Minkkinen uusi Vettenterä?

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleeni, kun luin blogia, jossa Minkkinen lainasi saamiaan viestejä lukijoilta, että lukijat näyttävät omaksuneen hänen kirjoitustyylinsä.

Tässä esimerkki:

”Joka hetki pitää miettiä sanojaan. Yksikin väärä sana johtaa hermostumiseen. Miten siinä olla oma itsensä. Hengittää vapaasti. Antaa tunteillensa tila tulla näkyviksi. Pitää olla vain oikeanlaisia tunteita oikeisiin hetkiin. En muista, että milloin olen viimeksi hengittänyt vapaasti. Saanut näyttää omaa kiukkuani. Yhteiset hetket menevät tunnelman tarkkailuun. Pitää yrittää sopeutua toisen tunnetilaan. Yrittää olla näkymätön. Välttää vääriä sanoja ja ilmeitä. Tiskaamatta niin, että astioiden äänet eivät häiritse teeveen katselua. Mikä on se elämä, jossa alkaa pelätä omia askeleitaankin. Elämä, jossa omille tunteille ei ole olemassa tilaa, koska kaiken tilan vie toisen tunteiden tarkkailu ja omien tunteiden piilottaminen.”

Samanlaista toistoa ja lyhyitä lauseita luin parisuhdeasiantuntijalla itsellään.

Aika hillitöntä. 

(kuka muuten jaksaa lukea tuollaista tekstiä oli se kenen tahansa kirjoittamaa?)

Minkkisen blogi on kuolettavan tylsä. Lakkasin seuraamasta ajat sitten, koska ilmaisu on pelkkää saman asian sanomista eri tavoin.

Noita on blogissa lisää ja tyyli on aina sama. AV:t huomasivat tämänkin!

En ole lukenut noita ennen kuin nyt ja heti pisti silmään.

Miksi joku lukija kirjoittaisi tuollaisen viestin tietämättä yhtään eron taustoja?

Veikkaatteko siis Minkkisen omiksi kommenteiksi?

Uusin blogi näyttäisi vahvistavan epäilyni T. ap

Ei vaan ole mahdollista, että joku lukija kirjoittaisi noin samalla tavalla. Toki teksti lienee blogia varten muokattu mutta kuitenkin.

Näinhän se on nähtävä. 

Vierailija kirjoitti:

Veikkaatteko siis Minkkisen omiksi kommenteiksi?

Syön sanani jos ei ole.

”Puolisoni hakkasi minut ollessani kuudennella kuukaudella raskaana. Olin sairaalassa kaksi päivää. Sen jälkeen hän tuli hymyilevänä hakemaan minut kotiin. Seuraavana viikonloppuna hän kutsui tuttaviamme illalliselle. Hän silitteli vatsaani kädellään. Käsi vatsani päällä tuntui kuin siihen olisi heitetty painava tiili. Menin vessaan itkemään. Kuukauden päästä kerroin vanhemmilleni hakeneeni avioeroa. Vanhemmat eivät hyväksyneet. Uskontomme kieltää eroamasta. Avioero on synti, joka ei sovi jumalalle. Kerroin väkivallasta. Isä ilmoitti, että eron jälkeen minut erotetaan seurakunnasta. Puolisolleen pitää olla lojaali. Puolisoni oli liittynyt uskontooni, jotta voisi mennä kanssani naimisiin. Minun piti tehdä valinta. Valitsin avioeron. En kuulu enää seurakuntaan. Minua ei hyväksytä. Kirkossa käyn, vaikka minulle on sanottu, että miten kehtaan tulla. Ero teki minusta syntisen seurakunnan edessä. Ex-mieheni vierailee vanhempieni luona edelleen ja kuuluu seurakuntaan. Minä olen ulkopuolella. Minulla on uusi puoliso. Hän ei kuulu seurakuntaan. Hänen kätensä ihollani tuntuu höyhenen hipaisulta. Hän ei tee minulle pahaa.”

Kuulostaako tutulta?

Itsensä kehuminen ja samalla uhriutuminen on vahvana läsnä molemmissa. Omia tekoja oikeutetaan ja nostetaan itseä jalustalle milloin milläkin verukkeella. Vika on aina muissa, ja itse ollaan niin parempaa ihmistä. Huomionhakuisuus paistaa läpi. Myös tuo muka-taitava kynäily kun oikeita lahjoja ei ole.

