Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko olemassa joku diagnoosi tällaiseen ilmiöön: sosiaalinen hitaus ja valtava asioiden kelaamisen tarve
11.05.2017 |
Mistä voi johtua tämä. Jo lapsena olin vähän ulkopuolinen ja erilainen, mulla oli kyllä kavereita mutta tuli helposti pieniä kahnauksia, olin vähän joustamaton ja töksäyttelevä tyyppi. Kouluiässäkin kavereita oli, mutta huomasin väsyväni helposti seurassa, välttelin läheisiä ns. bestis-ystävyyksiä, ja yläasteikäisenä muistan kevätjuhlien jälkeen istuneeni yksin jossain pihapuskassa ja miettineeni että ihanaa kun loma alkoi niin saa omaa rauhaa.
Aikuisena ystävyydet ja kaveruudet on hiipuneet, koska en vain löydä voimia niiden ylläpitoon. Takana pitkä avioliitto josta pari lasta. Illat ilman lapsia menevät asioita kelatessa ja rauhoittuessa, ei tulisi mieleenkään lähteä mihinkään tai tavata ketään. Lapsuuden perheeseenkin yhteydenpito on melko vähäistä, vanhemmille juttelen viikoittain mutta sisaruksille viestejä silloin tällöin. Käyn töissä, ja toki on olemassa tuttavia, lasten myötä kavereiden vanhempia, naapureita ym, mutta tuntuu että jokainen sosiaalinen kontakti, vaikkapa työpaikan kahvipöydässä tai kotitalon rapussa vie paljon voimia, ja jälkeenpäin tunnen tarvetta kelailla että mitä puhuttiin ja mitä oikein tapahtui. Ylipäänsä elämä tuntuu koko ajan liian hektiseltä, vaikka en tee muuta kuin käyn töissä, hoidan lapsia ja kotia ja harrastan liikuntaa. Silti koko ajan on jotain muistettavaa, hoidettavaa, velvollisuuksia, ja itsestä tuntuu että haluaisi vaan maata peiton alla kuukauden putkeen. Ihan yksin, ihan hiljaa. Tuntuu että jokainen 10 minuutin puhelukin on pois siitä että saa olla rauhassa. Miten ihmiset jaksavat pitää yhteyttä useisiinkin ystäviin?
Avioliitto oli raskas, ja eron jälkeen olen yrittänyt levätä ja hoitaa itseäni kuntoon. Mutta tuntuu ettei mikään riitä.
Vähän huonosti kuvailtu.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Bestissuhteeseen" minusta ei ole koskaan ollut. Ahdistaa sellainen jatkuva yhteydenpito, tuntuu että pitäisi nähdä ja olla skarppina koko ajan. Herkästi loukkaannutaan jos sanoo ettei vaan jaksa ja sitten sekin ystävyys menee karille. Hankalaa.
Ihanaa, että kirjoitit tämän. Olen pitkään kipuillut sen kanssa, etten tunnu koskaan löytävän läheistä ystävää. Ja nyt tämä sai minut tajuamaan, että vaikka kuinka epätoivoisesti haluaisin jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiani, en ole valmis joustamaan tarpeestani omalle ajalle. Ehkä ystävyys toisen introvertin kanssa olisi ainoa, mikä voisi toimia. Joku, jonka kanssa saisi kirjoitella pitkän kaavan kautta ajatuksistaan, mutta välillä myös olla viikkoja kokonaan tavoittamattomissa. Vaikka tuollaisen ystävyyden löytäminen tuntuu todella epätodennäköiseltä, en halua paikata läheisyydentarvettani mitäänsanomattomilla WhatsApp-keskusteluilla.
Itselläkin mies on se ainoa poikkeus, jota jaksan pitää omassa ns. "sisäpiirissäni". Annetaan kyllä toisillemme myös paljon omaa aikaa, mikä on välttämättömyys ainakin omalle jaksamiselle. Vähän pelottaa ajatus siitä, miten mahdollinen äitiys tulevaisuudessa vaikuttaisi jaksamiseen, mutta toisaalta uskon, että suhde omaan lapseen myös tukisi voimavaroja, ei vain kuluttaisi niitä.
