Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko olemassa joku diagnoosi tällaiseen ilmiöön: sosiaalinen hitaus ja valtava asioiden kelaamisen tarve
11.05.2017 |
Mistä voi johtua tämä. Jo lapsena olin vähän ulkopuolinen ja erilainen, mulla oli kyllä kavereita mutta tuli helposti pieniä kahnauksia, olin vähän joustamaton ja töksäyttelevä tyyppi. Kouluiässäkin kavereita oli, mutta huomasin väsyväni helposti seurassa, välttelin läheisiä ns. bestis-ystävyyksiä, ja yläasteikäisenä muistan kevätjuhlien jälkeen istuneeni yksin jossain pihapuskassa ja miettineeni että ihanaa kun loma alkoi niin saa omaa rauhaa.
Aikuisena ystävyydet ja kaveruudet on hiipuneet, koska en vain löydä voimia niiden ylläpitoon. Takana pitkä avioliitto josta pari lasta. Illat ilman lapsia menevät asioita kelatessa ja rauhoittuessa, ei tulisi mieleenkään lähteä mihinkään tai tavata ketään. Lapsuuden perheeseenkin yhteydenpito on melko vähäistä, vanhemmille juttelen viikoittain mutta sisaruksille viestejä silloin tällöin. Käyn töissä, ja toki on olemassa tuttavia, lasten myötä kavereiden vanhempia, naapureita ym, mutta tuntuu että jokainen sosiaalinen kontakti, vaikkapa työpaikan kahvipöydässä tai kotitalon rapussa vie paljon voimia, ja jälkeenpäin tunnen tarvetta kelailla että mitä puhuttiin ja mitä oikein tapahtui. Ylipäänsä elämä tuntuu koko ajan liian hektiseltä, vaikka en tee muuta kuin käyn töissä, hoidan lapsia ja kotia ja harrastan liikuntaa. Silti koko ajan on jotain muistettavaa, hoidettavaa, velvollisuuksia, ja itsestä tuntuu että haluaisi vaan maata peiton alla kuukauden putkeen. Ihan yksin, ihan hiljaa. Tuntuu että jokainen 10 minuutin puhelukin on pois siitä että saa olla rauhassa. Miten ihmiset jaksavat pitää yhteyttä useisiinkin ystäviin?
Avioliitto oli raskas, ja eron jälkeen olen yrittänyt levätä ja hoitaa itseäni kuntoon. Mutta tuntuu ettei mikään riitä.
Vähän huonosti kuvailtu.
Kommentit (44)
Ihan vain introvertti? Ja ehkä uupunutkin jos avioliitto/-ero ollut raskas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotain autismin kirjolle osuvaa veikkaisin.
Korjaus, siis neurokirjolle. Lievä autismi, asperger-piirteet, kannerin autismin jokin muoto, erityisherkkyys, mitä näitä nyt kaikkia on. Tai jokin sekamuoto noista.
Sanoisin et erityisherkkyys. Mutta miksi tuolle ees pitäisi olla diagnoosi, jotkut vaan on tuollasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan vaan introvertti luonne ja hitaasti lämpenevä varmuushakuinen temperamentti riittää. Ei kaikkien tarvitse olla sosiaalisia supersuorittajia :) Mun puolisolla ei todellakaan riitä paukut vapaa-ajan ystäviin työpäivän jälkeen, liikaa sosiaalista kuormaa, ja minä taas poksahdan jos en saa välillä ystävien kanssa purkaa ja vatvoa ja analysoida ja pohtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen aika samanlainen, ehken ihan yhtä voimakkaasti kuin sinä, mutta kuitenkin. Kai me ollaan introvertteja vaan.
