Lue keskustelun säännöt.
rehellisesti, oletko tyytyväinen elämääsi?
24.04.2017 |
Olen kohta 17v tyttö, ja viimeaikoina miettinyt paljon että mitä oikeasti haluan elämältä ja ennen kaikkea sitä että mikä tekee ihmisen oikeasti onnelliseksi.
Tämä on todennäköisesti joku perus eksistentiaalinen kriisi joka kuuluu tähän ikään, toisaalta tälläisiä ajatuksia minulla on ollut käytännössä aina.
Opiskelen alaa joka kiinnostaa ja jota "harrastan" myös vapaa-ajalla, mutta tällä hetkellä tuntuu että opiskelen vain koska elämässä on pakko edetä jotenkin. Koen että en ole koskaan täysin onnellinen tai varsinkaan tyytyväinen elämääni, ja tulevaisuus tuntuu ahdistavalta. En halua parisuhdetta, enkä lapsia. Kumpaakaan en ole koskaan halunnut, paitsi joskus parisuhdetta syistä jotka olivat loppujen lopuksi aika itsekkäitä. Toisaalta olen avoin sille että ehkä joskus näitä asioita ehkä haluan.
Tuntuu että en tällä hetkellä halua elämältä mitään, tai ainakaan en ole enää varma siitä mitä oikeasti haluan. Koen että opiskelen ja "jatkan elämää" siinä toivossa että joskus löytäisin jonkun päämäärän ja tietäisin että mikä minut tekee onnelliseksi ja silloin en olisi ehtinyt syrjäytyä tai muuten pilata/vaikeuttaa mahdollisuuksia saavuttaa tätä "onnea". Tiedostan että onni ei ole sitä että on kokoajan iloinen ja koskaan ei ole alamäkiä mutta kuitenkin jotain onnea ja tasapainoa kaipaan. Pelkään myös jatkuvasti että teen tietämättäni jotain muuta joka pilaa mahdollisuuteni olla myöhemmin "onnellinen". Tällä hetkellä elämä tuntuu jatkuvilta tehtäviltä ja asioilta jotka eivät oikeasti tunnu miltään. Tuntuu siltä kuin vain suorittaisin jonkun toisen elämää ja odotan kokoajan jotain.
Olen hukassa.
Pointti tässä oli se, että oletteko nuorempana kokeneet samaa ja hellittääkö tunne?
Mikä teistä tekee onnellisia?
Mitä toivotte että olisitte tehnyt/jättänyt tekemättä?
Tuntuuko siltä että olette joutunut vain tyytymään elämässä kaikkeen vai miten?
Toivottavasti joku sai jotain selvää.
Kommentit (14)
Vierailija kirjoitti:
en ole. enkä tule koskaan olemaan. aika vähän täällä pystyy asoihin lopulta vaikuttamaan.
kiitos rehellisyydestä, mutta voitko avata vähän?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin normaalia. Jokainen ihminen (jos ei nyt kulje laput silmillä miettimättä lainkaan itseään ja elämäänsä) kokee tuon saman jossakin kohtaa elämäänsä. Mielestäni tuo on pelkästään hyvä asia, että oikeasti mietit asioita.
Mutta itse voisin sanoa, että relaa ja luota siihen, että asiat menevät jossakin määrin omalla painollaan.
Tärkeintä että opiskelet alaa, joka kiinnostaa. Sitten kun olet valmis niin voit alkaa miettimään, että mitä sitä sitten seuraavaksi tekisi. Vaikka kävisikin jossakin kohtaa ilmi, että ymmärrät opiskelleesi "väärää" alaa, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Aina voi opiskella uudestaan.
Nuoruutta ei kuitenkaan saa ikinä takaisin. Hyvä että mietit tulevaisuuttasi mutta ei sitä kannata liikaa murehtia. Nauti elämästä. Kun olet vähän vanhempi niin saatat miettiä, että " voi, kun silloin 17- vuotiaana ei oikeasti ollut mitään murheita, enkä kyennyt nauttimaan elämästä." Eri asia tietysti, jos sulla on jonkinlaista masennusta tms. niin sitten niistä kannattaa käydä juttelemassa. Mutta tuon perusteella ainakin vaikuttaa ihan normaalilta.
Vierailija kirjoitti:
en ole. enkä tule koskaan olemaan. aika vähän täällä pystyy asoihin lopulta vaikuttamaan.
En nyt tarkoita mitään kauheuksia elämässä, joihin ei tietystikään voi vaikuttaa. Mutta ihmiset, jotka ovat taipuvaisia masennukseen ja "uhrin" asemaan usein ajattelevat, että elämään ei voi itse vaikuttaa, vaan itse on ikään kuin sivustaseuraajina.. Ihmiset taas, jotka ottavat itse vastuuta elämästään ja kokevat voivansa vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ovat monesti onnellisempia.
