Yksinhuoltaja - millaista on elämäsi?

Olen kolmen lapsen työssäkäyvä yksinhuoltaja ilman tukiverkkoja. Rankkaa on ja omaa aikaa ei ole ollenkaan, mutta silti nautin elämästäni. En enää halua tähän miestä, vaan haluan, että voi jatkossakin päättää kaikesta itse. Rahahuoletkaan eivät paina, kun on hyvä koulutus ja työ. Omaa aikaa on tosiaan sitten joskus reilun kymmenen vuoden päästä, kun lapset ovat isoja.

Itse erosin miehestäni aikana jolloin olin työtön eikä minulla ollut mitään tietoa edes koska saisin töitä. Tuloni olivat minimityöttömyyskorvaus sekä lapsilisät kahdesta lapsesta.

Tulevaisuus pelotti todenteolla; hain töitä koko ajan. Mies ei katkeruuksissaan antanut mun ottaa mukaan yhteisestä kodista kuin omat henkilökohtaiset tavarani sekä lasten tavarat ja vaatteet. Aloitin lasteni kanssa kirjaimellisesti tyhjältä pöydältä, mulla ei aluksi ollut edes sitä pöytää. Ensimmäisen viikon söin lasten kanssa lattialla istuen, kunnes löysin meille sopivan pöydän nettikirpparilta. 

Koko touhun hauski osuus oli se, miten paljon ruokakulut/kk putosivat kun jääkaappiin ostin vain ne ruoat joita me syötiin lasten kanssa. Ruoka oli koko ajan se, mistä olin päättänyt että minä en pihistele; en halua että lapseni näkevät nälkää tai syövät vain maksalaatikkoa viikkotolkulla jos eivät koulussa tai päivähoidossa ole.

 

Ja oi että mä olin onnellinen. Ja väitän että lapsenikin olivat, vähintään helpottuneita. He olivat silloin 10 ja 6, ja olen varma että heillekin oli helpotus olla kodissa jossa voi hengittää vapaasti, ilman että piti pelätä yhden kiukkua joka ei koskaan purkautunut asiallisesti. Patoutunutta mykkäkoulua, lapsillekin. 

Parin kuukauden päästä sain työpaikan ja elämänlaatu parani pikkuhiljaa. Aluksi piti toki edelleen kiristää vyötä kun maksoin mahdollisimman nopealla aikataululla ottamaani kulutusluottoa takaisin. Pari vuotta siinä meni.

Nyt tuosta kaikesta on 7 vuotta aikaa jo. Lapsista on kasvanut hyväkäytöksisiä teinejä, tasapainoisen oloisia. Meillä on ollut omat kolhumme elämässä; lyhyessä ajassa lapset menettivät 3/4 isovanhemmasta ja erityisesti nuorempi otti asian kovin raskaasti ja hänen kanssaan hainkin hänelle keskusteluapua jota kovasti tarvitsi. Suru vei aikansa, mutta nyt elämä on jälleen uomillaan.

Kaksi vuotta eron jälkeen, kun elämäni oli sekä pään sisäisesti että taloudellisesti kunnossa, aloin etsimään itselleni aikuista seuraa. Ja sellaisen sit aikani etsimisen jälkeen löysinkin, miehen jolla on oma lapsi joka on samanikäinen oman esikoiseni kanssa. Tuosta miehestä onkin vuosien aikana kehkeytynyt tasapainoisen miehen malli lapsilleni vaikka emme yhdessä asukaan hänen kanssaan.