Yksinäisyys eron jälkeen

Yksintaas kirjoitti:

Miten selviää eron jälkeen kammottavasta tyhjästä ja yksinäisestä olosta? Mieheni oli paras ystäväni, meillä oli samat harrastukset jne. Joka päivä laitettiin viestiä toisillemme vaikka kesken työpäivän, illalla tehtiin yhdessä ruokaa ja saunottiin. Toki kummallakin omat menot ja jutut, niitä arvostettiin. Jos toinen oli poissa kotoa, vaikka reissussa, silti päivittäin juteltiin puhelimessa ta lähtettiin viestiä tai kuvia toisillemme ja kyseltiin kuulumisia. Oli jotenkin turvallinen olo kun tiesi, että joku oikeasti kaipaa ja ajattelee päivän aikana.

Nyt yhtäkkiä niin tiiviisti yhdessäolo pitäisi lopettaa. Tilanne on ahdistava. Joka päivä tulee monia hetkiä, jolloin tekisi mieli soittaa miehelle tai laittaa viestiä. Harrastuksiin yksin lähteminen tuntuu raskaalta, esim.vaellukselle yksin lähteinen yksin. Sitä harrastimme yhdessä... Olen parisuhdeihminen ja sinkkuna eläminen tuntuu niin kurjalta, en nauti treffailusta, baareista ym.

Tietenkin tämä kokemus kasvattaa ja opin seisomaan omilla jaloillani...mutta tosiasia on se että eroaminen rakkaasta ihmisestä on tuskaisaa. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Onko tämä yksinäisyyden tunne olemassa niin kauan kun ehkä joskus löydän uuden miehen vai voiko sinkkuna oikeasti olla täysin onnellinen ilman tunnetta, että jotakin puuttuu? Oma mielikuva on että melkein kaikki sinkkututtavani ovat kuitenkin jotenkin "sitä oikeaa vailla" ja haluaisi tuntea olevansa rakkainta jollekin.

Juuri tuo rutiinen muuttuminen on erossa pahinta. Sitä ei osaa etukäteen ennustaa.

Olen elänyt vastaavassa suhteessa kuin sinä, olin vain suhteen mies, ja tiesin kaipaavani läheistä ihmissuhdetta. Aloin jo muutaman viikon jälkeen pärjämään hyvin itsekin. En kuitenkaan tiedä, miten asia olisi pitkittyessään minuun vaikuttanut, koska jo muutaman viikon jälkeen löysin uuden suhteen.

Väittäisin, että yksinkin oppii elämään. Samalla väitän, että uudi ihmissuhde ei ole täysin entisen kaltainen. Uusi tuo mukanaan monia hyviä asioita, mutta siitä - ainakin minun kohdallani - puuttuu jotain asioita, joita edelleen entisestä elämästä kaipaan.

Pohdin juuri samaa kysymystä. Ensimmäinen pitkä seurustelusuhde kariutui. Sitä ennen kyllä pärjäsin hyvin yksin ja omat jutut on aina ollut. Mutta juuri sellaiset päivittäiset kuulumisten ja ajatusten vaihdot... Ei ole ketään muuta jonka kanssa olisin puhunut kaikesta mahdollisesta.

Kyllä yksin elämiseen tottuu. Kannattaa muistaa, että parisuhteessa joutuu myös tekemään kompromisseja, ja että yksin elämisessä on myös hyviä puolia.  Itse olen elänyt melkein koko aikuiselämäni yksin, mutta en olisi koskaan uskonut, että luopuisin puolison etsimisestä. Ajatus yksinäisestä elämästä tuntui kammottavalta aikaisemmin. Mutta jotenkin sitä vain sopeutui, kun etsiminen ja toistuvat pettymykset suhteissa alkoivat tuntua liian raskailta. En myöskään halunnut elää sellaisessa jatkuvassa "puutoksen" tilassa koko ajan, että minun pitäisi löytää jotain ollakseni kokonainen ja onnellinen. Juuri nyt on ihan hyvä olla yksin, ja jos jonakin päivänä löydän kumppanin, niin se on iloinen yllätys.