Kaipaan tosi paljon "omaa aikaa" tarkoittaen tällä nimenomaan yksinoloa ja tuota ettei kukaan keskeytä (esim. mainitsemasi 10 min puhelut), että saa olla vain omissa ajatuksissaan. Parisuhteessa ollessani (nyt olen leski) vietimme usein miehen kanssa aikaa kumpikin omissa oloissamme eri huoneissa... Taidettiin olla kumpikin vähän tällaisia... Olen kyllä toisaalta jossain määrin sosiaalinenkin ja viihdyn ihmistenkin parissa, mutta sitten kuitenkin aika rajallisissa määrin, ja usein tulee jälkikäteen sellainen olo että mitähän kaikkea (typerää) sitä tulikaan puhuttua ja juuri tuo tarve kelailla että mitä tuli sanottua ja mitä tapahtui. Ja mieluiten juttelenkin vain yhden tai ihan max. kahden ihmisen kanssa kerrallaan, isommat porukat on aika ahdistavia enkä osaa olla pätkääkään luonnollisesti vaan olen sitten jotenkin ylikierroksilla tai jotain ja tosiaankin tulee puhuttua ties mitä typerää...
Olen itse introvertti ja aina,siis ihan aina kun näen jotain ystävää,sukulaista ym.tulee sitä kelailtua jälkeenpäin. Iän myötä kyllä helpottanut, mutta olen tosi herkkä kiusallisille sosiaaliselle tilanteille tai ilkeille,ahdistaville ihmisille. Tietoisesti välttelen mahdollisesti ilkeää ja loukkaavaa seuraa(pääosin sukulaisia)koska en saa nukuttua, käyn ylikierroksilla ja olen ahdistunut pari pvää tuon jälkeen. Kaikki juhlat missä on vieraita ihmisiä tai puolituttuja on tosi raskaita. Ainakin seuraavan yön unet lähtee,kun menen niin kierroksille. Ylikuormitun helposti,vaikka olen psyykkisesti terve ja onnellinen. Minulla on kyllä neurologista poikkeamaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuohon mitään diagnoosia vielä saa. Olet introvertti. Täysin normaali sellainen. Maailma vain elää nin paljon ekstroverttien ehdoilla, että monilla introverteillä on kokemus, että olisivat jotenkin vääränlaisia. Aiheesta on paljon kirjallisuutta, johon tutustumalla kannattaa aloittaa matka itsensä hyväksymiseen. Tervetuloa kerhoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista. En nyt toki tarkoita että pitäisi olla diagnoosi, mutta olen aina potenut tästä asiasta huonommuutta ja tavallaan yrittänyt korjata sitä. En ole tullut ennen ajatelleeksi että se voisi oikeasti olla synnynnäinen ominaisuus, jolle ehkä olisi joku nimi. Se auttaisi ymmärtämään ja hyväksymään tämän paremmin.
Ap
Introvertti tai eristäytyvä persoonallisuus (F60.1) https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ihan täysin samanlainen, mutta koska oma jaksaminen on niin vähäistä ja kuormitun helposti niin tein päätöksen, että lapsia en tähän maailmaan tee. En voisi olla heille hyvä äiti ja koska elämän pitäisi olla myös itsellekin mielekästä, niin tämä ratkaisu on osoittautunut parhaaksi. Lapsia en siis inhoa enkä äitiyttä tuomitse. En vaan itse kestäisi sitä kaikkea mitä lapsien myötä elämään tulee (meteli, kiire, sosiaalisuus lasten harrastusten ja koulunkäynnin myötä jne). Uuvun muutenkin niin helposti, että lapsiperheen arjen pyörittämiseen ei enää voimavarat riittäisi. Vaikutat niin saman henkiseltä ihmiseltä, että aivan aavistuksen ihmettelen ratkaisuasi ryhtyä äidiksi? Miten ihmeessä sinä jaksat?
Introverttiydeltä kuulostaa. Itse olen ihan samanlainen: sosiaalisten tilanteiden jälkeen sitä jää suodattamaan tapahtuneita ja kelailemaan kaikennäköistä. Sukulaisten/tuttujen seurassa olen seurallinen ja puhelias, mutta heti, jos joudun porukkaan, missä on vieraita ihmisiä tai ihmisiä, joista en niin välitä, olo muuttuu kiusalliseksi. Tarvitsen omaa aikaa mietiskelyyn ja harrasteisiin, missä pääsen käsittelemään pään sisällä vellovia ajatuksia. Tuntuu, että päivän sosiaalisiksi kontakteiksi riittävät hyvin suhteet työkavereihin - muihin kavereihin en välttämättä jaksa niin paljoa pitää yhteyttä enää työpäivän jälkeen...
