Minkälaista teidän muiden ujojen ja herkkien elämä on?

En tiedä ujoudesta ja herkkyydestä, mutta olen masentunut. Olen ruma ja minulla on hiljainen ääni, minkä vuoksi en usein tule kuulluksi. Toisaalta minulla on välillä ilkeitä ajatuksia ympärilläni olevista. Puheliaat vaikuttavat minusta monesti ääliöiltä tai omahyväisiltä ja itsekeskeisiltä. Toisaalta tunnen itsekin olevani tyhmä.

Jos joku on minulle ystävällinen, epäilen hänen teeskentelevän tai että siinä on koira haudattuna.

Toisaalta välillä tulee päiviä, jolloin voin paremmin ja olen positiivisempi.

Alkaa tämä elämä pikkuhiljaa muuttua ylivoimaiseksi kestää.

Perseestähän se o aina ollu. Masennusta, alkoholismia, työttömyyttä, toivottomuutta täynnä. Ei mulla oo enää mitään odotuksia tai unelmia, kuhan vaan koitan jaksaa tätä elämää

Kirjoitan esseen. Kun saan sen valmiiksi kirjoitan toisen esseen, kun saan sen valmiiksi kirjoitan kolmannen esseen, kun saan sen valmiiksi kirjoitan neljännen esseen... Tätä on jatkunut jo vuosia.

En koe olevani herkkä, mutta ujo olen kyllä. Teen kaikkeni vaikuttaakseni rohkealta. Silti elämässä jää paljon kokematta ja menee ohi, kun ei vain uskalla. Elämässä olisi paljon enemmän mahdollisuuksia jos olisi rohkeampi. Ihmiset pitäisi minusta enemmän jos olisin rohkeampi ja menestyneempi, harva haluaa tutustua nössöön.

Onko kellään muulla sitä, että on aivan piinallisen ujo aluksi (ryhmätilanteissa tms), mutta pidemmän päälle rentoutuu? Harmi vain kun mikään tilanne ei yleensä jatku niin pitkään, että olisin rento oma itseni.

Huonoina päivinä aika rankkaa, stressaavaa ja ahistavaa. Useimmiten kuitenkin ihanaa ja hyvää elämä, kun olen aika hyvin opetellut olemaan rohkea, ulospäinsuuntautuneempi ja olemaan itselleni armollisempi.

Sekin oli pitkä tie ja useita vuosia on vienyt siihen oppia ujona ja herkkänä ekstroverttinä, mutta nyt tulee jo aika luonnostaan. Aikoinaan elämä oli paljon raskaampaa ja elämä tuntui olevan pelkkää oman mukavuusalueen ulkopuolella oloa... mut ei enää :)

Huonoja päiviä toki on joskus, mutta lähinnä jos on nukkunut huonosti tai muuten pitemmän aikaa väsyneempi, sitten ottaa asiat vähän turhan herkästi ja soimaa itseään, ja herksti sitä myötä alkaa arastelemaan ja tulee sellanen ikävä kierre, josta saa taas oikein patistamalla patistaa itteään ns. järkiinsä että saavuttaa taas stressittömän olon.

Vierailija kirjoitti:

Huonoina päivinä aika rankkaa, stressaavaa ja ahistavaa. Useimmiten kuitenkin ihanaa ja hyvää elämä, kun olen aika hyvin opetellut olemaan rohkea, ulospäinsuuntautuneempi ja olemaan itselleni armollisempi.

Sekin oli pitkä tie ja useita vuosia on vienyt siihen oppia ujona ja herkkänä ekstroverttinä, mutta nyt tulee jo aika luonnostaan. Aikoinaan elämä oli paljon raskaampaa ja elämä tuntui olevan pelkkää oman mukavuusalueen ulkopuolella oloa... mut ei enää :)

Huonoja päiviä toki on joskus, mutta lähinnä jos on nukkunut huonosti tai muuten pitemmän aikaa väsyneempi, sitten ottaa asiat vähän turhan herkästi ja soimaa itseään, ja herksti sitä myötä alkaa arastelemaan ja tulee sellanen ikävä kierre, josta saa taas oikein patistamalla patistaa itteään ns. järkiinsä että saavuttaa taas stressittömän olon.

Tuo korostamani asia, eli oleminen itselleen armollisempi on niin kovin tärkeää, mutta toisaalta sen on usein se vaikein asia.

Olen ujo ja herkkä. Vietän paljon aikaa yksin enkä kärsi siitä. Minulla ei juuri koskaan ole tylsää.

Ainoa asia tässä "elämäntyylissä", joka hieman mietityttää, on ns. peilien vähäisyys, jolla tarkoitan, että kun ei päivittäin vuorovaikuta toisten ihmisten kanssa, ei saa kokonaisvaltaisesti palautetta ajatuksistaan. Sen takia joutuu välillä miettimään, ovatko omat ideat liian korkealentoisia / epärealistisia / outoja / tyhmiä. Peilien vähäisyyden tiedostaminen, joka sinänsä on hyvä asia, voi siis johtaa epävarmuuteen.