Voisitko sinä mennä seuraavana päivänä töihin jos lapsesi olisi kuollut ed. yönä?

niiden pitääkin varautua jne. tyyliin sekä siitä milloin alkaa kokemaan surua ja shokkia jne. Huolimatta, että niin olisikin, niin en menisi.

Media ja julkisuus ei ikinä merkitse minulle niin paljon vaikka ammattini olisi miten julkinen tahansa. Vaikka tahtoisin mennä, en siis menisi.

Olin silloin niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kahvitauolla huokasin sitten työkaverille, että vanhemmat kuoli eilen...Oli ihan järkyttynyt ja se oli minusta jopa vähän outoa (siis silloin).

Pari päivää myöhemmin (kun tärkeimmät hautajaisasiat oli saatu järjestettyä jne.) padot aukesivat ja itkin yötäpäivää...

Vierailija:

Media ja julkisuus ei ikinä merkitse minulle niin paljon vaikka ammattini olisi miten julkinen tahansa.

- Muilta osin komppaan 18:ta. Oman lapsen kuolema on sellainen sokki, ettei sitä voi etukäteen sanoa mitä siinä tilanteessa tekee tai miten toimii. Siitä voi vain jotenkin selvitä menemättä itse hautaan tai sekoamatta ja uskoisinettä nuo ensimmäiset päivät ja viikot menevät ihan siinä, epätoivoisessa selviämisessä.

Se tuntui hyvältä silloin. Pitää normaalielämästä kiinni.

Tiedän pari tapausta, jossa tuollainen järkytys on mennyt niin yli, että on pari päivää ollut yllättävän järkevä ja toimelias. Sitten homma on vasta mennyt tajuntaan kunnolla...



En epäile KE:n surua pätkän vertaa. Mielestäni ko. henkilö tekee, miten parhaaksi näkee kullakin hetkellä. Kaikki empatiat hänelle!

Luulen, että en voisi olla menemättä. Jos jäisin kotiin itkemään, olisin siellä lopun ikäni, joka muuten voisi olla aika lyhyt...



Varma en tietenkään voi olla ja toivottavasti en koskaan asiaa selville saakaan.

Ei siihen mitään maagisia näyttelijänkykyjä tai -ammattitaitoa tarvita mennäkseen seuraavana päivänä töihin. Pelkällä sokin voimalla pääsee jo pitkälle. Lapsellisia tälläiset aloitukset.

Ihminen ei ole kovin rationaalinen eläin, vaikka kuinka ennalta harkitsisi...

Vierailija:

Meni toisena päivänä lapseni kuoleman jälkeen töihin, koska tiesin, että minulla ei vielä ole voimia surra. Oli pakko päästä arkeen kiinni heti. Jos olisin jäänyt kotiin yksin, olisin kipannut unilääkkeet naamaani. Sen uhan tiesin todelliseksi. Suru tuli sitten, kun sitä oli voimia käsitellä. Eli vasta kolmen viikon kuluttua hautajaisten ja järjestelyjen jälkeen jaksoin surra, ajatella, tuntea. Kolme viikkoa turtana elämistä pelasti minun henkeni. Ja tuo suruprosessi kestikin sitten hyvin pitkään.

Eikä se tuntunut yhtään vaikealta, mutta sitten kun tuli viikonloppu ja kaikki romahti. Jäin sairaslomalle ja sen jälkeen, vasta se olikin vaikea palata sinne töihin.

Toinen aivan kummallinen luulo on se, että suruaikan ei saa nauraa.

Ihmiset pitävät surijaa jotenkin kummana, jos se nauraa, sillon kun pitäisi surra. Niin uskomatonta kun se onkin, niin silloin käy kyllä kaikki tunnetilat läpi, myös " ilon" .

Itse en tiedä miten toimisin. Shokissa ihminen voi tehdä mitä vain, luulen, että kaikin tavoin yrittäisi paeta tuskaa ja luulen, että sitä pakenisi kaikenlaiseen tekemiseen. Kyllähän tuosta Elstelästä näki, että hän oli shokissa. Jos olisin ollut ohjelman tuottaja tai ohjaaja, en olisi päästänyt Elstelää esiintymään, koska kyseessä oli kuitenkin tuollain hölynpöly viihdeohjelma. Elstelän shokista tuli näin tirkistelyn kohde, jolla iltapäivälehti heti mässäili.



MTV3 toimi minusta moraalittomasti.