Vierailija kirjoitti:

”Puolisoni hakkasi minut ollessani kuudennella kuukaudella raskaana. Olin sairaalassa kaksi päivää. Sen jälkeen hän tuli hymyilevänä hakemaan minut kotiin. Seuraavana viikonloppuna hän kutsui tuttaviamme illalliselle. Hän silitteli vatsaani kädellään. Käsi vatsani päällä tuntui kuin siihen olisi heitetty painava tiili. Menin vessaan itkemään. Kuukauden päästä kerroin vanhemmilleni hakeneeni avioeroa. Vanhemmat eivät hyväksyneet. Uskontomme kieltää eroamasta. Avioero on synti, joka ei sovi jumalalle. Kerroin väkivallasta. Isä ilmoitti, että eron jälkeen minut erotetaan seurakunnasta. Puolisolleen pitää olla lojaali. Puolisoni oli liittynyt uskontooni, jotta voisi mennä kanssani naimisiin. Minun piti tehdä valinta. Valitsin avioeron. En kuulu enää seurakuntaan. Minua ei hyväksytä. Kirkossa käyn, vaikka minulle on sanottu, että miten kehtaan tulla. Ero teki minusta syntisen seurakunnan edessä. Ex-mieheni vierailee vanhempieni luona edelleen ja kuuluu seurakuntaan. Minä olen ulkopuolella. Minulla on uusi puoliso. Hän ei kuulu seurakuntaan. Hänen kätensä ihollani tuntuu höyhenen hipaisulta. Hän ei tee minulle pahaa.”

Kuulostaako tutulta?

Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteikö uskonnollisissa liikkeissä esiintyisi väkivaltaa ja syrjimistä, mutta tämä on hyvin samantapainen kertomus kuin tämän päivän lukijan tarina, täysin samoja elementtejä. Herää kysymys, onko Minkkisellä jonkinlainen herätysliikefetissi, vai onko hän ehkä itse uskonnollisesta kodista ja purkaa kokemaansa näillä tarinoilla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Puolisoni hakkasi minut ollessani kuudennella kuukaudella raskaana. Olin sairaalassa kaksi päivää. Sen jälkeen hän tuli hymyilevänä hakemaan minut kotiin. Seuraavana viikonloppuna hän kutsui tuttaviamme illalliselle. Hän silitteli vatsaani kädellään. Käsi vatsani päällä tuntui kuin siihen olisi heitetty painava tiili. Menin vessaan itkemään. Kuukauden päästä kerroin vanhemmilleni hakeneeni avioeroa. Vanhemmat eivät hyväksyneet. Uskontomme kieltää eroamasta. Avioero on synti, joka ei sovi jumalalle. Kerroin väkivallasta. Isä ilmoitti, että eron jälkeen minut erotetaan seurakunnasta. Puolisolleen pitää olla lojaali. Puolisoni oli liittynyt uskontooni, jotta voisi mennä kanssani naimisiin. Minun piti tehdä valinta. Valitsin avioeron. En kuulu enää seurakuntaan. Minua ei hyväksytä. Kirkossa käyn, vaikka minulle on sanottu, että miten kehtaan tulla. Ero teki minusta syntisen seurakunnan edessä. Ex-mieheni vierailee vanhempieni luona edelleen ja kuuluu seurakuntaan. Minä olen ulkopuolella. Minulla on uusi puoliso. Hän ei kuulu seurakuntaan. Hänen kätensä ihollani tuntuu höyhenen hipaisulta. Hän ei tee minulle pahaa.”

Kuulostaako tutulta?

Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteikö uskonnollisissa liikkeissä esiintyisi väkivaltaa ja syrjimistä, mutta tämä on hyvin samantapainen kertomus kuin tämän päivän lukijan tarina, täysin samoja elementtejä. Herää kysymys, onko Minkkisellä jonkinlainen herätysliikefetissi, vai onko hän ehkä itse uskonnollisesta kodista ja purkaa kokemaansa näillä tarinoilla?

