Te, jotka teette henkisesti hyvin kuormittavaa työtä

Erotan työminän ja vapaa-ajanminän toisistaan. Joka työpäivän jälkeen käyn suihkussa, vaihdan vaatteita ja keskity siihen, mikä minulle on tärkeää. En tee töitä kotona. Työ on kuitenkin vain työtä, tapa rahoittaa vapaa-aika. Ei ole vapaalla aikaa märehtiä, kun on omat projektit käynnissä.

Olen ollut sosiaalityöntekijänä lähes 30v ja kokemusta on monesta paikasta ja tehtävästä. Tätä työtä olisi mahdotonta tehdä, jos jäisi suremaan ihmisten kohtaloita. Lämmin ja emppaattinen suhtautuminen asiakkaisiin on tärkeää mutta myös raja työasioiden ja oman elämän välillä. Se on ammatillisutta.

Kakkonen lisää vielä, en kerro asiakkaistani koskaan mitään kotona tai muualla, korkeintaan puhun joistain ilmiöistä, joita olen kohdannut.

Työuran alussa kuormittuu enemmän. Tosin jotkut ei opi koskaan ja ovat jatkuvassa stressissä.

Olen pyrkinyt rajaamaan työtäni niin, etten laita itseäni henkilökohtaisesta syistä vaikeisiin tilanteisiin. Minusta ei esim. ikinä voisi tulla päihdetyöntekijää, vaikka kykenen kyllä työssäni kohtaamaan yksittäisiä päihdeongelmia. Perusopintojen aikana käsittelimme jonkin verran näitä omia rajoja ja tuntui hyvältä sanoa niitä ääneen. Se on osa ammatillisuutta, eli jos huomaat että pienten lasten vaikeiden tilanteiden kanssa hajoat palasiksi, niin kannattanee suunnata kohti aikuistyötä tai miettiä millaisten lapsiperheiden kanssa voisit toimia.

Työyhteisöissäkin on eroja ja kuulostaa siltä, että siellä missä olet harjoittelussa ei ehkä oteta huoltasi kunnolla vastaan. Syytä sille on vaikea sanoa, mutta uupuminen työmäärän edessä, tiedonkulun vaikeus (ei esim. saada tietoa lasta/perhettä hoitavalta taholta) ja yhteistyön puute ovat niitä yleisimpiä syitä sille, miksi työntekijä kokee ettei voi vaikuttaa asioihin. Kun olet harjoittelussa ja sinulle tulee tuollainen olo, niin ota se myös ammatillisen kehittymisen kannalta. Harjoittelun jälkeen osaat pohtia millaisia tunteita asiakastilanteet sinussa herättävät ja millaista tukea kaipaisit työyhteisöltäsi. Harjoittelupaikat ovat "ihan tavallisia työpaikkoja", kaikkine ongelmine ja murheineen. Jokaisesta paikasta voi kuitenkin oppia jotain ja käyttää sitä myöhemmin työelämässä itse hyödyksi.

Jos kaipaat keskustelutukea, niin kannattaa vielä pyytää työyhteisöstä jotakuta juttelemaan kanssasi vaikka vartin ajan. Kannattaa myös hyödyntää harjoitteluiden läpikäynti koululla ja kysellä, tuliko muille samoja kokemuksia ja tarvittaessa voit käydä kokemustasi läpi opettajankin kanssa. Kotonakin voi kohtuullisissa määrin keskustella, kertoa siitä että asiakasperhe huolettaa tosi paljon ja huoli tuli mukanasi kotiin, vaikket sen kummempia yksityiskohtia kertoisikaan. Joskus tieto lisää tuskaa.

Kannattaa miettiä mitä niin sanottuna "säilöfunktiona" oleminen tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Ja kannattaa miettiä, että mikä on työntekijän vastuu asiakkaan ongelmien ratkaisusta, asiakkaan tunteista, asiakkaan elämänkohtalosta. Ja etenkin mikä ei ole työntekijän vastuu niistä (eli on sen asiakkaan oma vastuu). Täytyy olla tietoinen oman minän ja asiakkaan (minän) välisestä rajasta...

