Voisitko sinä mennä seuraavana päivänä töihin jos lapsesi olisi kuollut ed. yönä?

Noillahan on nuo kuvauspäivät hirveää pyöritystä, ehkä Kristiina Elstelä halusi yrittää hetkeksi paeta surua siihen.

televisioon. Antasin olla. Olisin vaan.

Jotain rajaa hei ...ja sitten naapuriketjussa jeesustellaan että ' hirveetä' ja oon niiiin järkyttynyt' ja toisaalla joku ei jaksa odottaa seuraavaa seiskanjakopäivää kun pitäis saada tietää että mihin se kuoli. Ja sekin kyselijä on varmaan ai-van sokissa. huhhuh.

Mutta ehkä hänelle oli tämä vaihtoehto parempi, ku et ihmiset alkas voivottelee, voikun se ei voinu tulla ja että sellasta tapahtuu jne. Ehkä HÄNELLE tämä oli paras ratkasu.

Meni toisena päivänä lapseni kuoleman jälkeen töihin, koska tiesin, että minulla ei vielä ole voimia surra. Oli pakko päästä arkeen kiinni heti. Jos olisin jäänyt kotiin yksin, olisin kipannut unilääkkeet naamaani. Sen uhan tiesin todelliseksi. Suru tuli sitten, kun sitä oli voimia käsitellä. Eli vasta kolmen viikon kuluttua hautajaisten ja järjestelyjen jälkeen jaksoin surra, ajatella, tuntea. Kolme viikkoa turtana elämistä pelasti minun henkeni. Ja tuo suruprosessi kestikin sitten hyvin pitkään.

Itse olen joutunut kesken synnyttämisen hoitamaan tiettyjä työhön liittyviä järjestelyjä, koska myyn asiakkailleni tiettyjä palveluja ja siinä palaa koko firma ja sitä kautta perheen toimeentulo ja omaisuuttakin, jos en jotain velvoitetta hoida.

siinä tapauksessa, että saisin työstä voimaa kestää suruni! Esim. luova työ on sellaista josta saa voimaa. Hoitoalalla en varmasti voisi mennä..



ap, oletko hieman yksioikoinen!!

Lapsen kuolemasta ei selviä koskaan. Näin ainakin minusta tuntuu. Tai selviää ja suru hälvenee, mutta kaipaus kuristaa sydäntä aina.

Tällainen aloitus kertoo sinun henkisen kehityksesi vaiheesta yhtä jos toistakin.



Toisen surun laatua ei VOI kukaan arvostella!

En minä arvostellut lapsensa menettänyttä julkkista (kuka hän sitten olikaan), vai arvostelinko??? En sanallakaan! Aiheesta tuli vaan mieleen aloittaa keskustelu sivuavasta aiheesta. En minä ole riepotellut tuon naisen surua, päinvastoin, olen hyvin pahoillani hänen puolestaan. Onko se nyt niin että täällä ei pidä enää kuolemastakaan puhua ettei vaan loukkaa ketään? entä saako työnteosta puhua?



ap

Tutustukaa kirjallisuudesta surun ja kriisin eri vaiheisiin. Minun äitini lähti pari päivää veljeni äkillisen kuoleman jälkeen alkuperäisen suunnitelman mukaan katsomaan hiihtokisoja. Pukeutui reippaan väriseen toppapukuun ja iloiseen jättitupsupipoon. Ja kuten arvaatte akuutista reaktiosta selvittyään on todella ihmetellyt niiden lähipäivien toimiaan, tosin ei läheskään kaikkea edes muista vaan me olemme jälkeenpäin hänelle kertoneet.

Vierailija:

Ainakin olisi hyvin vaikeaa kuvitella että pystyisi mihinkään rationaaliseen tuollaisen jälkeen.

Vierailija:

En minä arvostellut lapsensa menettänyttä julkkista (kuka hän sitten olikaan), vai arvostelinko??? En sanallakaan! Aiheesta tuli vaan mieleen aloittaa keskustelu sivuavasta aiheesta. En minä ole riepotellut tuon naisen surua, päinvastoin, olen hyvin pahoillani hänen puolestaan. Onko se nyt niin että täällä ei pidä enää kuolemastakaan puhua ettei vaan loukkaa ketään? entä saako työnteosta puhua?

ap

Et sinä arvostellutkaan ketään henkilöä, sitä en edes tarkoittanut kun sinua moukaksi haukuin.

