Kun itsellä asiat jonkun verran huonosti mutta toisella vielä huonommin. Onko liikaa vaadittu, jos odottaa silti ymmärrystä?

Viisi minuuttia valitusta on kyllä jo yli mun sietorajan. Sehän on 300 sekuntia.

On se kyllä vähän liikaa. Mulla oli vakava ja sen jälkeen krooninen sairaus ja kaverin valitukset vaikka rikki menneestä autosta ja siskon pähkäilyt asunnon ostamisesta tuntuu aika utopistisilta ongelmilta mun näkökulmasta. Kun itellä ei ole varaa edes pitää autoa enää eikä asiaa ostaa asuntoa. Ymmärrän, että heille nää on oikeita ongelmia, mutta voitais kuitenkin puhua jostakin muusta.

No jaa, riippunee ihmisestä. Mä kuuntelen aina, vaikka itselläni olisi pahempia ongelmia. :) Haluan, että muilla on mukavaa, vaikka itselläni ei niin olisikaan. Autan mielelläni kuuntelemalla, jos se helpottaa toisen oloa.

Kun tiedän toisella olevan vaikeuksia ja harmeja, en kyllä kehtaa omista jutuistani valittaa. Ei minulla ole niin suuria ikävyyksiä, että rasittaisin niillä sellaista, jolla on tarpeeksi murhetta elämässään.

Kyse on parisuhteen osapuolista. Eli toisella puolisolla on omat asiat enemmän pielessä kuin toisella puolisolla hänen omat asiat. Ei siis yhteiset asiat eikä se parisuhde ole pielessä, vaan ne on hyvin. Mutta omat henkilökohtaiset asiat huonosti.. Ja vaikka puolison niskaan nyt ei saakaan kaataa ongelmia koko ajan valittamalla, niin ehkä tekee joskus mieli vain kertoa vaikka lyhyestikin siitä omasta ongelmasta, jotta puoliso tietäisi mitä kuuluu... Tai jotta voisi jakaa ajatuksiaan kotona. Minä olen se osapuoli, jolla on pari pahaa ongelmaa omissa jutuissa, mutta puolisolla vielä pahempia ongelmia hänen omissa jutuissa. Ilmeisesti en saisi niistä omista ongelmistani koskaan kertoa, koska saan reaktion, että ne on jotenkin vähempiarvoisia ongelmia, koska toisella on juuri samat asiat vielä pahemmin pielessä. Esim. että meidän molempien äidit on vakavasti sairastuneet, mutta minun äidin tautiin on hoito ja ennuste kuitenkin kohtalaisen hyvä, mutta miehen äidin ennuste on huono, koska parantavaa hoitoa ei ehkä ole. Niin onko väärin, jos ääneen joskus kertoilen kuinka ikävältä tuntuu että oma äiti on niin sairas ja ahdistaa nähdä hänet niin huonossa kunnossa? (Tuo esimerkki oli keksitty). Ap.

Vierailija kirjoitti:

On se kyllä vähän liikaa. Mulla oli vakava ja sen jälkeen krooninen sairaus ja kaverin valitukset vaikka rikki menneestä autosta ja siskon pähkäilyt asunnon ostamisesta tuntuu aika utopistisilta ongelmilta mun näkökulmasta. Kun itellä ei ole varaa edes pitää autoa enää eikä asiaa ostaa asuntoa. Ymmärrän, että heille nää on oikeita ongelmia, mutta voitais kuitenkin puhua jostakin muusta.

Kunhan sinäkään et mainitse 'ongelmiasi' ollenkaan. Vastavuoroisuus. Jokaisen omat ongelmat ovat ne tärkeimmät ja toisen ongelmat eivät ole, vaan niitä kuunnellaan kohteliaisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on parisuhteen osapuolista. Eli toisella puolisolla on omat asiat enemmän pielessä kuin toisella puolisolla hänen omat asiat. Ei siis yhteiset asiat eikä se parisuhde ole pielessä, vaan ne on hyvin. Mutta omat henkilökohtaiset asiat huonosti.. Ja vaikka puolison niskaan nyt ei saakaan kaataa ongelmia koko ajan valittamalla, niin ehkä tekee joskus mieli vain kertoa vaikka lyhyestikin siitä omasta ongelmasta, jotta puoliso tietäisi mitä kuuluu... Tai jotta voisi jakaa ajatuksiaan kotona. Minä olen se osapuoli, jolla on pari pahaa ongelmaa omissa jutuissa, mutta puolisolla vielä pahempia ongelmia hänen omissa jutuissa. Ilmeisesti en saisi niistä omista ongelmistani koskaan kertoa, koska saan reaktion, että ne on jotenkin vähempiarvoisia ongelmia, koska toisella on juuri samat asiat vielä pahemmin pielessä. Esim. että meidän molempien äidit on vakavasti sairastuneet, mutta minun äidin tautiin on hoito ja ennuste kuitenkin kohtalaisen hyvä, mutta miehen äidin ennuste on huono, koska parantavaa hoitoa ei ehkä ole. Niin onko väärin, jos ääneen joskus kertoilen kuinka ikävältä tuntuu että oma äiti on niin sairas ja ahdistaa nähdä hänet niin huonossa kunnossa? (Tuo esimerkki oli keksitty). Ap.