Miksi erositte?

Miksi erositte, jos teillä noin paljon yhteistä?

Me erottiin just siis, kun ei viihdytty yhdessä yhtään. Siksi en onkaan koskaan eksää kaivannut - mukavampaa kulkea itsekseen tai lasten kanssa.

Tuttuja oli noi ajatukset kuukausia eron jälkeen, kunnes joskus vuoden jälkeen useiden treffien ja tapailujen taas kerran kariuduttua rupesin miettimään että MIKSI niin epätoivoisesti halusin parisuhdetta. Ja siitä se sitten lähti :) Omien tarpeiden tunnistaminen, siitä yksinäisyydestä ja halipuutteesta puhuminen ja opetteleminen olemaan kerrankin elämässä onnellinen yksin. Monet itkut tuli itkettyä, paljon kirjoitettua päiväkirjaa ja monia, monia iltoja teekupposia kavereiden seurassa elämää ja parisuhteita pohtien.

Nyt on kaksi vuotta erosta ja olen aidosti saavuttanut sen mitä halusin - onnellisuuden ihan itsekseen. Ja se on ihan mahtavaa :) Elää omaa elämäänsä, tavoitella omia unelmia ja elää omaa arkea ilman että tarvitsee tehdä kompromisseja kellekään. Jostain syystä tämän oivalluksen jälkeen noita miehiäkin on alkanut tulla ovista ja ikkunoista tyrkylle... :D

Toistan sitä hokemaa mitä mulle pahimpina aikoina hoettiin - tasapainoisen ja hyvän parisuhteen voi saavuttaa vasta siinä vaiheessa kun osaa olla aidosti onnellinen itsekseen. Kukaan muu ei ole vastuussa siitä että tekee sinusta onnellisen kuin sinä itse. Vasta rakastamalla itseäsi osaat antaa ja vastaanottaa sitä rakkautta myös muilta.

Luuseri ap, mitäs erosit ehehehehehehehe. ei mulla muuta

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja oli noi ajatukset kuukausia eron jälkeen, kunnes joskus vuoden jälkeen useiden treffien ja tapailujen taas kerran kariuduttua rupesin miettimään että MIKSI niin epätoivoisesti halusin parisuhdetta. Ja siitä se sitten lähti :) Omien tarpeiden tunnistaminen, siitä yksinäisyydestä ja halipuutteesta puhuminen ja opetteleminen olemaan kerrankin elämässä onnellinen yksin. Monet itkut tuli itkettyä, paljon kirjoitettua päiväkirjaa ja monia, monia iltoja teekupposia kavereiden seurassa elämää ja parisuhteita pohtien.

Nyt on kaksi vuotta erosta ja olen aidosti saavuttanut sen mitä halusin - onnellisuuden ihan itsekseen. Ja se on ihan mahtavaa :) Elää omaa elämäänsä, tavoitella omia unelmia ja elää omaa arkea ilman että tarvitsee tehdä kompromisseja kellekään. Jostain syystä tämän oivalluksen jälkeen noita miehiäkin on alkanut tulla ovista ja ikkunoista tyrkylle... :D

Toistan sitä hokemaa mitä mulle pahimpina aikoina hoettiin - tasapainoisen ja hyvän parisuhteen voi saavuttaa vasta siinä vaiheessa kun osaa olla aidosti onnellinen itsekseen. Kukaan muu ei ole vastuussa siitä että tekee sinusta onnellisen kuin sinä itse. Vasta rakastamalla itseäsi osaat antaa ja vastaanottaa sitä rakkautta myös muilta.

Mitä sä oikein kuvittelet olevas?

