa monen monta kertaa, mutta silloinkin kun sitä ei hetkeen näy, rakkaus pysyy. Ja tietoisuus siitä, miten paljon juuri se ihminen on antanut minulle ja tehnyt minun hyväkseni. Minun on vaikea kuvitella, millaista elämäni olisi ilman miestäni, mutta sanoisin että raskaampaa. Tunnepuolella, työmäärän puolesta, taloudellisesti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Olen edelleen eri mieltä. Ihmiset aloittavat uusia parisuhteita vielä eläkepäivilläänkin. Elämä parisuhteessa on ikäihmisenä erilaista, mutta ei välttämättä yhtään sen huonompaa. Mutta jos asiaan asennoituu niin, että yli ei voi päästä, niin eihän sitä sitten tapahdukaan. Minusta olisi jopa pelottavaa olla jotenkin niin kiinni toisessa ihmisessä ja menneisyyden kokemuksissa, että romahtaisin erosta ja menettäisin uskoni uuteen rakkauteen. Ero kun on aina mahdollinen, ei kukaan voi oikeasti luvata ikuisuutta. Ehkä siksi työpaikan ja parisuhteen menetys ovat mielestäni rinnastettavissa. Ei sen parisuhteen tai avioliiton jatko ole yksin omissa käsissä.

No ei tietenkään ole vain omissa käsissä. Mies voi jättää, vaikka sitä voisi kuvitella, tai kuolla. Mutta pitää kyllä olla jääkaappikylmä ihminen, että vertaa vuosikymmenien hyvä parisuhteen jälkeen leskeytymistä tai jätetyksi tulemista työpaikan menetykseen. Voiko olla normaali tunne-elämä, jos puhuu näistä samana päivänä?

Pointtini oli se, että tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Suhteeseen tai toiseen ihmiseen ei koskaan kannata kiintyä ja kiinnittyä niin voimakkaasti, että usko onneen ja hyvään elämään häviävät sen suhteen tai ihmisen matkassa. Kukaan ei voi olla samanlainen kuin toinen, mutta minusta on suorastaan pelottavaa laskea koko elämänsä jonkun niinkin epävarman asian kuin parisuhteen varaan. Minusta ihmisen pitää uskoa siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan ja kenet tahansa maailmassa menettääkään, elämä jatkuu.

Tietenkin elämä jatkuu, mutta se voi jatkua myös yksin. Ei elämiseen tarvita parisuhdetta, jos sellaisen ja hyvän sellaisen on päässyt jo kokemaan ja elämään.

Hohhoijaa. En ole niin väittänytkään. Sanoin, että sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko voivansa löytää enää yhtä hyvää parisuhdetta kuin se kerran eletty, on lapsellista.

Sinkkuna oleminen on siis ihan ok, jos se tekee ihmisen onnelliseksi, mutta sinkuksi jättäytyminen sen vuoksi, ettei usko enää löytävänsä hyvää suhdetta, vaikka kuitenkin suhteen haluaisi, on pelkästään hölmöä. Tyytyä ei tietenkään tarvitse eikä pidä, mutta en ole toisaalta missään viestissäni mitään sellaista väittänytkään.

Kerran vielä: jos haluat olla sinkku, koska se tekee sinut onnelliseksi, ole. Jos haluaisit parisuhteen, muttet usko voivasi löytää enää hyvää miestä ja jäät siksi sinkuksi, olet hölmö.

Hölmö en ole vaan realistinen. Olen nähnyt näitä eronneita, karanneita, leskeytyneitä ja eläkeiän suhteita ja niin nekin vaan usein päättyvät eroon. Ei se uusi suhde sitten ollutkaan niin ihmeellistä, ihanaa ja suurta rakkautta vaikka alkuhehkutuksessa näin annetaan ymmärtää. Omasta puolestani totean vain etten ole enää milloinkaan parisuhdemarkkinoilla.

Miksi lyhyempi suhde olisi jollakin tavoin huono asia???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin parisuhteen olevan isoin hyvä juttu mun elämässä. Tärkeämpi kuin työ tai opiskelu

Voisitko avata hieman? Mikä siitä tekee tärkeän? 

 

Ap

En ole tuon kirjoittaja mutta samaa mieltä. Vastaisin, että se on siksi tärkeintä, että se on pysyvä, muut asiat muuttuvat. Toinen on tietysti tuntee; harvoinhan sitä on yhtä kiintynyt työpaikkaansa kuin puolisoonsa:)

Oman parisuhteen aikana opinnot ovat jääneet taa, molempien työpaikat ovat vaihtuneet monta kertaa, mutta edelleen tullaan kotiin toistemme luo. Olisi kurjaa menettää duuni, mutta kyllä leskeytyminen olisi miljoona kertaa pahempaa. Työpaikan voi saada uuden, mutta rakasta puolisoa ja lasten isää ei voi korvata.