Minusta tuollainen kysymyksen asettelu on aika tyly: " Voisitko sinä...? " No MINÄ en ainakaan..."

Viestisi muotoilu aiheutti minulla negatiivisen reaktion tulkitsin automaattisesti, että haluat arvostella sellaisia ihmisiä, jotka tekevät toisin kuin SINÄ.

Jos ihan aidosti halusit vain herättää keskustelua, olisit onnistunut siinä kyllä, mutta aloituksen sanavalintohin ja tekstin muotoiluun olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota.

Ja vielä; tällainen aloitus on hiukan moukkamainen, koska toisen (tai edes omaa) reaktiota suruun ei voi ymmärtää täysin, jos sitä ei ole kokenut. Et voi tietää, kuinka toimisit lapsesi kuoleman kohdatessa.

14

itse menin töihin suoraan ultrasta jossa todettiin että minulla on tuulimuna (rv. 13). Olin siis siihen asti elänyt uskoen olevani raskaana ja miettinyt jo kaikkea tulevaan lapseen liittyen.

suuria vaikeuksia. Näyttelijät ovat ihan omanlaisiaan, näyttämöltä ei olla pois muulloin kun silloin jos ollaan tiputuksessa sairaalassa tai jos ei lähde ääntä. Läheltä näyttelijöiden työtä seuranneena voin kertoa että esim. vatsatauti ei pidä ammattilaista pois näyttämöltä: kulisseissa on ämpärit jossa käydään yrjöllä ja sitten taas näyttämölle takaisin. Kun rooli on päällä ei sitä pienet sairaudet pilaa. Sitäpaitsi tämä kyseinen tapaus on niin tuore että tuskinpa on sitä kunnolla edes ehtinyt vielä prosessoida.

kun lähiomaiseni kuoli niin olin ihan turtana itkusta ekan päivän. Lopulta oli pakko roikkua netissä tai katsoa tv:tä että olisin ajatellut jotain muuta. Töissä tuli asia koko ajan mieleen ja varsinkin ekoina päivinä oli rankkaa koska jokainen tuli tuomaan suruvalittelut.



Eli tästä päättelisin että jos omalle lapselle jotain tapahtuisi niin en varmaan pystyisi menemään pitkään aikaan töihin.



Mutta kaikki käsittelevät asiaa eri tavoin.

Vierailija:

suuria vaikeuksia. Näyttelijät ovat ihan omanlaisiaan, näyttämöltä ei olla pois muulloin kun silloin jos ollaan tiputuksessa sairaalassa tai jos ei lähde ääntä. Läheltä näyttelijöiden työtä seuranneena voin kertoa että esim. vatsatauti ei pidä ammattilaista pois näyttämöltä: kulisseissa on ämpärit jossa käydään yrjöllä ja sitten taas näyttämölle takaisin. Kun rooli on päällä ei sitä pienet sairaudet pilaa. Sitäpaitsi tämä kyseinen tapaus on niin tuore että tuskinpa on sitä kunnolla edes ehtinyt vielä prosessoida.

koska näytäntöjä ei peruta ellei joku näyttelijöistä ole täysin vuoteenomana tms.

Oman isäni kuolemaa seuraavana päivänä lähdin kaupungille shoppailemaan kun ahdisti jäädä kodin seinien sisään omien ajatusensa kanssa. Sitä surua siirtää siinä alkushokkitilassa tuonnemmaksi, että sen kestää käsitellä, aivan kuin edellä joku kirjoittaja mainiosti asian ilmaisi. Joku menee töihin, joku lähtee kaupungin vilinään, joku lamaantuu... kukin suree tyylillään.

Shokkivaihetta kestää useasti 3 päivää, vasta sen jälkeen mieli alkaa käsittelemään asiaa. Ihmiset TODELLAKIN tekevät ihan tavallisiakin asioita läheisen kuolemaa seuraavina päivinä, melkeinpä voisi sanoa että se on hyvin tavallista.

Surutyö, sen muoto, käynnistyminen ja kestoaika on jokaisella omanlainen. Kukaan toinen ei voi arvioida tai arvostella toisen surua.