Huono esimerkki koska vain niillä äideillä olisi edes oikeus valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse on parisuhteen osapuolista. Eli toisella puolisolla on omat asiat enemmän pielessä kuin toisella puolisolla hänen omat asiat. Ei siis yhteiset asiat eikä se parisuhde ole pielessä, vaan ne on hyvin. Mutta omat henkilökohtaiset asiat huonosti.. Ja vaikka puolison niskaan nyt ei saakaan kaataa ongelmia koko ajan valittamalla, niin ehkä tekee joskus mieli vain kertoa vaikka lyhyestikin siitä omasta ongelmasta, jotta puoliso tietäisi mitä kuuluu... Tai jotta voisi jakaa ajatuksiaan kotona. Minä olen se osapuoli, jolla on pari pahaa ongelmaa omissa jutuissa, mutta puolisolla vielä pahempia ongelmia hänen omissa jutuissa. Ilmeisesti en saisi niistä omista ongelmistani koskaan kertoa, koska saan reaktion, että ne on jotenkin vähempiarvoisia ongelmia, koska toisella on juuri samat asiat vielä pahemmin pielessä. Esim. että meidän molempien äidit on vakavasti sairastuneet, mutta minun äidin tautiin on hoito ja ennuste kuitenkin kohtalaisen hyvä, mutta miehen äidin ennuste on huono, koska parantavaa hoitoa ei ehkä ole. Niin onko väärin, jos ääneen joskus kertoilen kuinka ikävältä tuntuu että oma äiti on niin sairas ja ahdistaa nähdä hänet niin huonossa kunnossa? (Tuo esimerkki oli keksitty). Ap.

Huono esimerkki koska vain niillä äideillä olisi edes oikeus valittaa.

Mutta ei ongelmasta puhuminen tarkoita samaa kuin valittaminen. Mielestäni voi puolisolleen kertoa, miltä jokin asia tuntuu (pahalta, surulliselta tms) ilman että se on valittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kyllä vähän liikaa. Mulla oli vakava ja sen jälkeen krooninen sairaus ja kaverin valitukset vaikka rikki menneestä autosta ja siskon pähkäilyt asunnon ostamisesta tuntuu aika utopistisilta ongelmilta mun näkökulmasta. Kun itellä ei ole varaa edes pitää autoa enää eikä asiaa ostaa asuntoa. Ymmärrän, että heille nää on oikeita ongelmia, mutta voitais kuitenkin puhua jostakin muusta.

Kunhan sinäkään et mainitse 'ongelmiasi' ollenkaan. Vastavuoroisuus. Jokaisen omat ongelmat ovat ne tärkeimmät ja toisen ongelmat eivät ole, vaan niitä kuunnellaan kohteliaisuudesta.

En mä valitakaan sairauksistani. Ja jotkut ongelmat nyt oikeasti on isompia kuin toiset. Esimerkiksi kaverille, jonka lapsi olisi kuolemassa syöpään, en varsinkaan kehtaisi valittaa ei henkeä uhkaavasta sairaudestani.

Kinkkinen juttu. Jos olisin vakavasti sairas, en todellakaan jaksaisi kuunnella kun joku panikoi että millaiset verhot sitä oikein ostaisi uuteen asuntoonsa. Toisaalta, haluaisinko sitten kuitenkaan olla ihminen jota kukaan ei jaksa. Jota ihmiset lopulta näkevät vain pakon edessä ja velvollisuuden tunteesta. Koska vaikka ne omat ongelmat olisivat oikeasti isommat kuin muiden, ei kukaan pidä siitä ettei saa puhua omista asioistaan ikinä koska pitää "kunnioittaa toisen tilannetta".

