Tapahtuma, joka OLISI voinut muuttaa elämäsi suunnan menneisyydessä? Missä olisit nyt, jos asiat olisivat menneet toisin?

Olen usein miettinyt miten pienistä sattumista onkaan kiinni, että olen täällä ylipäätään. Se, että vanhempani sattuivat tapaamaan (ja olemaan hengissä) ja isovanhempi tapaapaaman, on ollut ihan valtavia sattumia. Joku sanoi joskus, että jokainen meistä on voittaja (ketjunsa päässä - että juuri se munasolu ja se siittiö on yhtyneet; säilyneet hengissä kaikki itsestä taaksepäin tuottaen minut). Ajatus huimaa.

Tein vuonna 2007 abortin. Lapsen isä oli tavallaan fuck buddy, jonka kanssa mä olisin halunnut seurustella, mut se ei mun (paitsi tietenkin sitten, kun löysin uuden miehen ja lähdin tän heittiön kuvioista). Ennen aborttia päätin jo kerran, että kyllä, musta tulee yksinhuoltaja. Mies ei halunnut kuullakaan lapsen pitämisestä ja vannoi, että mä en tule häntä näkemään enää koskaan, jos lapsen pidän. Hankin jo itselleni ja lapselle kämpän kotiseudultani Kajaanista. Sitten tajusin, etten pystyisi siihen, yksin, 19-vuotiaana, ja päädyin aborttiin. Mutta entä jos en olisi sitä tehnyt? Mulla olisi tänä vuonna 10 v täyttävä lapsi. Takuulla olisi jäänyt muuttamatta nykyiselle kotiseudulleni eri puolelle Suomea, mihin aikoinaan suuntasin unelma-alan opiskelun vuoksi. Ehkä johonkin Ouluun olisin muuttanut lopulta, tuskin olisin Kajaanissa pysynyt loppujen lopuksi. Mutta ihan takuulla en asuisi täällä missä nyt asun, olisi eri ammatti (nyk. ammattia ei voi opiskella Kajaanissa eikä Oulussa), ei olisi tätä omaa taloa, tätä aviomiestä ja ihanaa 5-v tytärtä.

Hain lukion jälkeen opiskelemaan restonomiksi Kauhajoelle. Lopulta jäi menemättä pääsykokeisiin, kun olivat niin kaukana loppuviimeksi. Jos olisin mennyt, ja päässyt sisään, olisin ollut samalla luokalla kuin Matti Saari. Ja todennäköisesti siis tekemässä koetta luokassa, mistä alkoi kouluampuminen 2008.

Hain muuten tuolloin myös yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Pääsykoepäivää edeltävänä yönä mulla oli kaveri kylässä, kun sillä oli kaupungissa jotain meno seuraavana päivänä ja asui itse muualla. Aamulla tuli hötäkkä saada kaveri ja itseni ulos kämpästä. Tajusin, ettei mulla ollut lyijykynää. Äkkiä markettiin hakemaan, olin jo lähes myöhässä. Kynän kanssa hirveetä kyytiä yliopistolle, mutta siellä tuli eteen tenkkapoo, kun en löytänyt oikeaa ovea ja salia, ja sitten olikin jo ihan liian myöhäistä. Ja joo, olisi pitänyt varautua paremmin. Olis myös pitänyt sanoa kaverille, että täksi yöksi ei voi tulla kylään, että ehdin valmistautua vielä edellisillan. Jos olisin ehtinyt ajoissa, ja päässyt sisään kouluun, asuisin taaskin ihan eri kaupungissa kuin nyt, olisi eri ammatti, varmaan eri mieskin ja kaikki.

"Seurustelin" netissä 14-vuotiaana 27-vuotiaan miehen kanssa. Olin menossa koulun reissulla laivalle, joka lähti miehen kotikaupungista. Mies hankki laivalle myös liput ja sovimme tapaavamme. Kuitenkin rupesin vähän jänistämään, kun mies sanoi, että "laivalla täytyy tapahtua, koska sit me ei nähdä taas pitkään aikaan". Enemmän se oli mun epävarmuutta kuin sitä, että olisin tajunnut olevani tekemisissä pedofiilin kanssa. Peruttiin tapaaminen ja koko meidän juttu kuivui lopulta kokoon. Vuosia myöhemmin tajusin, miten väärin tuo kuvio oli tuolla ikäerolla ollut. Miehen kanssa olim vielä satunnaisesti yhteydessä, mutta tämä tietenkin kielsi ja mitätöi kaiken jälkikäteen. Jos olisin tavannut miehen, olisin varmaan joutunut hyväksikäytön uhriksi, ja olisin nykyisin vielä enemmän paskana henkisesti.