En ole siis ap ja tämä selostus taitaa mennä vähän ketjun aiheen ohi, joten anteeksi ketjun kaappaamisesta. Pakko vaan nyt kiittää, kun harvoin tulee tällä tavalla juuri oikeat sanat oikeaan aikaan. Siis kiitos. 🌹
Minäkin olen aina ollut tuollainen, ja tahattomasti onnistun jotenkin vahingossa loukkaamaan ystäviä, kun en saa pidettyä koko ajan tiiviisti yhteyttä. Itse haluaisin pitää harvakseltaan yhteyttä, mutta silloin juttelu olisi syvällistä. He taas haluaisivat tavata usein ja puhua puhelimessa usein, mutta aiheet on sellaista pinnallista juoruilua ja heidän lasten tekemisten selostamista jne. Minä haluaisin pohdiskella syvällisesti yhdessä ystävien kanssa, he taas haluaisivat minun mielestä vaan "täyttää ilmaa tyhjänpäiväisellä löpinällä". Tietysti asia ei ole ihan noin, enkä tarkoita väheksyä heitä, fiksuja ja mukavia ihmisiä ovat. Mutta heidän tapa olla vuorovaikutuksessa on ihan erilainen. Olen ratkaissut asian niin, että jos joku loukkaantuu minulle vain siitä, että en kykene viikottaisiin pinnallisiin löpinäpuheluihin, niin hän ei ehkä ole sopiva ystäväkseni, ja minä en ole sopiva hänen ystäväksi. Onnekseni olen löytänyt ystäviksi nyt myös ihmisiä, jotka itsekin haluavat pitää harvemmin yhteyttä eivätkä loukkaannu minulle. Heidän kanssaan pidetään paljon sähköposti-ajatusten vaihtoa, jossa kirjoitellaan pitkiäkin ja syvääluotaavia pohdintoja maailman ilmiöistä, ja niihin on ihan ok vastata omalla pohdinnalla vasta viikon päästä.. Ja kun tavataan noin kerran kuussa, niin aina on hyvä fiilis eikä mitään syyllistämistä siitä että "miksi et koskaan ehdi tavata minua". Ja heidän kanssa siis ollaan puhuttu ihan suoraan, että ollaan tällaisia persoonia ja arvostetaan juuri tällaista vuorovaikutusta. Ja siis minäkään en ole ap, vaan tunkeuduin mukaan tähän ketjuun :) muuten vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa toki ketjuun kirjoittaa kaikki kaltaisemme, ihanaa jos tästä on muillekin apua. Ap
Tuota, introverrtius ei kyllä ole sama asia kuin kyvyttömyys pitää yllä sosiaalisia suhteita. Tyypillinen introvertti ei ole vetäytyvä erakko vaan ihan tavallinen ihminen. Itse asiassa tutkimusten mukaan introvertit keskimäärin viettävät muiden kanssa aikaa yhtä paljon kuin ektrovertitkin ja nauttivat siitä yhtä paljon. Introvertit ovat vain herkempiä keskustelun ärsykkeille ja väsyvät nopeammin.
http://www.quietrev.com/5-myths-about-introverts-and-extroverts/
Miks kaikki haluaa nykyään jonkin diagnoosin? Onko se 2010-luvun tapa erottua jollain tavalla muista? Itselläni on Asperger-diagnoosi, mutta siihen kyllä liittyy muutakin kuin jatkuva halu olla rauhassa.
Sosiaalinen eristäytyminen on eri asia kuin introversio, sitä siis halusin sanoa. -27
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kannattaisi tutkituttaa neuropsykologisia vaihtoehtoja, koska jos jotain sellaista todella on, voi saada apua ja pärjätä elämässä paremmin. Ei ole välttämätöntä saada diagnoosia, mutta jos kokee elämänsä vaikeaksi niin asiaa voi olla hyvä selvittää.
Joo, kutsuisin sitä elämäksi.
