Olen kolmekymmentä vuotias ja mies haluaisi odottaa lapsen hankkimista vielä 5 vuotta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä 5v päästäkin kerkiää. Turha kiirehtiä.

Tahdon enemmän kuin yhden lapsen , enkä tahdo ottaa riskiä etten saisi sitä yhtäkään, joten en kerkiä.

Mä kerkisin. Ekan sain 35 v,toisen 38 v ja kolmannen 40v.

Ehkä se sun mies ei suunnittele tekevänsä niitä lapsia sinun kanssasi. Kannattaisiko sinun kysyä häneltä suoraan? Toisen ajan varastaminen on väärin.

Oma mies panttasi myös perheenperustamista, piti saada koulutusta ja työpaikka. Sitten hommattiin se lapsi ja kerran kun odotettiin toista niin mies huokaili että hölmöä oli odottaa elämää eteenpäin.. 

Mutta elämä meni sitten niin, ollaan yhdessä ja elämä on mukavaa. Välillä muistelen noita tilanteita ja niille voi hymyillä. Arki on tässä nyt, jos sä voit hommata lapsen, on tyhmää odottaa että lapsi syntyisi kun kaikki on sille täydellistä, koska työttömyyttä, sairauksia, kuolemaa, uudelleen kouluttautumista voi tulla jatkossakin. 

Kirjoittakaa paperille asioita joita koette uhkana ja miten niistä voisitte selviytyä. Jos teillä on yhdessä hyvä elämä, vauva siihen sopii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä asiaa myös miehen näkökulmasta. Juuri, kun hän on päässyt elämässä hyvään alkuun ja saanut palikat paikoilleen, kaikki pitäisi heittää pois. Pyydät häntä vaihtamaan parhaat vuotensa hyökkäysvaunujen työntelyyn, korvatulehduskierteisiin, harrastuskuskauksiin ja kiusaamistapausten selvittelyyn.

Onko ihme, että mies haluaisi elää itsenäistä ja vapaata aikuiselämää rakastamansa naisen kanssa edes muutaman vuoden?

Sinulla on aika erikoinen käsitys siitä, että vauvan mukana ihminen jotenkin menettää automaattisesti kaiken kivan vanhempien elämästä. Ei se niin mene. Totta kai prioriteetit muuttuvat ja lapsi on otettava huomioon elämässä, mutta ihan varmasti aikaa jää (ja tulevaisuudessa se myös koko ajan lisääntyy) kaikkeen siihen "aikuiselämään". Sitä paitsi lapsen mukana tulee myös paljon sellaisia vanhemmuuteen liittyviä upeita kokemuksia, joita lapseton, mahdollisesti sitä nuorta aikuisuuttaan elävä ihminen ei vielä osaa kuvitella.

Ei, kyllä se elämä isänä ja äitinä on aivan fundamentaaisesti erilaista kuin elämä vain kahdestaan rakastamansa ihmisen kanssa. Harmi, jos sinulle se on jotakin, mitä tehdään silloin tällöin, kun on aikaa, mutta koeta ymmärtää, että monet (etenkin miehet) joutuvat oikeasti kohtaamaan ison luopumisen kokemuksen hankkiessaan lapsia. Älä mitätöi tätä!

Riippuu vähän kuinka kauan olette olleet nyt yhdessä. Jos vasta vuoden kaksi, niin en ihmettele miehen kantaa (toki viisi vuotta on silti liikaa).  Muutoin kyllä pidän tilannetta kannaltasi epäreiluna.

En halua pelotella mutta olen saanut lapseni 27- ,29- ja 32-vuotiaana. Sen jälkeen raskaus ei ole onnistunut. Jos olisin odottanut 35-vuotiaaksi niin lapseton olisin. Onneksi mies halusi myös lapsia.