Ja yksi tärkeä juttu on oivaltaa, että ammattiminä on työväline, jonka avulla työtä jaksaa. Sen käyttöä työvälineenä täytyy harjoitella.

Vierailija kirjoitti:

Olen pyrkinyt rajaamaan työtäni niin, etten laita itseäni henkilökohtaisesta syistä vaikeisiin tilanteisiin. Minusta ei esim. ikinä voisi tulla päihdetyöntekijää, vaikka kykenen kyllä työssäni kohtaamaan yksittäisiä päihdeongelmia. Perusopintojen aikana käsittelimme jonkin verran näitä omia rajoja ja tuntui hyvältä sanoa niitä ääneen. Se on osa ammatillisuutta, eli jos huomaat että pienten lasten vaikeiden tilanteiden kanssa hajoat palasiksi, niin kannattanee suunnata kohti aikuistyötä tai miettiä millaisten lapsiperheiden kanssa voisit toimia.

Työyhteisöissäkin on eroja ja kuulostaa siltä, että siellä missä olet harjoittelussa ei ehkä oteta huoltasi kunnolla vastaan. Syytä sille on vaikea sanoa, mutta uupuminen työmäärän edessä, tiedonkulun vaikeus (ei esim. saada tietoa lasta/perhettä hoitavalta taholta) ja yhteistyön puute ovat niitä yleisimpiä syitä sille, miksi työntekijä kokee ettei voi vaikuttaa asioihin. Kun olet harjoittelussa ja sinulle tulee tuollainen olo, niin ota se myös ammatillisen kehittymisen kannalta. Harjoittelun jälkeen osaat pohtia millaisia tunteita asiakastilanteet sinussa herättävät ja millaista tukea kaipaisit työyhteisöltäsi. Harjoittelupaikat ovat "ihan tavallisia työpaikkoja", kaikkine ongelmine ja murheineen. Jokaisesta paikasta voi kuitenkin oppia jotain ja käyttää sitä myöhemmin työelämässä itse hyödyksi.

Jos kaipaat keskustelutukea, niin kannattaa vielä pyytää työyhteisöstä jotakuta juttelemaan kanssasi vaikka vartin ajan. Kannattaa myös hyödyntää harjoitteluiden läpikäynti koululla ja kysellä, tuliko muille samoja kokemuksia ja tarvittaessa voit käydä kokemustasi läpi opettajankin kanssa. Kotonakin voi kohtuullisissa määrin keskustella, kertoa siitä että asiakasperhe huolettaa tosi paljon ja huoli tuli mukanasi kotiin, vaikket sen kummempia yksityiskohtia kertoisikaan. Joskus tieto lisää tuskaa.

Täytyy korjata vähän noita sanomisiani työporukasta. Se on siis ihan mahtava ja tuollaista työilmapiiriä en ole missään aiemmin kohdannut. Olen ihan varma että oikeasti kovan paikan tullen sieltä saisi kyllä tukea ja itseasiassa mun ohjaajakin on sanonut tukeutuvansa paljon työkavereihinsa vaikean paikan tullen (oli se sitten töissä tai vapaa-ajalla). Tämä vain ei ole sellainen tilanne joka enää välttämättä hätkäyttää heitä, kun ovat jo vuosia (jotkut vuosikymmeniä) nähneet vastaavia tilanteita. Siksi tästä ei ole kummemmin puhuttu, muuta kuin päivitelty tilannetta ja todettu että "onhan se paskaa mutta ei sille minkään voi". En ole itse osannut ottaa asiaa puheeksi töissä tai varsinkaan kertoa että se painaa minua. Pitäisi vain osata. Mutta tosiaan odotan kyllä sitä purku-päivää koululla kun pääsee rauhassa jakamaan kokemuksia. 

-ap