Tosin nykyisen medikalisaation aikakaudella tohonkin on saatavilla lääkettä,
jolla voi turruttaa tunteensa jos ahistaa tai muuten tuntuu pahalta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuota, introverrtius ei kyllä ole sama asia kuin kyvyttömyys pitää yllä sosiaalisia suhteita. Tyypillinen introvertti ei ole vetäytyvä erakko vaan ihan tavallinen ihminen. Itse asiassa tutkimusten mukaan introvertit keskimäärin viettävät muiden kanssa aikaa yhtä paljon kuin ektrovertitkin ja nauttivat siitä yhtä paljon. Introvertit ovat vain herkempiä keskustelun ärsykkeille ja väsyvät nopeammin.
http://www.quietrev.com/5-myths-about-introverts-and-extroverts/
Ei pidä paikkaansa. Lue artikkelin kommentit, siellä on täysin tyrmätty ensimmäinen väittämä ja olen kommentoijien kanssa täysin samaa mieltä. Herkkyys ärsykkeille on erityisherkkyyttä tai aistiyliherkkyyttä, ei mikään introverttiyden määritelmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin kuitenkin melkein 20 vuotta parisuhteessa, joten kykenen kai kuitenkin jossain määrin ylläpitämään ihmissuhteita. Ap
Vierailija kirjoitti:
Lue artikkelin kommentit, siellä on täysin tyrmätty ensimmäinen väittämä ja olen kommentoijien kanssa täysin samaa mieltä. Herkkyys ärsykkeille on erityisherkkyyttä tai aistiyliherkkyyttä, ei mikään introverttiyden määritelmä.
En tiedä siitä, mutta se on kyllä myytti, että introvertit olisivat erakoita ja vetäytysivät sosiaalisesta vuorovaikutuksesta.
Minä olen hyvin sosiaalinen ja sosiaalisesti taitava introvertti, ja nautin ihmisten kanssa olemisesta. Sitten tarvitsen vain latautumisaikaa yksikseni. Kun opetan tai luennoin tai vedän työpajaa, pystyn olemaan täysin hetkessä ja nautin siitä vuorovaikutuksesta, mutta tauoilla vetäydyn usein syrjemmälle. Olen siis introverttina täysin tyypillinen.
Kun aloittaja miettii, miksi hänellä ei ole ollenkaan sosiaalisia suhteita, vastaukseksi ei kelpaa, että hän nyt vain on introvertti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuropsykologien käsityksen mukaan mitään ns. erityisherkkyyttä ei kylläkään ole olemassa. Se on aika suosittu populaaripsykologinen termi, jolle ei ole neuropsykologisissa tutkimuksissa löydetty tieteellisesti todennettavissa olevaa pohjaa.
Vierailija kirjoitti:
Neuropsykologien käsityksen mukaan mitään ns. erityisherkkyyttä ei kylläkään ole olemassa. Se on aika suosittu populaaripsykologinen termi, jolle ei ole neuropsykologisissa tutkimuksissa löydetty tieteellisesti todennettavissa olevaa pohjaa.
Olet oikekassa siinä, ettei HSP ole todennäköisesti mitenkään laadullisesti aivan erilainen ihminen kuin joku muu, mutta herkkyys nyt on tietenkin neuropsykologinen ominaisuus. Ei ole olemassa herkkyyttä erillään hermoston toiminnasta. Ja kuten muidenkin ominaisuuksien kohdalla, joillakin on herkkyyttä enemmän ja toisilla vähemmän. Osalla sitten erityisen paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kysymys ei ole siitä ettenkö ehkä haluaisi ihmissuhteita tai kykenisi olemaan tarvittaessa sosiaalinen. Pystyn juttelemaan hississä tai bussipysäkillä ventovieraille, työpaikalla olen ihan normaali ja pidetty, hauskakin henkilö. Mutta se vaan vie ihan fyysisiä voimia, kuin minussa olisi joku säiliö joka tyhjenee, ja sitten sen on pakko saada täyttyä.