Jäin myös miettimään, käyttävätkö esim. lestadiolaiset ja muut vastaavat liikkeestään termiä uskonto? En tunne näitä ryhmittymiä tarkemmin, mutta uskallan epäillä että he eivät puhu omasta lahkostaan uskontona.

Tässä vielä yksi esimerkki Minkkisen "saamasta viestistä lukijalta".

Miten kukaan ei ole kiinnittänyt tähän huomiota? Saisinko jonkun selityksen Minkkiseltä itseltään? Kuka viestit on kirjoittanut?

"Tämän vuoden viimeinen päivä. 4.10.2016 käynnistyneen uuden ajanlaskun ties kuinka mones päivä. Millainen oli tämä vuosi? Se oli täynnä rakkautta. Iloa, onnellisuutta, riemua, isoja hankintoja, isoja lupauksia, isoja toiveita. Kaikkea sitä, mitä elämältä voi toivoa.

Ja sitten. Kaikkea sitä, mitä ei toivoisi kenellekään. En voi sanoa, että kohtasin pahimman pelkoni, koska ei semmoista ole edes osannut pelätä. Olen kokenut menetyksen, jota kuvaamaan en keksi adjektiivia. Puristavan ja kuristavan tunteen. Sen, että en selviä. Sanonut ääneen sen, mitä ei vieläkään aina meinaa tajuta: "Mieheni on kuollut. Olen leski."

Olen järjestänyt hautajaiset. Heti häiden jälkeen. Olen istunut ruumisautossa. Olen suukottanut arkkua. Olen omin käsin laskenut uurnan. Lapioinut sen päälle hiekkaa. Tehnyt tuon kaiken suurella ylpeydellä ja kiitollisuudella siitä, että sain elää mieheni kanssa, olla lopulta hänen vaimonsa. Edes hetken aikaa. 

Olen itkenyt. Olen pelännyt. Olen puhunut. Puhunut ja puhunut. Olen sanonut ihmisille asioita, jotka olen kokenut tärkeiksi. Olen nauranut. Olen halannut. Olen löytänyt ystävyydestä ihan uuden tason. Olen nähnyt mitä aito ihmisyys on ja miten mieletön voima on sillä, että meitä on täällä paljon ja olemme toisiamme varten.

Olen vakuuttanut lapselleni: "Ei, äiti ei kuole." Olen kuullut maailman ihanimmat sanat: "Äiti, minä rakastan sinua."

Olen kokenut sen, että rakkaus on ja pysyy. Ja että elämä on ihmeellistä. Olen selvinnyt. Koska minua rakastetaan. Koska olen rakastanut. JA AION RAKASTAA.

Ja tiedättekö mitä? En pelkää. Ainakaan kuolemaa. Ampiaisia ehkä vähän. Kuolema on surullista. Mutta suru voi olla kaunista.

Minä vastaanotan uuden vuoden kiitollisena. Kiitollisena tästä vuodesta ja siitä, että sain elää niin suuren rakkauden alusta loppuun. Etuoikeutettu olo.

Kiitollisena myös niistä ihmisistä, jotka minun elämässä on. Ilman heitä en olisi tässä.

Tänään olen kiitollinen siitä, että juuri nyt en voisi olla paremmassa paikassa. Tässä tilassa, missä tuntuu lämpöiseltä ja saan olla kaikkien ajatusteni kanssa rikkinäisenä tai kokonaisena.

Elämä jatkuu. Rakkaus on. Minä uskon rakkauteen ja olen täysin vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu onnellisena. Kauniin surun ja ihanien muistojen kanssa.

Toivon jokaiselle rakkaudentäyteistä vuotta 2017. Koska rakkaus on se, mistä me eletään: lähimmäisenrakkaus, välittäminen, huolenpito. Sanokaa rakkaillenne miten tärkeitä he ovat. Pidetään huoli toisistamme."

Mikä uusi blogi? Linkki?

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä yksi esimerkki Minkkisen "saamasta viestistä lukijalta".

Miten kukaan ei ole kiinnittänyt tähän huomiota? Saisinko jonkun selityksen Minkkiseltä itseltään? Kuka viestit on kirjoittanut?