Ja vaikkei asioihin pystyisi vaikuttamaan niin miten niihin suhtautuu pystyy vaikuttamaan.
En ole koskaan ollut, enkä todennäköisesti koskaan tule olemaankaan. Onneton elämä.
Pointti tässä oli se, että oletteko nuorempana kokeneet samaa ja hellittääkö tunne?
Varmaan tuota jossain muodossa kaikki kokevat nuorena ja tasaisin väliajoin vanhempanakin.
Mikä teistä tekee onnellisia? Minusta tekee onnellisen se, että saan tehdä kivoja asioita kivojen ihmisten kanssa ja hyväksi ja että saan kokea onnistuvani näissä asioissa sekä itseni että muien eduksi. Mulla on siis perhe, jota rakastan ja jonka kanssa ja eteen teen asioita. Mulla on myös työ (tutkimus ja opetusala), jota rakastan ja jossa menestyn , sekä harrastuksia, joista nautin, vaikken kovin hyvä olekaan.
Mitä toivotte että olisitte tehnyt/jättänyt tekemättä? En oikeastaan mitään. Olen ehkä tehnyt jotain, mitä ei olisi kannattanut, ja jättänyt tekemättä jotain, mikä olisi kannattanut, mutta olen sen itse valinnut ja kaikkiin valintoihin oli silloin aikanaan joku syy. Olen tehnyt tietoisia. Alintoja parhaan taitoni mukaan ja oppinut lisää siitä, mikä on mennyt pieleen.
Ei kannata toivoa olevansa joku muu tai tehneensä toisin, koska ei voi tietää, mitä niistä muista valinnista olisi seurannut.
Tuntuuko siltä että olette joutunut vain tyytymään elämässä kaikkeen vai miten? Ei todellakaan tunnu. Olen tehnyt paljon työtä sen eteen, että olen päässyt etenemään haluamaani suuntaan. En ole tyytynyt vaan tehnyt töitä. Ja olen sit kyllä paljon saanutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ensimmäisiä kertoja joskus "ihan oikeasti" ajattelin mihin olen menossa, tuntui siltä, että tulevaisuus on hämärän peitossa, mutta se kuitenkin on tulossa. Oli hieman kuin olisi kulkenut selkeästi rajattua tietä eteenpäin sankassa sumussa.
Aina silloin tällöin tuli vastaan isolta tuntuvia valintoja, kuten opiskelupaikkojen valintoja, jotka tuntuivat risteyksiltä tuolla sumuisella tiellä. Edelleenkään en varsinaisesti nähnyt mihin olen menossa, mutta tienviitoissa luki jotain epämääräistä, jonka perusteella pystyin jotenkin päättämään minne jatkan.
Kun edessä oli tilanne, missä olisi pitänyt valmistua korkeakoulusta ja etsiä töitä, tuntui siltä, että uuden risteyksen sijaan edessä aukeni loputtoman iso aukio, jonka reunoille ei nähnyt. Pakko oli kuitenkin tehdä jotain ja lähteä johonkin suuntaan. Eli viedä se valmistuminen loppuun ja heittäytyä työelämän vietäväksi.
Olo on siinä mielessä onnekas, että muutama vuosi sitten valmistuneena sain heti oman alan töitä ja kaiken lisäksi vielä sen himoitun "toistaiseksi voimassa olevan" työsuhteen ja hyvinkin nopeasti oikein hyvälle tasolle nousseen palkan. Mutta kun katson eteenpäin, en näe tulevaisuudessa yhtään mitään. Vielä kuitenkin riittää uskoa, että sieltä sumun keskeltä tulee vastaan jotain.
Joo olen. Lapset on tehty ja talo sekä mökki maksettu. Lapsiakin olen saanut viisi. Kaikki toivottuja ja kolme heistä jo täysi omillaan. Olen tehnyt monenlaisia töitä. Koittanut vähän sitä ja tätä. Onneksi hyvä parisuhde, joten senkin myötä olen saanut paljon vapautta ja saanut kulkea reissutöissäkin.
Nyt elämä on sellaista ylläpitoa. Mitään ei ole pakko. Velkaa en aio enää taakakseni ottaa. Se helpottaa kummasti elämää.
Ainahan voi jotain ikävää tapahtua ja yllättäin, mutta sitten eletään sen mukaan. Tällä hetkellä olen ainakin ihan tyytyväinen elooni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin normaalia. Jokainen ihminen (jos ei nyt kulje laput silmillä miettimättä lainkaan itseään ja elämäänsä) kokee tuon saman jossakin kohtaa elämäänsä. Mielestäni tuo on pelkästään hyvä asia, että oikeasti mietit asioita.