Näitä ja monia muita asioita oon ajatellu tältä kantilta useinkin.

Oltiin muuttamaisillamme Roomaan 25 vuotta sitten. Ehkä elämä olis mennyt aika eri lailla sen jälkeen. 

Posti oli epäluotettava jo 2001. Jakoi kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minut on valittu luokanopettajien pääsykokeeseen naapurin laatikkoon. Naapuri oli kesälomalla ja sain kirjeen vasta 1 pv ennen pääsykoetta: en lähtenyt, kun en ollut mitenkään valmistautunut. Luulin, että en ole päässyt pääsykokeeseen, hain ensimmäistä kertaa ja luulin, että jos ei tule kirjettä ollenkaan, niin en ole valittuna.

(Kävin antamassa palautetta postille, mutta mitäs ne. Nosteli käsiään jo silloin.)

Mietin kuitenkin, että jos olisi ollut asiallinen postimies, joka siis jakaa postin oikein. Jos olisin päässyt luokanopettakoulutukseen. Olisin ollut nyt opena 12 vuotta. Tai jos olisin mennyt valmistautumatta ja silti päässyt?

Olen ollut paljon työttömänä (menin muuta opiskelemaan sitten) - entä jos olisinkin päässyt?

Äitini on suomalainen, isäni eteläeurooppalainen. Ennen kuin synnyin, vanhempani miettivät, jäisivätkö tänne vai muuttaisivatko isäni kotimaahan. Minulla olisi täysin eri ystäväpiiri, en ehkä osaisi edes suomea - ja mikä pahinta, äitini olisi kuollut laskimotukokseen, jota ei isän kotimaassa osata hoitaa (näin ainakin sairaanhoitajatätini sanoi). Hurjaa ajatellakin.

Jos olisin asunut eri kaupunginosassa aloittaessani eskarin, en olisi tutustunut parhaaseen ystävääni, jonka innostamana aloitin erään harrastuksen. Siellä tutustuin aivan ihaniin ihmisiin ja heidän avullaan selvisin rankasta koulukiusaamisesta - olinhan pidetty edes jossain!

Olen kirjahullu, ja monesti mietin, millaista olisi jos minulle olisi tullut lukihäiriö (suvussani on sitä sekä äidin että isän puolella). Varmaan lukisin paljon vähemmän ja keskittyisin muihin intohimoihini, eli piirtämiseen ja musiikkiin.

Olisin nuorena mennyt miesystävän luo ulkomaille. Ei ollut rahaa koska opiskelin.

Äiti ei lainannut rahaa.

Jos olisi lainannut, olisi suhteemme voinut jatkua ja ties mitä hyvää olisi tapahtunut.

Yritin itsaria..olin yksin, kenenkään ei pitänyt tulla vielä 2een päivään..tuli. 4pvää teholla..oli kuulemma tunnista kiinni. Kunpa oisin kuollut silloin. Elämä on mulle täyttä paskaa.

Käyttäjä5125 kirjoitti:

Olen usein miettinyt miten pienistä sattumista onkaan kiinni, että olen täällä ylipäätään. Se, että vanhempani sattuivat tapaamaan (ja olemaan hengissä) ja isovanhempi tapaapaaman, on ollut ihan valtavia sattumia. Joku sanoi joskus, että jokainen meistä on voittaja (ketjunsa päässä - että juuri se munasolu ja se siittiö on yhtyneet; säilyneet hengissä kaikki itsestä taaksepäin tuottaen minut). Ajatus huimaa.

Olisin halunnut tuottaa juurikin tällaisen ihmeen yhden kivan miehen kanssa. Hän ei halunnut minun. Mutta jos siis olisi halunnut, olisin saanut toisen lapsen noin 5 vuotta sitten ja kasvattelisin nyt kohta eskariinmenevää. Elämäni ei olisi niin yksinäistä kuin nyt on. Jotenkin vielä aina ajattelin että se olisi ollut poika hänen kanssaan. Lisäksi uskon että ensimmäisen lapseni elämä olisi ollut helpompaa, jos hän olisi saanut tästä miehestä uuden isän itselleen. Ehkä ensi elämässä sitten. Mies oli täydellinen sielunkumppani mutta naimisissa tahollaan ja halusi minusta huolimatta pitää kiinni vaimostaan. Kunnollinen mies siis.