Olen osittain eri mieltä. Minusta kuka tahansa on korvattavissa, jos ei ole lapsia. Tai kyllähän toisaalta lapsia hankkineetkin joskus eroavat... Pointtini on kuitenkin se, että jos en rakastaisi tätä miestä, rakastaisin luultavasti jotakin toista. Samanlaista ei voisi olla kenenkään kanssa, mutta erilainen voisi olla ihan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaakin. Sitä ei voi tietää. Näin ollen työpaikka ja parisuhde ovat kyllä ihan rinnastettavissa: molempien menettäminen kirpaisee, mutta uusiakin tulee.

Näin voi varmaan sanoa nuorena. Siis että hetken kirpaisee mutta sitten tulee uusia. Olen kyllä varsin vakuuttunut siitä, että 30 vuoden suhteen jälkeen olisin vuosia aivan romuna enkä ehkä koskaan haluaisi uutta miestä. Ja vaikka sellainen löytyisikin, ei se olisi sama; tämän nykyisen kanssa on kasvettu aikuisiksi, perustettu perhe jne. Sitä en voi elää enää uudelleen. Kukaan ei voi enää oppia tuntemaan minua niin kuin nykyinen mieheni tuntee. Sen sijaan tuskinpa romahtaisin työpaikan menetyksestä, ei sitä oikeasti hei voi mitenkään verrata!

Samaa mieltä. Vuosikymmeniä olemme olleet yhdessä ja suhde sen kun paranee vaan. Jos ero tulisi tai leskeytyisin, ei tulisi edes mieleenkään katsella muita miehiä, koska taso olisi pelkästään laskusuuntainen erinomaisesta lähtökohdasta lähtien. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa sen vuoksi että on oltava joku paremman puutteessa.

Lapsellista väittää, että taso olisi pelkästään laskusuuntainen. Ihan hyvin voisit löytää vielä yhtä hyvän tai paremmankin miehen. Ethän voi tietää, jos/kun et edes kokeile. Tietysti on ihan ok olla yksinkin, mutta minusta on lapsellista väittää, että yksin olisi parempi olla siksi, että yhtä hyvää suhdetta ei mitenkään voisi enää tulla.

Minäkin luulin etten koskaam löytäisi edes yhtä hyvää kun leskeydyin. Löysin paremman. Minulle puoliso on maailman tärkein asia. Ei se ole apuri tai taloudellinen etu vaan paras ystäväni, se jonka kanssa haluan jakaa maailmani.

Elit siis ennen huonossa suhteessa, jossa puoliso ei ollut paras ystäväsi. Sellaisesta suhteesta suunta ei voikaan olla kuin ylöspäin.

Ei siinä suhteessa ollut muuta vikaa kuin, että mies sairastui ja kuoli. Paras ystäväni hänkin oli. Aviomiehenä sen sijaan toinen mieheni on parempi.

Vierailija kirjoitti:

Olin hetki sitten parisuhteessa alkuun unelmalta vaikuttaneen miehen kanssa. Ongelmia olivat mm. seuraavat:

- exä alkoi heti vauhkoilemaan yhteenmuutosta. Olen edelleen laittamassa omaa kotiani kuntoon, hitaasti mutta varmasti. Remontti on tehty mutta sisustusta luon hitaasti ajan kanssa. Koin että aikani omassa kodissani oli loppu ennen kuin ehti kunnolla alkamaankaan.

+ en ymmärrä yhteenmuutosta vauhkoamista muutenkaan. Rakastan omaa rauhaa, mutta en todellakaan tahdo erakoitua. Itseäni alkaa kuitenkin helposti ärsyttämään jos toinen pyörii jatkuvasti jaloissa.

En siis ymmärrä ajatusta, että koti ei ole koti ellei jatkuvasti ole toisen kanssa siellä.

En jaksa luetella enempää... parisuhde on ajatuksena romanttinen, mutta todellisuudessa se oli itselleni jatkuvaa pettymystä, suuttumusta, väsymystä ja yksinoloa. Asuimme aivan pikkupikku matkan päässä toisistamme, mutta vietimme minimaalisen vähän aikaa. Ei se siitä johtunut, ettemmekö olisi halunneet olla yhdessä... se oli vain sitä, että exä halusi maata kotona töiden jälkeen ja minä taas halusin vastavuoroisuutta, enkä olla aina se joka menee miehen luokse kun hänellä on aina joku syy miksi "ei voi" itse vaivautua liikkumaan. En ole miehen perässä juoksenteleva nainen.

Exällä oli kamalasti vaatimuksia minulle: pitää nukkua yhdessä tai muuten hän ei halua tulla yöksi. Yhdessä ollessa ei saa käyttää puhelinta. Minä olisin halunnut olla rennosti, tehdä spontaanisti asioita mutta samalla jutella ja viettää aikaa yhdessä. Exälle yhdessäolon piti olla kirjaimellisesti vain yhdessäoloa. Puhelimen näpräilyni hermostutti exää, vaikka olisin maannut samalla hänen kainalossaan. Itse en ymmärtänyt miksi asiasta piti tehdä ongelma. En muutu kuuroksi ja sokeaksi, vaikka tekisin samalla myös muuta.