On päätöksenteon aika. Sinun siis. Sun on pakko miettiä, kumpi on tärkeämpää itsellesi, lapsi vai mies, jos joutuu valintatilanteeseen, ja toimia sen mukaan. Et enää voi jäädä odottamaan tekemättä mitään, jos haluat lapsia, aika ei riitä.

Mun äiti sai mun isosiskon 36-vuotiaana ja minut 41-vuotiaana. Eli kyllä vanhempanakin ehkä ehtii vielä pyöräyttämään pari pentua. Mutta uskon, että mun äidillä oli vain uskomattoman hyvä tuuri. Itse en odottaisi noin kauan.

Mä oon 22v ja ajattelin tähän 2-3v sisään jo hankkia mieheni kanssa, ja se on hänelle ok, haluaa myös lapsia mahdollisimman nuorena. Kunhan ensin vähän ollaan kahdestaan ja matkustellaan yms. Ei kannata jäädä odottelemaan. Nyt sanot sille että sen pitää valita että joko hankitte sen lapsen parin vuoden sisään tai teidän tiet eroaa. Minkä takia miehet on nykyisin ihme pelkureita jotka pelkää lasten hankintaa? Kyllähän siinä elämä muuttuu mutta niin se voi miten tahansa muulla tavalla muuttua myöskin. Mä oon kertonu omalle miehelle että mulla on semmonen pelko että en kerkee hankkia lapsia jos odotan tosi pitkään että mitäs jos sairastuu vakavasti eikä voi hankkia enää lapsia, tai jos vaikka ei voisikaan saada omia lapsia niin niihin hoitoihin voi mennä aikaa että ei niitä kannata jättää sinne 35v.

Olin samassa tilanteessa tuon ikäisenä kuin sinä ap.

Odotin tyhmyyttäni vielä seuraavat 4 vuotta. Olin sitten 34-vuotiaana, että no niin, nyt tehdään se vauva. Miehelle aika ei ollut vieläkään sopiva, löytyi jos mitä syytä, että ei ole sopiva aika vauvan tekoon. Lopulta tilanne meni siihen, että mies ryhtyi järjestämään itselleen viikon työmatkoja aina kun oli hedelmälliset päivät menossa. Tajusin, että se oli jallittanut koko ajan.

Ei auttanut kuin jättää mies. Siihen meni päätöksen teon jälkeen useampi kuukausi, että uskalsi oikeasti muuttaa pois. Koska vastakkain olivat se mies joka oli siinä jo, ja vauva, joka ehkä jonain päivänä saattaisi syntyä tai sitten ei.

Uusi ja moninverroin ihanampi ja myös nuorempi mies onneksi löytyi. Tulin äidiksi 36-vuotiaana ja sain toisen lapsen kun olin 38. Täpärälle meni, ja jos olisin jäänyt odottamaan tämän eksän "sopivaa hetkeä" vauvalle, niin saisin odottaa sitä vieläkin. Olen nyt 46.

Suosittelen ap:lle miehen vaihtoa. Karua, mutta totta. Mies kuvittelee voivansa pompotella sinua ja kuvittelee olevansa korvaamaton. Ei vaan halua sanoa sulle, että vauvat eivät pätkääkään kiinnosta.

Mies ei tuosta suhteesta lähde mihinkään, se on varmaa. Sinä olet ap ainoa joka voi tuon tilanteen ratkaista. Älä ole niin typerä kuin minä, että odotat vielä vuosikausia. Lähde hyvissä ajoin, niin ehdit vielä löytää itsellesi kunnon miehen.