"Tämän vuoden viimeinen päivä. 4.10.2016 käynnistyneen uuden ajanlaskun ties kuinka mones päivä. Millainen oli tämä vuosi? Se oli täynnä rakkautta. Iloa, onnellisuutta, riemua, isoja hankintoja, isoja lupauksia, isoja toiveita. Kaikkea sitä, mitä elämältä voi toivoa.

Ja sitten. Kaikkea sitä, mitä ei toivoisi kenellekään. En voi sanoa, että kohtasin pahimman pelkoni, koska ei semmoista ole edes osannut pelätä. Olen kokenut menetyksen, jota kuvaamaan en keksi adjektiivia. Puristavan ja kuristavan tunteen. Sen, että en selviä. Sanonut ääneen sen, mitä ei vieläkään aina meinaa tajuta: "Mieheni on kuollut. Olen leski."

Olen järjestänyt hautajaiset. Heti häiden jälkeen. Olen istunut ruumisautossa. Olen suukottanut arkkua. Olen omin käsin laskenut uurnan. Lapioinut sen päälle hiekkaa. Tehnyt tuon kaiken suurella ylpeydellä ja kiitollisuudella siitä, että sain elää mieheni kanssa, olla lopulta hänen vaimonsa. Edes hetken aikaa. 

Olen itkenyt. Olen pelännyt. Olen puhunut. Puhunut ja puhunut. Olen sanonut ihmisille asioita, jotka olen kokenut tärkeiksi. Olen nauranut. Olen halannut. Olen löytänyt ystävyydestä ihan uuden tason. Olen nähnyt mitä aito ihmisyys on ja miten mieletön voima on sillä, että meitä on täällä paljon ja olemme toisiamme varten.

Olen vakuuttanut lapselleni: "Ei, äiti ei kuole." Olen kuullut maailman ihanimmat sanat: "Äiti, minä rakastan sinua."

Olen kokenut sen, että rakkaus on ja pysyy. Ja että elämä on ihmeellistä. Olen selvinnyt. Koska minua rakastetaan. Koska olen rakastanut. JA AION RAKASTAA.

Ja tiedättekö mitä? En pelkää. Ainakaan kuolemaa. Ampiaisia ehkä vähän. Kuolema on surullista. Mutta suru voi olla kaunista.

Minä vastaanotan uuden vuoden kiitollisena. Kiitollisena tästä vuodesta ja siitä, että sain elää niin suuren rakkauden alusta loppuun. Etuoikeutettu olo.

Kiitollisena myös niistä ihmisistä, jotka minun elämässä on. Ilman heitä en olisi tässä.

Tänään olen kiitollinen siitä, että juuri nyt en voisi olla paremmassa paikassa. Tässä tilassa, missä tuntuu lämpöiseltä ja saan olla kaikkien ajatusteni kanssa rikkinäisenä tai kokonaisena.

Elämä jatkuu. Rakkaus on. Minä uskon rakkauteen ja olen täysin vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu onnellisena. Kauniin surun ja ihanien muistojen kanssa.

Toivon jokaiselle rakkaudentäyteistä vuotta 2017. Koska rakkaus on se, mistä me eletään: lähimmäisenrakkaus, välittäminen, huolenpito. Sanokaa rakkaillenne miten tärkeitä he ovat. Pidetään huoli toisistamme."

Ole. Sanaton. Tämä herra Minkkisen blogi. Taitaa olla. Yksi suuri kupla. Ja. Näin. Se puhkeaa.

Ampiaisia ehkä vähän :D

Huutonaurua, tuossa yhteydessä, kesken vakavankin surun. "Puhun kuolemasta. Vakavasti. Heitän sekaan hassun kepeyden. Ampparit. Niistä tulee aina kesä mieleen."

120 000 ihmistä tykännyt tosta Facebookissa ja lukenut noita sepustuksia. Luin muutaman ja heti tajusin että kaikki ei ole kohdillaan. Ihmisiin uppoaa mikä tahansa. Aivan kauheaa falskia tunnepornoa.

Niin siis tämä lesken muka lukijakirjeenä kirjoittama teksti olisikin bloggaajan itsensä kynästä? Hmmm....hyvin mielenkiintoista. Siltä vaikuttaa, varsinkin tässä valossa, kun mies ei näytä omaavan kovin korkeaa moraalia vaimonsakaan suuntaan. Niin miksi sitten yleisemminkään?