Voihan olla, että palaamme yhteen, mene ja tiedä... Luonteeltani olen kyllä sellainen, että tarvitsen poikaystävältäni paljon huomiota ja sellaista tavallista ihailua (en ole narsisti :-D) tai muuten alan kiinnostumaan muista miehistä.

Eli löysit miehen, joka ei ollutkaan sulle sopiva, ja sen perusteella parisuhteet ei toimi ja on perseestä? Btw. aika raukkamaista syyttää miestä tuosta viimeisestä kohdasta, ota nyt vastuuta omista teoistasi johon itse päädyt.

Jos rakkaus ei riitä sinulle syyksy olla parisuhteessa, niin ehkä et ole vain yksinkertaisesti tavannut oikeaa ihmistä? Kun löytää sen oikean ei tarvitse tehdä mitään listoja plussista ja miinuksista. Uskon näin todella, koska olen itse joutunut uhraamaan paljon suhteeni eteen (opiskelu, henkilökohtainen varallisuus, muuttaminen pois kotimaastani), mutta tiedän etten yksinkertaisesti voisi olla onnellinen ilman miestäni ja nuo uhraukset ovat mitättömiä verrattuna siihen, miten paljon rakkautta elämässäni on. 

Pidän parisuhdettani suurimpana ja tärkeimpänä asiana, joka ohjaa minua elämässäni. Ymmärrän, että tuo voi kuulostaa monien korvaan typerältä, mutta meille se on ollut itsestäänselvää siitä hetkestä kun aloimme seurustelemaan. Mieheni antaa minulle tukea ja turvaa ja on upeaa, että vierelläni on joku, johon voin luottaa täydellisesti ja jonka tiedän rakastavan minua juuri tällaisena kuin olen. Pelkäsin ennen etten kelpaa kenellekään omana itsenäni, kärsin syömishäiriöistä ja stressasin tulevaisuuttani. Nyt olen onnellisempi kuin koskaan. 

Vaikka minulla on myös pari todella hyvää ystävää ja perhe, eivät he voi tarjota samanlaista läheisyyttä ja sisältöä elämääni. Ystävät ja sisarukset muuttamat ympäri maailmaa, vanhemmat kuolevat, mutta kumppani pysyy vierelläsi hyvässä ja pahassa. Kai tässä voisi mainita myös seksin, jota saa melkein aina kun tekee mieli, taloudellisen turvan, oman perheen perustamisen mahdollisuusen ja sen, että elämä nyt on yksinkertaisesti hauskempaa kun arjen pienet ja suuret asiat saa jakaa jonkun kanssa. 

Anteeksi nyt kun kirjoitan vähän OT, mutta...

Kyllä ihmisen täytyy olla jäänyt henkisesti jotenkin teinin tasolle, jos puhuu muista ihmisistä kuin nämä olisivat jotain tavaroita, joita voi tuosta vain vaihtaa. Tässäkin ketjussa aika monta tällaista tyyppiä näköjään.

On tosi omituista tää nykypäivän trendi (trendi se on, leviää lapsellisten omaan napaan tuijottelevien sitoutumiskammoisten pari - kolmekymppisten keskuudessa kuin häkä), että ei arvosteta toisen ihmisen ainutlaatuisuutta tippaakaan, puhumattakaan kahden ihmisen välisestä henkisestä yhteydestä, lojaaliudesta, kunnioituksesta, yhteisistä kokemuksista. Kaikessa on aina vain kyse niiden omien kusivehkeiden hinkkaamisesta mahdollisimman monen eri tyypin kanssa ja omien, pinnallisten halujen tyydytyksestä. Ettekö te pässit tajua, miten tyhjiä olette päästänne ja sielustanne? Ettekö tosiaan näe, että se mitä oikeasti kaipaatte on aito yhteys toiseen ihmiseen? Ehei, sen kun juoksette sokeina kukasta kukkaan, koska iik, "haluan olla ikuisesti vapaa", ikään kuin kukaan toinen ihminen teiltä voisi vapautta tai itseyttänne viedä pois. Vapaus on jokaisen pään sisällä, se on asenne. Ihminen voi tehdä kaikki omat juttunsa myös suhteessa, se toki vaatii oikean ihmisen kanssa olemista. Oikean ihmisen taas kohtaa vasta kun tuntee itsensä. Itsensä voi tuntea läpikotaisin vasta kun on kohdannut tarpeeksi monta vastoinkäymistä niiden väärien tyyppien kanssa - yksikseen ihminen ei koskaan voi henkisesti kasvaa kypsimmäksi minäkseen, koska siihen tarvitaan törmäyksiä muiden ihmisten kanssa.

Jos ymmärtäisitte elämästä edes perusasiat, ymmärtäisitte tämän; rakkaus on tärkeintä.

Olen toki tyytyväinen, että kaltaisenne pöntöt pysyvät yksinäisinä eivätkä lisäänny. Idioluutio vallitsee tällä hetkellä ja on erinomaista, että uusia ääliöitä ei enää synny.

Minusta on mukavaa jakaa elämäni jonkun toisen kanssa. Se on paljon antoisampaa kuin sinkun vapaudet tai parempi elintaso.