Ai niin, ja mulla kyllä tärppäsi näitten lasten kanssa ekasta kierroksesta molemmilla kerroilla. Yllätyin itsekin miten helposti kävi. Luulin, että olisi ollut työläämpää. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 22v ja ajattelin tähän 2-3v sisään jo hankkia mieheni kanssa, ja se on hänelle ok, haluaa myös lapsia mahdollisimman nuorena. Kunhan ensin vähän ollaan kahdestaan ja matkustellaan yms. Ei kannata jäädä odottelemaan. Nyt sanot sille että sen pitää valita että joko hankitte sen lapsen parin vuoden sisään tai teidän tiet eroaa. Minkä takia miehet on nykyisin ihme pelkureita jotka pelkää lasten hankintaa? Kyllähän siinä elämä muuttuu mutta niin se voi miten tahansa muulla tavalla muuttua myöskin. Mä oon kertonu omalle miehelle että mulla on semmonen pelko että en kerkee hankkia lapsia jos odotan tosi pitkään että mitäs jos sairastuu vakavasti eikä voi hankkia enää lapsia, tai jos vaikka ei voisikaan saada omia lapsia niin niihin hoitoihin voi mennä aikaa että ei niitä kannata jättää sinne 35v.

Aion tänään töiden jälkeen puhua miehelle asiasta. Kertaan ihmisen biologiaa (tuntuu hassulta että niin pitää edes tehdä) ja ilmoitan, että haluan perheen viimeistään kahden vuoden sisällä. Mies saa itse päättää onko hän mukana vai jatkaako yksin tai jonkun toisen kanssa eteenpäin. 

Ja kuten mainitsit, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Mitäs jos minulta jostain syystä jouduttaisiin poistamaan kohtu tai munasarjat? Adoptio ei kohdallamme onnistuisi rahallisista syistä ja parista muustakin. En tahdo jäädä lapsettomaksi. Se olisi surullisinta mitä voisi tapahtua. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 22v ja ajattelin tähän 2-3v sisään jo hankkia mieheni kanssa, ja se on hänelle ok, haluaa myös lapsia mahdollisimman nuorena. Kunhan ensin vähän ollaan kahdestaan ja matkustellaan yms. Ei kannata jäädä odottelemaan. Nyt sanot sille että sen pitää valita että joko hankitte sen lapsen parin vuoden sisään tai teidän tiet eroaa. Minkä takia miehet on nykyisin ihme pelkureita jotka pelkää lasten hankintaa? Kyllähän siinä elämä muuttuu mutta niin se voi miten tahansa muulla tavalla muuttua myöskin. Mä oon kertonu omalle miehelle että mulla on semmonen pelko että en kerkee hankkia lapsia jos odotan tosi pitkään että mitäs jos sairastuu vakavasti eikä voi hankkia enää lapsia, tai jos vaikka ei voisikaan saada omia lapsia niin niihin hoitoihin voi mennä aikaa että ei niitä kannata jättää sinne 35v.

Elämä voi toki muuttua monella muullakin tavalla, vaikka jäämällä bussin alle. Ero on siinä, että bussin alle jääminen ei ole sellaista, minkä itse valitset. Tämä on ehkä vähän helpompi ymmärtää, kun olet vähän vanhempi.

Kysy mieheltäsi, että mistä hän tietää olevansa viiden vuoden päästä "valmiimpi"? Eli mitkä on ne ulkoiset tai sisäiset puitteet, jotka automaattisesti loksahtavat hänen mielestään viiden vuoden päästä paikoilleen? Jos kysymys on vain sisäisestä tunteesta, mitään takeita hän ei valitettavasti voi sinulle antaa siitä, että hänen tuntemukset muuttuisivat jotenkin viidessä vuodessa. Ja viisi vuotta on sinulle todella pitkä aika odottaa, katkeroidut vain. Vuosi tai kaksi olisivat paljon kohtuullisimpia. Silloinkin hän voisi vielä tietenkin perääntyä, mutta et olisi hukannut puolta vuosikymmentä odottaessasi. Jos jokin aikajana on laitettava, niin vuosi kaksi maksimissaan. Sen jälkeen tehdään päätöksiä suuntaan tai toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 22v ja ajattelin tähän 2-3v sisään jo hankkia mieheni kanssa, ja se on hänelle ok, haluaa myös lapsia mahdollisimman nuorena. Kunhan ensin vähän ollaan kahdestaan ja matkustellaan yms. Ei kannata jäädä odottelemaan. Nyt sanot sille että sen pitää valita että joko hankitte sen lapsen parin vuoden sisään tai teidän tiet eroaa. Minkä takia miehet on nykyisin ihme pelkureita jotka pelkää lasten hankintaa? Kyllähän siinä elämä muuttuu mutta niin se voi miten tahansa muulla tavalla muuttua myöskin. Mä oon kertonu omalle miehelle että mulla on semmonen pelko että en kerkee hankkia lapsia jos odotan tosi pitkään että mitäs jos sairastuu vakavasti eikä voi hankkia enää lapsia, tai jos vaikka ei voisikaan saada omia lapsia niin niihin hoitoihin voi mennä aikaa että ei niitä kannata jättää sinne 35v.