Tiesitkö muuten, että introvertit huomioivat samalla voimakkuudella ympäristöä ja muita ihmisiä (ekstrovertit huomioivat vain ympärillään olevat ihmiset). Tästä syystä introvertit helposti kuormittuvat, jos ympäristössä on paljon ns. häiriötekijöitä, niin ihmisten kuin ympäristön yksityiskohtien muodossa. Siitä syystä tarvitsemme enemmän palautumisaikaa kuin ekstrovertit. Viittaa tuohon, kun mainitsit, että tarvitset ns. kelailuaikaa ja siihen, että ajoittain elämä kaikkine ärsykkeineen tuntuu hektiseltä.
Introverttiys on persoonallisuuden piirre, ei sairaus. Ole siis ylpeä itsestäsi!
Kuulostat minulta ehkä myöhemmällä iällä... En jaksa itsekään ylläpitää ystävyyssuhteita, tuntuu hyvin usein ennemmin velvollisuudelta enkä jaksa kuunnella toisten huolia aidolla mielenkiinnolla, vie energiat. Lyhyet kontaktit työkavereihin ja etäisemmät tuttavat joita näkee joskus on ok, näiden kanssa kuulumisia voi vaihtaa ajoittain vaikka jälkikäteen niitäkin tulee kelailtua että miksi sanoin/tein noin/naurahdin kiusaantuneesti epäsopivassa tilanteessa jne... olen kuitenkin koittanut opetella irti tuosta jälkipuinnista että entäs sitten, tuskin kukaan tulkitsi käyttäytymistäni kuten minä. Sellaista rationalisointia.
"Bestissuhteeseen" minusta ei ole koskaan ollut. Ahdistaa sellainen jatkuva yhteydenpito, tuntuu että pitäisi nähdä ja olla skarppina koko ajan. Herkästi loukkaannutaan jos sanoo ettei vaan jaksa ja sitten sekin ystävyys menee karille. Hankalaa.
Parisuhteen taas näen jotenkin erillisenä asiana, oikean miehen kanssa on helppoa silloin kun molemmat osaa ottaa omaa aikaa ja voi tosiaan "vain olla". Yhteen tärkeään ihmiseen jaksan ja haluan keskittyä, ehkä lapsetkin kuuluisivat tähän erilliseen perhekategoriaan sitten joskus.
Myönnän että perhe-elämä tuntuu ajoittain raskaalta. Etenkin kun toinen lapseni on täydellinen vastakohtani, räiskyvä, äänekäs, vilkas, impulsiivinen ja temperamenttinen. Yritän ajatella että voin oppia häneltä paljon, ja olen oppinutkin. Ap
Olet analyyttinen introvertti. Et mikään asperger-kirjon tyyppi tms, jota täällä on yritetty vihjailla. Olen itse samanlainen ollut aina. Ajauduin alalle, jossa pitää olla sosiaalinen ja ihmiskontakteja on paljon (koska siis suurin osa aloista on nykyään sellaisia...), ja uuvun työn vaatimasta vuorovaikutuksesta niin paljon, että en ole vuosiin jaksanut vapaalla olla vuorovaikutuksessa yksityiselämän ihmisten kanssa. Se harmittaa. Mutta en ole saanut työtä, jota voisi puurtaa yksin, ja sitten olisi energiaa ystäviin ja perheen jäseniin.
Alue: Aihe vapaa
Olen samanlainen, hauskasti kuvattu juurikin tuo lapsuus ja lomat :) En ole koskaan ajatellut, että minussa olisi mitään vikaa tosin, tuota kelailua olen saanut vähennettyä ajattelemalla että sama se. Kukaan muista enää vaikka vuoden päästä tätä asiaa, vaikka siinä olisi ollut joku erityismerkityskin.