etä-äidin suru

minulla on kaksi lasta, 2- ja 4-vuotiaat, nuorempi on tyttö ja vanhempi poika. Erosin lasten isästä 2001 odottaessani nuorempaa lastani ja sairastuin vakavaan masennukseen. Pärjäsin kuitenkin vielä kotona vaikka synkeät ajatukset varjostivat päiviäni ja itseinho ja häpeä olivat sanoinkuvaamattomia. pystyin ylläpitämään kulissia ja ystävät, naapurit ja sukulaiset luulivat kaiken olevan kunnossa ja ihmettelivät vain kuinka jaksan hoitaa yksin lasta vaikean raskauden aikana ja samalla vielä opiskella. toinen lapsi syntyi, mutta hänen syntyessään masennukseni oli jo niin syvää etten osannut iloita lapsesta, itkin synnytyslaitoksella ja toivoin että voisin jättää vauvan kansliaan ja lähteä kotiin. hän oli aivan mielettömän suloinen vastasyntynyt, syvän orvokin värisine silmineen. oireeni olivat tyypillisiä synnytyksen jälkeisen masennuksen oireita mutta laitoksella ei kenelläkään ollut aikaa tai tahtoa kysellä vointiani. pääsimme kotiin mutta muutaman päivän päästä vauvalle nousi kuume ja lähdimme lastenklinikalle. tuskallisten näytteidenottojen jälkeen ja vauvan hoiputtua elämän ja kuoleman rajoille 7 vrk 40 asteen kuumeessa selvisi että hänellä oli viruksen aiheuttama aivokalvontulehdus. alku oli todella rankka ja sairaalasta kotiinpäästyä alkoi arki 2vuotiaan uhmaikäisen ja pienen vauvan kanssa. vauva valvotti öisin ja lasten isästä ei ollut minkäänlaista apua lastenhoidossa. sukulaiseni asuivat kaukana ja hölmönä en tajunnut hakea apua edes sosiaalitoimesta (kodinhoitajaa tmv.) ja neuvolassakin esitin vaan kaiken olevan mainiosti, ajatellen että itsepä olen soppani keitellyt joten täytyy vaan jaksaa hampaat irvessä. masennus on kuitenkin sairaus jota ei voi tahdonvoimalla voittaa ja siihen liittyvät huonommuudentunteet ovat täysin epärealistisia. ajoin itseni loppuun ja lopulta nuorimmaisen ollessa puolivuotias jouduin psykiatriseen hoitoon, lähes psykoosin rajoilla. sairaalakeikkoja on nyt takana 7 ja olen saavuttamassa jonkunlaisen tasapainon, mutta lapset ovat jatkuvasti olleet sijoitettuna erilaisiin paikkoihin, välillä olleet isänsäkin luona isän äidin hoidossa, ja tällä hetkellä ovat kriisiperheessä. sosiaalitoimessa ollaan suunniteltu pitkää hoitoaikaa minulle, ja lapset ovat perheessä siis pitkään. itse olen täällä tyhjässä kolmiossani lelujen ja lasten vaatteiden keskellä ja lämmitän mikroruokia itselleni. lapset tulevat kotiin viikonloppuisin mutta heidän ollessa kotona tunnen voimakasta ahdistusta. mitään en maailmassa haluaisi enemmän kuin olla heille kokonainen, läsnäoleva, tasapainoinen ja ehjä vanhempi, oikea äiti joka pystyy osoittamaan heille kuinka äärettömän rakkaita he ovat. ajoittain pystyn tähän, mutta viikonloppu on todella lyhyt aika. alku menee lasten eroahdistus reaktioissa (itkua tai riehumista) ja sunnuntai menee itkeskellessä sitä, että täytyy taas erota. yritän olla katkeroitumatta, ja ajatella positiivisesti; lapseni ovat terveitä ja elävät turvallisessa ympäristössä, uskon että perhe, jossa he ovat, on hyvä. toivon että jatkossa totun tähän tilanteeseen ja ehkä pikkuhiljaa opin hyväksymäänkin sen. mitä mieltä olette etävanhemmuudesta tällaisessa tilanteessa, onko joku kokenut samaa?