Aion tänään töiden jälkeen puhua miehelle asiasta. Kertaan ihmisen biologiaa (tuntuu hassulta että niin pitää edes tehdä) ja ilmoitan, että haluan perheen viimeistään kahden vuoden sisällä. Mies saa itse päättää onko hän mukana vai jatkaako yksin tai jonkun toisen kanssa eteenpäin. 

Ja kuten mainitsit, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Mitäs jos minulta jostain syystä jouduttaisiin poistamaan kohtu tai munasarjat? Adoptio ei kohdallamme onnistuisi rahallisista syistä ja parista muustakin. En tahdo jäädä lapsettomaksi. Se olisi surullisinta mitä voisi tapahtua. 

Ei lapsettomaksi jääminen ole mikään sellainen tragedia, jollaiseksi sen kuvittelet. Viidennes naisista ja neljännes miehistä ei saa koskaan lapsia, ja he ovat ihan tutkimustenkin mukaan ihan yhtä onnellisia kuin vanhemmatkin. Joten ei huolta siitä. :)

Niin naisella on vain tietty määrä munasolun alkioita syntyessään. Niitä ei tule mistään lisää, joten kun ne kuluvat ja poistuvat kuukautisten aikana "tyhjään", jossain se stoppi tulee, enää ei ole lapsentekoa varten. Ykislölliset erot ovat suuria, mutta ongelmanahan on se, ettei kukaan nainen tiedä kuinka monta mahdollisuutta hänellä enää on jäljellä.

Suomessa myös miesten hedelmällisyys on heikennyt. Miehet eivät ymmärrä hoitaa itseään, moni ei ajattele ollenkaan että ympäristön kemikaalit, alkoholi ja päihteet vaikuttavat miehen hedelmällisyyteen. Samoin tietyt lääkitykset ja sairaudet, jotka alkavat ilmetä siinä 30+ iässä.

Sitten kun pari siirtää lasten hankkimista myöhäisempään, alkaa aika olla naiselle liian myöhäistä eikä miehestäkään ehkä ole siittäjäksi. Tilanne on monelle pariskunnalle hirveän surullinen ja parisuhteelle kriisi. Hedelmöityshoidot ovat rankkoja ja voivat tulla kalliiksikin, Kelakin korvaa niitä vain rajatun määrän ja tiettyyn ikään. Jos pariskunta asuu ulkomailla, voi sekin vaikuttaa hoitojen saatavuueen. Adoptionlapsen hankkiminen voi olla jopa hankalampaa kuin oman ja ikärajat tulevat siinäkin vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 22v ja ajattelin tähän 2-3v sisään jo hankkia mieheni kanssa, ja se on hänelle ok, haluaa myös lapsia mahdollisimman nuorena. Kunhan ensin vähän ollaan kahdestaan ja matkustellaan yms. Ei kannata jäädä odottelemaan. Nyt sanot sille että sen pitää valita että joko hankitte sen lapsen parin vuoden sisään tai teidän tiet eroaa. Minkä takia miehet on nykyisin ihme pelkureita jotka pelkää lasten hankintaa? Kyllähän siinä elämä muuttuu mutta niin se voi miten tahansa muulla tavalla muuttua myöskin. Mä oon kertonu omalle miehelle että mulla on semmonen pelko että en kerkee hankkia lapsia jos odotan tosi pitkään että mitäs jos sairastuu vakavasti eikä voi hankkia enää lapsia, tai jos vaikka ei voisikaan saada omia lapsia niin niihin hoitoihin voi mennä aikaa että ei niitä kannata jättää sinne 35v.