Luen muuten parinkin kroonisesti sairaan ihmisen blogia. Ja hekin kipujensa ja sairaalajaksojen keskeltä osaavat keksiä muutakin jutun aihetta kuin sairautensa. Vaikka siis pitävät ihan sairausblogeja. Että...

Kyllä mä ainakin toivon esimerkiksi ystävyyssuhteiltani että siinä puolin ja toisin kuunnellaan toisen murheita ja tuetaan laittamatta ongelmia mihinkään pahemmuusjärjestykseen. Tietenkin joskus on myös tilanteita joissa toinen ihan oikeasti tarvitsee vähän enemmän tukea ja silloin keskitytään siihen. Mutta kyllä mä toivon, että kaverini voivat ja uskaltavat kertoa minulle murheistaan silloinkin kun itselläni on isompia ongelmia ja toisinpäin ystävä jolta saa empatiaa tilanteessa kuin tilanteessa on kultaa ja osaan arvostaa sitä.

Mutta onko teidän mielestä siis kaikki ongelmista puhuminen valittamista? 

Pitäisikö (parisuhteessa) kertoa aina vain kuinka mukava päivä on ollut ja mainita vain niistä asioista, jotka on hyvin, ettei puoliso vahingossakaan kokisi että "aina sinä valitat". 

Itse olen huomannut, että automaattisesti jos toinen, vaikka kaveri ei noteeraa minun ongelmia, vähättelee, ei ymmärrä tai alkaa voivottelu virren itsestään, niin minäkin alan tekemään pian samaa näille. Kyllä minä normaalisti vähintään yritän kuunella ja puhua toisenkin ongelmista, mutta kyllä se ärsyttää kun minä otan puheeksi omat kipuni, joka johtuu selästä ja toinen alkaa puhumaan toissakuukauden hampaanpoistosta, kuinka se oli niin kipeä tai siitä kuinka tonen on syntynyt itse kivussa.

Se, että toisella ei ole yhtä kovat kivut, surullinen lapsuus ei tarkoita sitä, että toinen voisi yrittää kuunella ja samasitua toisen saappaisiin. Valitettavasti kun olen liikaa saanut vähättelyä, välinpitämättömyyttä ja oman kokemuksen kauhistelua osaksi kun kerron omista ongelmista niin se tarttuu ja alan käyttäytymään samalla lailla, varsinkin näitä kohtaan. Joskus tahattomasti toisia kohtaan. Toki se ei tarkoita sitä, että jos jollain on pieni ongelma ja toisella iso niin niistä ei voi puhua keskenään samaan aikaan. Kummallakin on samanlainen oikeus puhua omista vaivoistaan.

Miksi ylipäätään täytyy valittaa pelkästä valittamisen ilosta? Eihän sillä mitään muutosta asiaan tule. Onko se niin mukavaa velloa siinä pahassa olossaan ja tartuttaa se muihinkin?

Toisten ihmisten valittamisen kuunteleminen ei vaikuta mielialaani yleensä mitenkään. Minun seurassani kaikki saavat vapaasti valittaa pienistä ja isoista asioista, jos pitävät sitä tärkeänä.

Saatan tosin vilpittömästi ruveta nauramaan jostain turhalta kuulostavasta pikkuvalituksesta, jos havaitsemani suhteettomuus saa mielessäni humoristisia piirteitä; en kuitenkaan muista, että kukaan olisi koskaan suuttunut reaktiostani, ehkä siksi, että he vaistoavat nauruni olevan vilpitöntä eikä piikikästä mielenosoittamista tyyliin "olisit hiljaa – eihän tuo nyt ole mitään verrattuna minun ongelmiini".

Olen huomannut monien pitävän tarkkaa lukua siitä, kuka saa valittaa ja kenelle ja milloin on oikeus loukkaantua valittamisesta jne. Koska tämä suhtautuminen on yleinen, lienee paikallaan, että vähän katsoo, missä seurassa valittaa verraten pienistä ongelmistaan.