Mutta itse voisin sanoa, että relaa ja luota siihen, että asiat menevät jossakin määrin omalla painollaan.
Tärkeintä että opiskelet alaa, joka kiinnostaa. Sitten kun olet valmis niin voit alkaa miettimään, että mitä sitä sitten seuraavaksi tekisi. Vaikka kävisikin jossakin kohtaa ilmi, että ymmärrät opiskelleesi "väärää" alaa, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Aina voi opiskella uudestaan.
Nuoruutta ei kuitenkaan saa ikinä takaisin. Hyvä että mietit tulevaisuuttasi mutta ei sitä kannata liikaa murehtia. Nauti elämästä. Kun olet vähän vanhempi niin saatat miettiä, että " voi, kun silloin 17- vuotiaana ei oikeasti ollut mitään murheita, enkä kyennyt nauttimaan elämästä." Eri asia tietysti, jos sulla on jonkinlaista masennusta tms. niin sitten niistä kannattaa käydä juttelemassa. Mutta tuon perusteella ainakin vaikuttaa ihan normaalilta.
Kiitos hyvästä vastauksesta! Jatkuvasti yritän ottaa rennommin ja olla vähemmän ankara itselleni, mutta vaikeaa se välillä on. Ei ole mitään masennusta tms. vaikka muutaman kerran on "epäilty", aina saanut psykologeilta ja vanhemmilta vain kuulla että tietynlainen passiivisuus ja melankolisuus on vain osa persoonaani, ja olen samaa mieltä. Siitä on jopa hyötyä koska harrastan taidetta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ehkä tehnyt jotain, mitä ei olisi kannattanut, ja jättänyt tekemättä jotain, mikä olisi kannattanut, mutta olen sen itse valinnut ja kaikkiin valintoihin oli silloin aikanaan joku syy. Olen tehnyt tietoisia. Alintoja parhaan taitoni mukaan ja oppinut lisää siitä, mikä on mennyt pieleen.
Ei kannata toivoa olevansa joku muu tai tehneensä toisin, koska ei voi tietää, mitä niistä muista valinnista olisi seurannut
Tosi hyvin sanottu!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei noin nuorena kuulukkaan olla elämä täysin hallussa ja päämäärä tiedossa. Minäkin olin sinun ikäisenä aika hukassa ja oikeastaan aika onneton. Olen nyt 26 ja vajaassa 10 vuodessa sitä on ehditty kasvaa todella paljon ihmisenä. Pikkuhiljaa rupesi se oman elämän suunta ja tarkoitus hahmottumaan. Ryhdyin miettimään, että millaista elämää haluaisin elää, ja millainen ihminen haluaisin olla.
Elämäni on juuri nyt juuri sellaista kuin haluan. Teen minua kiinnostavaa ja erittäin vapauttavaa työtä, matkustelen todella paljon ympäri maailmaa, käyn viikottain tosi mielenkiintoisissa ja hauskoissa kulttuuritapahtumissa, bileissä ja muissa, minulla on ympärillä mahtava ystäväpiiri joiden kanssa saa aina nauraa itsensä kyyneliin.
Mitä rakkauteen ja lapsiin tulee? Edelleenkään en halua lapsia enkä usko että koskaan haluankaan, mutta löysin vierelleni miehen jonka kanssa synkkaa niin mahdottoman hyvin, että jos hänen kanssaan saan loppuelämäni viettää, niin vaikea uskoa että tulen enää koskaan olemaan onneton. Ollaan niin samalla aallonpituudella seksuaalisesti, elämän arvojen kannalta, hauskanpidon kanssa, haaveiden ja unelmien kanssa... kahdestaan kun seikkaillaan ympäri maailmaa tai ihan vaan kotimaassamme, niin ei sen täydellisemmältä voi elämä juuri tuntua.
En ole. Päädyin yhteen ahneen pihtarinaisen kanssa, vaikka oikea ratkaisu olisi ollut pysyä ikipoikamiehenä kuten +70v enoni on ollut.
Kateellinen olen kuinka pirteänvirkeä tuo "irstas vanha pukki" (äitini nimitys isoveljestään) on osannut pelata korttinsa oikein vaikka häntä on vienyt joskus vahvastikin - jos näytti siltä ett nainen aikoo asettua taloksi, se oli välit poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisesti, en. En mihinkään osa-alueeseen elämässäni. Vihaan ulkonäköäni, työtäni, laiskuuttani ja saamattomuuttani, yksinäisyyttä, sitä että elämäni on pelkkää töissä käymistä, nukkumista ja tv:n katsomista. Elämässäni ei ole mitään järkeä. N28
Olen. Rejoyce, O young man, in thy youth. Sillä periaatteella edelleen.
M47
en ole. enkä tule koskaan olemaan. aika vähän täällä pystyy asoihin lopulta vaikuttamaan.