Aion tänään töiden jälkeen puhua miehelle asiasta. Kertaan ihmisen biologiaa (tuntuu hassulta että niin pitää edes tehdä) ja ilmoitan, että haluan perheen viimeistään kahden vuoden sisällä. Mies saa itse päättää onko hän mukana vai jatkaako yksin tai jonkun toisen kanssa eteenpäin. 

Ja kuten mainitsit, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Mitäs jos minulta jostain syystä jouduttaisiin poistamaan kohtu tai munasarjat? Adoptio ei kohdallamme onnistuisi rahallisista syistä ja parista muustakin. En tahdo jäädä lapsettomaksi. Se olisi surullisinta mitä voisi tapahtua. 

Ei lapsettomaksi jääminen ole mikään sellainen tragedia, jollaiseksi sen kuvittelet. Viidennes naisista ja neljännes miehistä ei saa koskaan lapsia, ja he ovat ihan tutkimustenkin mukaan ihan yhtä onnellisia kuin vanhemmatkin. Joten ei huolta siitä. :)

Minulle se olisi tragedia. Olen koko aikusikäni haaveillut perheestä, minulle yksinäinen loppuelämä (tai vain kahdenkeskinen miehen kanssa) olisi suuri loppuelämän kestävä suru.

Miten mies voi tietää, että viiden vuoden päästä lapsi olisi Ok ja tilanne hyvä? Ei niin pitkälle pysty ennustamaan. Mitä tapahtuu, jos mies viiden päästä toteaakin, että ei nämä lapset olekaan mun juttu vieläkään?

Vierailija kirjoitti:

Miten mies voi tietää, että viiden vuoden päästä lapsi olisi Ok ja tilanne hyvä? Ei niin pitkälle pysty ennustamaan. Mitä tapahtuu, jos mies viiden päästä toteaakin, että ei nämä lapset olekaan mun juttu vieläkään?

Niimpä. Tilanne olisi tällä hetkellä hyvä. Tulevaisuutta taas kukaan ei voi ennustaa. 

Jos tosiaan suostuisin odottamaan sen 5v ja mies päättäisikin ettei ole valmis edelleenkään, olisi aikani valunut täysin hukkaan.

Tiedän useamman pitkän suhteen, jotka ovat päättyneet kolmenkympin hujakoilla siihen, ettei mies ole halunnut vielä perheellistyä. Osa näistä miehistä ovat kyllä lopulta perheellistyneet hyvinkin nopeasti uusissa suhteissaan. Vaikea siis sanoa, onko empiminen johtunut osin siitä alkuperäisestä suhteesta, onko tuore rakkaushuuma pehmentänyt arvoja vai onko aidosti tapahtunut jotain kypsymistä ja kasvua. Voi siis olla niinkin, että taustalla on epävarmuus myös sinusta.

Mun tuttavapiirissä ei ole ketään, joka ei olisi tullut helposti raskaaksi, vaikka ikää 30-43. Suurin osa on saanut lapsia 35 vuoden tienoilla. Mutta tokihan sellaistakin tapahtuu. Enemmän kuitenkin arveluttaa se, ettei miehesi voi tietää olevansa yhtään sen valmiimpi viiden vuoden päästäkään. Itse olin nuorena ajatellut tulevani äidiksi ennen kuin täytän 30. Mitään "vauvakuumetta" ei kuitenkaan koskaan tullut. Sain esikoiseni 34-vuotiaana ja aloite tuli mieheltä. Tein päätöksen ihan vaan järjellä.