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja oli noi ajatukset kuukausia eron jälkeen, kunnes joskus vuoden jälkeen useiden treffien ja tapailujen taas kerran kariuduttua rupesin miettimään että MIKSI niin epätoivoisesti halusin parisuhdetta. Ja siitä se sitten lähti :) Omien tarpeiden tunnistaminen, siitä yksinäisyydestä ja halipuutteesta puhuminen ja opetteleminen olemaan kerrankin elämässä onnellinen yksin. Monet itkut tuli itkettyä, paljon kirjoitettua päiväkirjaa ja monia, monia iltoja teekupposia kavereiden seurassa elämää ja parisuhteita pohtien.

Nyt on kaksi vuotta erosta ja ole

n aidosti saavuttanut sen mitä halusin - onnellisuuden ihan itsekseen. Ja se on ihan mahtavaa :) Elää omaa elämäänsä, tavoitella omia unelmia ja elää omaa arkea ilman että tarvitsee tehdä kompromisseja kellekään. Jostain syystä tämän oivalluksen jälkeen noita miehiäkin on alkanut tulla ovista ja ikkunoista tyrkylle... :D

Toistan sitä hokemaa mitä mulle pahimpina aikoina hoettiin - tasapainoisen ja hyvän parisuhteen voi saavuttaa vasta siinä vaiheessa kun osaa olla aidosti onnellinen itsekseen. Kukaan muu ei ole vastuussa siitä että tekee sinusta onnellisen kuin sinä itse. Vasta rakastamalla itseäsi osaat antaa ja vastaanottaa sitä rakkautta myös muilta.

Ihana kuulla, että jollain menee noin hyvin. Kiva vaan kun teet samalla meidän huonompien olon kurjaksi tuolla mahtailulla. Minä tässä just stalkkaan exää jolla on oikein kiva ilta ilman minua!

Miksi ette kommentoi?

Se yksinäisyys on NIIN iso, ettei sitä kukaan aluksi pysty täyttämään. Eron jälkeen buukkasin elämäni ihan täyteen. Aina kun lapset olivat poissa, olin jossakin. Vaikka porukkaa olisi ollut kuinka paljon tahansa, niin tunsin oloni yksinäiseksi siitäkin huolimatta. Enkä olisi halunnut olla missään muualla kuin exän kanssa meidän ihanassa kodissamme.

Pikkuhiljaa yksinoloon tottuu. Minä vähän liiankin hyvin. Olen koko talven ollut kolossani lasteni kanssa. En ole nähnyt ympärilleni. Tänään oli tosi kaunis, aurinkoinen päivä ja tein oivalluksen. Olen lopettanut elämisen. Nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa tapailemaan ystäviä. Olen surrut puolitoista vuotta eroani enemmän ja vähemmän.

Exä ei varmaan muista minua enää ollenkaan, en ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun talomme myytiin tasan vuosi sitten. Itse yritin aluksi pitää yhteyttä, mutta annoin lopulta periksi. Nyt on ihan hyvä olla.

Tee ap asioita, joista nautit. Anna ajan kulua. Sure, kun surettaa. Kyllä se aurinko lopulta paistaa, ainakin välillä. Itseltäni on pudonnut taakka hartioilta vasta n 1 kk sitten ja uskon elämän jatkuvan. Tsemppiä.

Ero tuli siksi että rakas puolisoni päätti yhtäkkiä niin, ei siinä ollut minulla mitään sanomista. Hirveän kova paikka minulle, oltiin 22 vuotta yhdessä. Sen jälkeen olen pistänyt vahingon kiertämään, tuhonnut yhden parisuhteen viettämällä yön ihanan miehen kanssa jolla olikin tyttöystävä, pidän yhteyttä edelleen häneen ja muutenkin pelaan miesten kanssa minkä kerkiän, pienessä mittakaavassa mutta kuitenkin. Surullista mutta totta. -en ole ap vaan toinen jolla tärkeä suhde päättyi