Olen myös juuri tuollainen syvällisistä aiheista innostuva kuten joku kuvaili. Pekka Poudan repeily oli minustakin ihan kiva juttu, mutta en vaan jaksa hihitellä sille porukalla kahvipöydässä. En tiedä, tätä tunnetta on niin vaikea selittää. Ehkä joku ymmärtää, tai siis monikin selvästi kuten ketjusta käy ilmi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota, introverrtius ei kyllä ole sama asia kuin kyvyttömyys pitää yllä sosiaalisia suhteita. Tyypillinen introvertti ei ole vetäytyvä erakko vaan ihan tavallinen ihminen. Itse asiassa tutkimusten mukaan introvertit keskimäärin viettävät muiden kanssa aikaa yhtä paljon kuin ektrovertitkin ja nauttivat siitä yhtä paljon. Introvertit ovat vain herkempiä keskustelun ärsykkeille ja väsyvät nopeammin.
http://www.quietrev.com/5-myths-about-introverts-and-extroverts/
Ei pidä paikkaansa. Lue artikkelin kommentit, siellä on täysin tyrmätty ensimmäinen väittämä ja olen kommentoijien kanssa täysin samaa mieltä. Herkkyys ärsykkeille on erityisherkkyyttä tai aistiyliherkkyyttä, ei mikään introverttiyden määritelmä.
"Täysin tyrmätty" on kyllä aika vahvasti sanottu. Varsinkin kun argumentteihin on vedetty jotain lähinnä horoskooppeihin verrattavaa MBTI-kakkaa.
Saatat olla masentunut, ainakin lievästi. Itse olen analyyttinen, ujo introvertti ja pohdiskellut aina paljon. Vuosien mittaan alkoi olla jo raskasta kaikkien sosiaalisten tilanteiden jälkeen se kelailu ja tuntui että kävin ihan hitaalla. Keskittyminen oli vaikeaa ja olevinaan oli kokoajan kiire, vaikka en olisi käynyt kuin töissä ja kaupassa. Lopulta oli sitten jo niin paljon masennusoireita, että havahduin ja menin lääkärille, ja sehän se oli. Psykiatri teki minulle jotain testejä mistä ilmenikin paljon asioita joita pystyin allekirjoittamaan, esim että olen estynyt ja obsessiivis-kompulsiivinen. Masennus voisi olla sinullakin varsinkin kun raskas liitto takana, ja sinunlaisella ihmisellä se voisi ilmetä noin.
Alue: Aihe vapaa
Ihanaa, että kirjoitit tämän. Olen pitkään kipuillut sen kanssa, etten tunnu koskaan löytävän läheistä ystävää. Ja nyt tämä sai minut tajuamaan, että vaikka kuinka epätoivoisesti haluaisin jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiani, en ole valmis joustamaan tarpeestani omalle ajalle. Ehkä ystävyys toisen introvertin kanssa olisi ainoa, mikä voisi toimia. Joku, jonka kanssa saisi kirjoitella pitkän kaavan kautta ajatuksistaan, mutta välillä myös olla viikkoja kokonaan tavoittamattomissa. Vaikka tuollaisen ystävyyden löytäminen tuntuu todella epätodennäköiseltä, en halua paikata läheisyydentarvettani mitäänsanomattomilla WhatsApp-keskusteluilla.
Itselläkin mies on se ainoa poikkeus, jota jaksan pitää omassa ns. "sisäpiirissäni". Annetaan kyllä toisillemme myös paljon omaa aikaa, mikä on välttämättömyys ainakin omalle jaksamiselle. Vähän pelottaa ajatus siitä, miten mahdollinen äitiys tulevaisuudessa vaikuttaisi jaksamiseen, mutta toisaalta uskon, että suhde omaan lapseen myös tukisi voimavaroja, ei vain kuluttaisi niitä.
En ole siis ap ja tämä selostus taitaa mennä vähän ketjun aiheen ohi, joten anteeksi ketjun kaappaamisesta. Pakko vaan nyt kiittää, kun harvoin tulee tällä tavalla juuri oikeat sanat oikeaan aikaan. Siis kiitos. 🌹