Ystävä jätti
Pitkäaikainen ystäväni lopetti yhteydenpidon yllättäen viime syksynä. Hän ei enää vastannut puheluihin eikä viesteihini, vaikka oli ne nähnyt. Melkein arvasin, että jossakin vaiheessa tämä vielä omalle kohdalleni kolahtaa. Hänellä on ollut tapana sulkea ihmisiä pois ympäriltään aikaisemminkin. Silti tämä yllätti, olemmehan tunteneet ala-asteelta lähtien.
Hänellä on ollut hyvin vaikea lapsuus ja nuoruus. Kotona välit isän kanssa ovat olleet vaikeat, mutta hänen aikuistuttua välit paranivat. Hänen vanhempansa ovat karismaattisia uskovaisia ja hän oli lapsuutensa uskossa. Ja on todennäköisesti edelleen, mutta hän ei halua elää niin kuin katsoo Raamatun opettavan. Reilu vuosi sitten hän koki uudistuneensa uskossa, kävi jonkin aikaa seurakunnassa ja lopetti kaiken seinään. Mikä oli tietysti vanhemmille suuri surun aihe.
Yläasteella hän oli koulukiusattu, kuten minäkin ja olimme pitkän aikaa toistemme ainoat ystävät. Samoihin aikoihin hän joutui useita kertoja itsestäänpaljastelijan uhriksi, näitä tapahtumia tuli kolme peräkkäin ja sen jälkeen hän alkoi kiinnostumaan myös saman sukupuolen edustajista. Yhdeksännellä luokalla havaitsin hänen käsivarsissaan viiltelyn jäljet ja hän hakeutui terapiaan, mistä ei kuulemman ollut juuri apua.
Yläasteen jälkeen meni hetki, ettemme pitäneet niin tiiviisti yhteyttä. Parikymppisenä aloimme näkemään ja pitämään yhteyttä useammin. Hän on sekoillut paljon ihmissuhteissaan, miehiä ja naisia on tullut ja mennyt. Useimmat heistä hän on ''hylännyt'' yhtäkkiä ja muistan hänen jopa ylpeilleen asiasta. Tai siitä kuinka julma hän osaa olla. Vuosi sitten (samoihin aikoihin kun hän kertoi tulleensa uskoon), hänelle tuli avoero ja henkinen romahdus. Haki siihen lääkkeitä, mutta ei halunnut muuta ammattiapua. Muistan hänen myös katuneen käytöstään ja minulle välittyi kuva, että hän haluaisi kehittyä ihmisenä.
Hän osaa olla ulospäin kova, mutta sisältä hän on hyvin herkkä. En ihmettelisi vaikka täysin vereslihalla kaikesta kokemastaan. Hän puhuu paljon ja usein itsestään ja aika usein hän tuntui ikään kuin vakuuttelevan minua ja itseään siitä, kuinka kaunis ja persoonallinen hän on. Hän oli minuun pettynyt kun en kertonut syvällisiä kuulumisia (en tosin saanut juuri suunvuoroa) ja valitteli, että olen kovin erilainen ihminen kuin peruskouluaikoihin. Mutta kaikkihan me muutumme.
Kaiken tämän jälkeen jäi syvä hämmennys. En täältä tietenkään saa vastauksia siihen, millä perustein hän katkaisi välit minuun, mutta oletteko törmänneet vastaavanlaisiin tapauksiin? Ja onko heillä ollut samanlaista taustaa?
Kommentit (5)
No luulisi aikuisen ihmisen kertovan syyn teolleen. Ei ole kovin kypsää sanon minä!
Heh. Kaverisi kuulostaa ihan minulta (olen uskisperheeseen kasvanut ja isän kanssa ollut paljon ongelmia, sekä yläasteella kiusaamista - viiltelynkin aloitin samaan aikaan kuin kaverisi).