No, Vettenterälläkin oli kaksi miestä, toki avoimesti, eli poikkeavaa toimintaa parisuhdesaralla.

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä yksi esimerkki Minkkisen "saamasta viestistä lukijalta".

Miten kukaan ei ole kiinnittänyt tähän huomiota? Saisinko jonkun selityksen Minkkiseltä itseltään? Kuka viestit on kirjoittanut?

"Tämän vuoden viimeinen päivä. 4.10.2016 käynnistyneen uuden ajanlaskun ties kuinka mones päivä. Millainen oli tämä vuosi? Se oli täynnä rakkautta. Iloa, onnellisuutta, riemua, isoja hankintoja, isoja lupauksia, isoja toiveita. Kaikkea sitä, mitä elämältä voi toivoa.

Ja sitten. Kaikkea sitä, mitä ei toivoisi kenellekään. En voi sanoa, että kohtasin pahimman pelkoni, koska ei semmoista ole edes osannut pelätä. Olen kokenut menetyksen, jota kuvaamaan en keksi adjektiivia. Puristavan ja kuristavan tunteen. Sen, että en selviä. Sanonut ääneen sen, mitä ei vieläkään aina meinaa tajuta: "Mieheni on kuollut. Olen leski."

Olen järjestänyt hautajaiset. Heti häiden jälkeen. Olen istunut ruumisautossa. Olen suukottanut arkkua. Olen omin käsin laskenut uurnan. Lapioinut sen päälle hiekkaa. Tehnyt tuon kaiken suurella ylpeydellä ja kiitollisuudella siitä, että sain elää mieheni kanssa, olla lopulta hänen vaimonsa. Edes hetken aikaa. 

Olen itkenyt. Olen pelännyt. Olen puhunut. Puhunut ja puhunut. Olen sanonut ihmisille asioita, jotka olen kokenut tärkeiksi. Olen nauranut. Olen halannut. Olen löytänyt ystävyydestä ihan uuden tason. Olen nähnyt mitä aito ihmisyys on ja miten mieletön voima on sillä, että meitä on täällä paljon ja olemme toisiamme varten.

Olen vakuuttanut lapselleni: "Ei, äiti ei kuole." Olen kuullut maailman ihanimmat sanat: "Äiti, minä rakastan sinua."

Olen kokenut sen, että rakkaus on ja pysyy. Ja että elämä on ihmeellistä. Olen selvinnyt. Koska minua rakastetaan. Koska olen rakastanut. JA AION RAKASTAA.

Ja tiedättekö mitä? En pelkää. Ainakaan kuolemaa. Ampiaisia ehkä vähän. Kuolema on surullista. Mutta suru voi olla kaunista.

Minä vastaanotan uuden vuoden kiitollisena. Kiitollisena tästä vuodesta ja siitä, että sain elää niin suuren rakkauden alusta loppuun. Etuoikeutettu olo.

Kiitollisena myös niistä ihmisistä, jotka minun elämässä on. Ilman heitä en olisi tässä.

Tänään olen kiitollinen siitä, että juuri nyt en voisi olla paremmassa paikassa. Tässä tilassa, missä tuntuu lämpöiseltä ja saan olla kaikkien ajatusteni kanssa rikkinäisenä tai kokonaisena.

Elämä jatkuu. Rakkaus on. Minä uskon rakkauteen ja olen täysin vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu onnellisena. Kauniin surun ja ihanien muistojen kanssa.

Toivon jokaiselle rakkaudentäyteistä vuotta 2017. Koska rakkaus on se, mistä me eletään: lähimmäisenrakkaus, välittäminen, huolenpito. Sanokaa rakkaillenne miten tärkeitä he ovat. Pidetään huoli toisistamme."

Ja tässähän ei suinkaan pedata sitä, että vaimon pitäisi olla onnellinen siitä minkä sai, vaikka äijä lähtikin. Sama kai se, lähtikö ruumisautolla vai uuden rakkauden perään... Milloin tämä oikein on julkaistu? Tammikuussa? Ehkä sitä eroa on sittenkin harkittu vähän pidempään.