Minulla on isoja valittamisen aiheita, mutta en valita niistä, vaan käsittelen ne sisäisesti – tässä asiassa olen puhdaspiirteinen introvertti (merkityksessä "sisäistäjä"). Joskus valitan sen sijaan ohimenevistä pikku asioista (esim. jos vetoketju jumittuu), jos olen huonolla tuulella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kyllä vähän liikaa. Mulla oli vakava ja sen jälkeen krooninen sairaus ja kaverin valitukset vaikka rikki menneestä autosta ja siskon pähkäilyt asunnon ostamisesta tuntuu aika utopistisilta ongelmilta mun näkökulmasta. Kun itellä ei ole varaa edes pitää autoa enää eikä asiaa ostaa asuntoa. Ymmärrän, että heille nää on oikeita ongelmia, mutta voitais kuitenkin puhua jostakin muusta.

Kunhan sinäkään et mainitse 'ongelmiasi' ollenkaan. Vastavuoroisuus. Jokaisen omat ongelmat ovat ne tärkeimmät ja toisen ongelmat eivät ole, vaan niitä kuunnellaan kohteliaisuudesta.

Kyllä uskoisin, että joku jonka auto on mennyt rikki ymmärtää itsekin, että krooninen sairaus on pahempi ongelma, siitä valittaminen ymmärrettävämpää...

Vierailija kirjoitti:

En siis mitenkään erityisesti valita omia ongelmia, mutta joskus niistä saatan puhua ääneen siten, että kerron mikä on pielessä. Kerron siis esim. viisi minuuttia eli mikään itkuvirsi se ei ole. Mutta saan reaktioksi itkuvirren siitä, miten tällä toisella ihmisellä (jolle kerron ongelmistani) on asiat vielä huonommin. Ja vähän vihaisenkin reaktion, että en saisi kokea ongelmiani ongelmiksi, koska toisilla (esim. hänellä) on vielä pahempia ongelmia. Tavallaan ymmärrän ajatuksen. Mutta miten voi verrata ongelmia, että kellä on asiat huonommin? Voiko esim. työttömyyttä ja parisuhteettomuutta panna samalle viivalle ja sanoa, että työtön kärsii enemmän ja siksi parisuhteeton ei saisi valittaa? Tai voiko esim. masentuneelle ärähtää, että minulla on kuule syöpä, joten koita nyt olla vaan hiljaa siitä masennuksestasi? Onko niin, että jos on itse todella tyytymätön omaan elämäntilanteeseensa, niin ei riitä vaan empatiaa muiden elämäntilanneongelmiin? Vai onko niin, että jos vain osa asioista on pielessä, niin pitäisi olla vaan aina iloinen, että edes jokin asia on kunnossa? Kun toisella on kaikki pielessä...

Minulla OLI ennen tuollainen "ystävä", jolla oli omasta mielestään asiat aina merkittävästi huonommin, ei kiinnostaneet minun huolet. Vuosia olin hänen yksipuolinen varavaenttiilinsä, tästä en saanut kuin huonot muistot.

Hän saattoi hakea lohuta myös olemattomiin asiaoihin ,kuten siihen että jos hän joskus sairastuisi syöpään. Tämä samaanaikaan kun tuttavan lapsi teki syöpäkuolemaa.

Toisen kokema kärsimys ei vähennä omaa kokemustasi, vain todella itsekäs tyyppi voi niin luulla.

Minä lopulta luovuin tällaisesta ihmisestä, jolta en kokenut saavani ymmärrystä mihinkään. Hänellä siis on aina pahempi sairaus, huonompi menneisyys, sairaampi lapsi, vähemmän rahaa, jne. Tapaamiset olivatkin lähinnä hänen surkean elämänsä läpikäymistä, itse en saanut sanoa mitään omista murheistani (koska ne olivat mitättömämpiä).

Auton rikki menemisestä kun ei saa valittaa, niin hänelle tuli suurena yllätyksenä ja harmistuksena se, etten päässytkään häntä kuskaamaan.

En jaksa olla ihmisen kanssa, jonka kanssa on vain tiettyjä hänen hyväksymiään puheenaiheita ja lisäksi joudut esittämään iloista, vaikka olisit kuinka sairas tai elämässä miten rankkaa tahansa.

up

Olen itse miettinyt tätä viime aikoina paljon, kuulun siis siihen joka ei jaksa kuunnella että voi minulla menee vähän huonosti muilta.

Kun olet ite elänyt niin kauan paskaa elämää ja kaikki ympärilläsi elävät paskaa elämää ei kiinnosta kuunnella jonkun isin tai äitin lellikiltä että voi kun minulla on nytten paha olo kun jouduin itse maksamaan auton korjauksen ja vielä itse tankata auton!

Anteeksi huono teksti, mutta ei kiinnosta.