Ystäväsi on yksinkertaisesti sekaisin ja hänen maailmankuvansa on pirstaleinen. Hän on tottunut siihen, että rakkaus ja ihmissuhteet ovat ehdollisia, hylkäyksen ja tuominnan uhka on ollut hänelle aina konkreettinen (useimmissa lahkoissahan lapsi kasvaa tietäen että jokin triviaali virhe kuten tv:n katsomisesta kiinni jääminen, synttäreillä käyminen, tietyn pituisen hameen pitäminen, kiroilu tms. voi aiheuttaa lumivyörymäisen tapahtumasarjan mikä voi pahimmillaan johtaa siihen että perhe ja ystävät hylkäävät kokonaan). Tämän vuoksi hän on oppinut itsekin hylkäämään ja tuomitsemaan. Tuo oman arvon todistelu juontaa juurensa samasta asiasta: siitä, että kelpaa vain tietynlaisena, ja jos hän ei ole tarpeeksi hyvä ja kelpoisa, hänet hylätään. Särkynyt identiteetti ei kestä hylkäyskokemusta tai itsensä huonoksi tuntemista, joten sitä vastaan puolustautudutaan keinolla millä hyvänsä - vaikka sitten sulkemalla ihmisiä pois elämästä, valehtelemalla, itsensä korottamisella.
Todennäköisesti ystäväsi myös odottaa itseltään ja läheisiltään liikoja ja on taipuvainen idealisoimaan omasta mielestään täydelliseltä vaikuttavia ihmisiä. Kun ihmiset ajan kanssa väkisinkin tuottavat pettymyksen ja täydellisyyden illuusio särkyy, ystäväsi ei kestä sitä, vaan siirtyy uuteen idealisointikohteeseen. Tämä juontaa juurensa todennäköisesti siitä, että uskovaisten piireissä on ensinnäkin tosi mustavalkoinen vastakkainasettelu hyvän ja huonon käytöksen välillä (mikä synnyttää aika jyrkkää ajattelumaailmaa lapsessa), toiseksi uskovaiset mielellään antavat itsestään täydellisen kulissivaikutelman, jolloin etenkin lapsena helposti ajattelee että nuo muut ovat niin täydellisiä ja minä itse jotenkin viallinen. Vaikka omat elämän arvot muuttuisivatkin, ydinkokemus omasta vajavaisuudesta ja muiden paremmuudesta säilyy.
Jos haluat säilyttää välit ystävääsi, niin sinuna yrittäisin vielä tavoitella häntä ja jos tapaatte kasvotusten, sanoisin ihan suoraan että haluaisit olla hänen kanssaan läheisempi ja että on ikävää jos hän ei enää pidä sinusta koska teillä on kuitenkin niin pitkä ystävyys takana. Välttäisin kuitenkin syyttävää äänensävyä. Luultavasti kaverisi haluaa avautua omasta huonosta olostaan ja on siksi pettynyt sinuun, että kokee joutuneensa oman "hyvätyttö"-roolinsa vangiksi kanssasi kun ette päässeet syvälliselle tasolle keskusteluissanne.
Pääpointti kuitenkin on, että kaverisi on ihan sekaisin oman identiteettinsä ja elämänsä kanssa, ja joskus tuollaiseen auttaa pelkkä terapia eikä mikään ystävyyden tai rakkauden määrä voi asioita parantaa.
Välien katkeaminen on ikävää ja surullista. Vielä surullisempaa on, että ruodit ystäväsi hyvin henk.koht. asioita netissä, vaikkakin ns. anonyymisti.
Hei! Kiitos sinulle vierailija, joka kerroit vähän omista kokemuksistasi ja autoit minua ymmärtämään entistä ystävääni. Sitä välillä "sokeutuu" asioille ja pitää ihmistä itsestäänselvyytenä, vaikka taustalla voi olla vaikka mitä. En osaa olla vihaine ystävälleni, on ihan selvää ettei kaikki ole hyvin ja voin samaistua näihin hylkäämiskokemuksiin. Minun täytyy vielä harkita yhteydenottoa ja sitä, miten sen teen. Jos hän muuttaa mielensä ja ottaa yhteyttä, olen valmiina käymään keskustelua ja kohtaamaan hänet.
Olen itsekin uskonnollisessa yhteisössä kasvanut ja minulla on taas vaikea suhde äitiini. Eivät taida kovin poikkeuksellisia nämä tarinat olla.
On ihan normaalia että aikuiset kasvavat erilleen ja vanhat ystävät ei kuulu enää elämään. Hassua ajatella että on pakko roikkua yhdessä jos enää ei ole mitään yhteistä