Onko olemassa joku diagnoosi tällaiseen ilmiöön: sosiaalinen hitaus ja valtava asioiden kelaamisen tarve

Mistä voi johtua tämä. Jo lapsena olin vähän ulkopuolinen ja erilainen, mulla oli kyllä kavereita mutta tuli helposti pieniä kahnauksia, olin vähän joustamaton ja töksäyttelevä tyyppi. Kouluiässäkin kavereita oli, mutta huomasin väsyväni helposti seurassa, välttelin läheisiä ns. bestis-ystävyyksiä, ja yläasteikäisenä muistan kevätjuhlien jälkeen istuneeni yksin jossain pihapuskassa ja miettineeni että ihanaa kun loma alkoi niin saa omaa rauhaa.

Aikuisena ystävyydet ja kaveruudet on hiipuneet, koska en vain löydä voimia niiden ylläpitoon. Takana pitkä avioliitto josta pari lasta. Illat ilman lapsia menevät asioita kelatessa ja rauhoittuessa, ei tulisi mieleenkään lähteä mihinkään tai tavata ketään. Lapsuuden perheeseenkin yhteydenpito on melko vähäistä, vanhemmille juttelen viikoittain mutta sisaruksille viestejä silloin tällöin. Käyn töissä, ja toki on olemassa tuttavia, lasten myötä kavereiden vanhempia, naapureita ym, mutta tuntuu että jokainen sosiaalinen kontakti, vaikkapa työpaikan kahvipöydässä tai kotitalon rapussa vie paljon voimia, ja jälkeenpäin tunnen tarvetta kelailla että mitä puhuttiin ja mitä oikein tapahtui. Ylipäänsä elämä tuntuu koko ajan liian hektiseltä, vaikka en tee muuta kuin käyn töissä, hoidan lapsia ja kotia ja harrastan liikuntaa. Silti koko ajan on jotain muistettavaa, hoidettavaa, velvollisuuksia, ja itsestä tuntuu että haluaisi vaan maata peiton alla kuukauden putkeen. Ihan yksin, ihan hiljaa. Tuntuu että jokainen 10 minuutin puhelukin on pois siitä että saa olla rauhassa. Miten ihmiset jaksavat pitää yhteyttä useisiinkin ystäviin?

Avioliitto oli raskas, ja eron jälkeen olen yrittänyt levätä ja hoitaa itseäni kuntoon. Mutta tuntuu ettei mikään riitä.

Vähän huonosti kuvailtu.