Vierailija kirjoitti:

Olisin nuorena mennyt miesystävän luo ulkomaille. Ei ollut rahaa koska opiskelin.

Äiti ei lainannut rahaa.

Jos olisi lainannut, olisi suhteemme voinut jatkua ja ties mitä hyvää olisi tapahtunut.

Minä menin ja mies kävi täällä, muttei siitä silti mitään tullut. Olin opiskelija tuolloin. Sen jälkeen päätin olla vain suomalaisten miesten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olette varmaan lukeneet tapauksesta Janne Niska. Tapailin Jannea 17-vuotiaana (hän oli tuolloin 24v). Hän vei mut mm. Lappiin laskettelemaan ja haki isänsä Jaquarilla treffeille. Ei sitä tapailua kuitenkaan kestänyt kuin muutaman kuukauden. Kun juttu päättyi niin huomasin, että olin raskaana hänelle. Tein kuitenkin abortin kun olin niin nuori.

Kun luin kuolinuutisesta ja kävi ilmi ettei perillisiä ollut niin kiltämättä mielessä kävi mitä jos olisin pitänyt lapsen...?

No sain sitten 23-vuotiaana lapsen ja nyt tyttö on 11v :)

Voisihan se Janne olla vielä elossakin, lapsi on aika vahva syy elää.

Vanhempani olivat kahteen otteeseen aikeissa erota 90-luvulla. Jälkimmäisellä kerralla ero tapahtuikin, mutta molemmilla kerroilla suurin kynnyskysymys oli vanhasta kotitalosta luopuminen, joka oli jokaiselle perheenjäsenelle tavattoman vaikeaa. Kun ero sitten tapahtui, talolle oli jo ostajat, jotka tekivät tarjouksen. Viime hetkellä (koska eivät tarjonneet pyyntihintaa, tämä oli mahdollista ilman sanktioita) vanhempani saivat aikaan taloudellisen sovinnon ja talo saatiin erosta huolimatta pidettyä perheessä.

15 vuotta myöhemmin lunastin mieheni kanssa talon itselleni. Ilman tätä rakasta kotitaloa elämäni olisi ollut hyvin monin tavoin erilaista. Koska tämä talo on ollut vuosikymmeniä kaiken keskus, olisin joutunut luopumaan sukujouluista ja muista yhteisöllisistä perinteistä vuosien varrella, monista isoista juhlista ja bileistä, puutarhasta, kasvimaasta, kotieläimistä... Olen nimittäin melko varma, että asuisin edelleen ahtaasti kaupungissa, ellei tämä sukutila olisi ollut innoittamassa maalle paluuta.

Ennen häitä koin tosi suuria ahdistuksia siitä, haluanko oikeasti naimisiin. Jos olisin jänistänyt, olisin jäänyt paitsi todella onnellisesta avioliitosta.

Jos olisin tullut raskaaksi silloin, kun ryhdyimme yrittämään, meillä olisi nyt kotona tokaluokkalainen. Emme ole saaneet lasta tänäkään päivänä. Toisaalta jos olisimme saaneet lapsia, en olisi lähtenyt uudelleen opiskelemaan ja valmistunut ammattiini, jota rakastan. En myöskään olisi matkustanut melkein kaikilla mantereilla ja kokenut matkustamiseen liittyviä upeita hetkiä.

Jos ei oltais joitain vuosia sitten päätetty katsoa ensimmäisen perään vielä toista jaksoa komediasarjaa videotykiltä, valkokankaalle ei olisi ehtinyt yllätyksenä lävähtää miehen työkaverilta vihjailevaa viestiä, jonka seurauksena käynnistyi melkein avioeroon johtanut kriisi. Koska liitto oli ollut niin pitkään onnellinen, selvisimme pariterapian avulla eteenpäin. Nyt osaan jopa olla iloinen siitä, että jouduin kokemaan tuon viestin paljastumisen ja sitä seuranneen tuskallisen ajan - mitä olisikaan tapahtunut, jos niin ei olisi käynyt? Miehen sivusuhde olisi saattanut jatkua ja syventyä (entisestään, jotain oli jo tapahtunutkin), ennen kuin mies olisi joutunut kohtaamaan sen, että menettäisi sen seurauksena minut ja koko nykyisen elämänsä. Tuossa vaiheessa oli vielä mahdollista peruuttaa, pystyin antamaan anteeksi, kun terapia auttoi meitä molempia ymmärtämään toisiamme.

Lisää tarinoita?